keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Äärikonformistin konversio

...on kuulkaa hidas rotaatio. Selittäkäämme käsite: äärikonformisti on ihminen, joka pyrkii kaikin mahdollisin tavoin olemaan herättämättä pienintäkään ärsyyntymistä kenessäkään. Hänestä tulee hiljainen hissukka, tossukka ja jees-mies. Hänellä ei tunnu olevan mielipiteitä, ja koska mikä tahansa lausuma voidaan kokea poikkipuoliseksi, hän on hiljaa – lopulta siinä määrin, ettei enää osaa puhua.

Jos halutaan hakea psykologista määrettä, epävakaa persoonallisuus lienee lähimpänä totuutta. Kysymys ei ole mistään rajatilaskitsofreniasta, vaan ainoastaan tunnetason ristiriidasta, jossa kyseinen äärikonformisti ei kerta kaikkiaan kykene sisäistämään sosiaalisia pelisääntöjä. Pitäisi olla tahdikas, mutta kaikki ympärillä toimivat täydellisessä dissonanssissa kyseisen säännön suhteen: mitä räikeämmin sosiaalisia sääntöjä rikotaan, sen äänekkäämmin rikkureille aplodeerataan.

Äärikonformisti leimaantuu sangen varhaisessa vaiheessa "ujoksi". Hän kuulee olevansa sellainen, joka "vierastaa" ihmisiä – ja kun hän kuulee olevansa ujo vierastaja, hän pyrkii toimimaan ulkoa annetun identiteettinsä mukaan. Hän on siis täysin hukassa aina kun samassa tilassa on muita ihmisiä. Hän kokee olevansa vääränlainen ihminen. Rikkinäinen ihminen. Huono ihminen. Epäihminen.

Kun sanon "hän", tarkoitan tietysti itseäni. Mutta kun en ole ainoa, pysyttelen yleisellä tasolla. Meitä on monessa junassa – matkalla todennäköisesti jonnekin johon emme halua mennä, mutta menemme kun se kuuluu asiaan (mikä "asia" nyt sitten lieneekin). Kotona haluamme ihmisten ilmoille, ihmisten ilmoilta kotiin.

Äärikonformistista on perin vaikea saada mielipidettä ulos mistään asiasta. Hänellä on mielipide – todennäköisesti myös hyvin tarkkaan perusteltu – mutta hän ilmaisee sen passiivisen vastarinnan kautta. Edes mielihyväänsä hän ei ilmaise, sillä kell' onni on... Reaktiot hän pitää visusti sisällään, mutta mitä pidemmälle tämä asioiden patoaminen etenee, sen räjähdysaltiimmaksi poloinen ressukka käy.

Onni muille, että räjähdys tapahtuu lopulta sisäänpäin ja äärikonformisti tappaa itsensä. Jälkeenjääneet ihmettelevät miksi näin pääsi tapahtumaan; hänhän oli niin säyseä ja tasapainoisen oloinen – ei koskaan rähjännyt (mitä nyt vähän mökötti ja oli kärttyisä välillä), aina oli valmis auttamaan eikä koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Mikä ihme hänet sai tekemään jotain noin itsekästä?

Tai sitten äärikonformisti onnistuu diagnosoimaan itsensä, ja ryhtyy määrätietoisesti (mutta kivikautisin työkaluin) poisoppimaan sisäistämiään tapoja reagoida ympäristöön. Hän pyrkii olemaan ylianalysoimatta kohtaamistilanteita puhki, profetoimatta maailmanloppuja tulevista interaktioista, kuuntelematta mitättömistä vastoinkäymisistä laukeavaa pakene-tai-leiki-kuollutta -impulssia – väistämisen sijaan kulkemaan kohti. Avoinna, tietoisena. Tietoisena siitä, että vain 8% kuvittelemistamme kauhuskenaarioista on millään lailla mahdollisia, ja loput 92% pätevät vain luonnonlakien lakatessa olemasta.

Hän altistaa itsensä haasteellisille tilanteille, venyttää mantelitumakkeen kokoista mukavuusaluettaan, opettelee hengittämään, opettelee avaamaan suunsa, opettelee olemaan epämukavuutta aiheuttavissa tilanteissa hiukan pidempään kuin liskoaivot haluaisivat. Sekunnista toiseen, minuutista toiseen, tunnista toiseen, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen hän opettelee.

Mutta hänellä ei ole sosiaalista verkostoa (koska on kaikissa ympyröissä ollut lähinnä ulkojäsen), ja sellaisen rakentaminen ja ylläpitäminen uuvuttaa; jokainen ponnistus on nimenomaan ponnistus. Hän ei rentoudu hyvässä seurassa, koska kokee olevansa huonoa seuraa. Edelleen.

Hänellä on vuosien ja taas vuosien aikana rakentuneet neuroniyhteydet katkottavana ja uudestaan rakennettavana. Hän työskentelee sisustansa kanssa yrittämällä pitää itsensä keskittyneenä ulkoiseen. Kerta kerran jälkeen hän luisuu takaisin siihen monttuun josta koittaa kiivetä kun voimat eivät vain riitä. Eikä kukaan voi tuossa urakassa auttaa, sillä kukaan ei tunne hänen sisintään.

Aina joskus vastaan tulee ihminen, joka haluaa tuntea äärikonformistin sisimmän – hän kokee vaitonaisuuden salaperäisyytenä, mysteerinä joka houkuttaa purkamaan välissä olevan muurin. Tätä tapahtuu ehkä useinkin, mutta vain harva osaa tuon kivisen seinän läpi ujuttautua.

Koska alkuun puhutaan rakkauden kansainvälistä kieltä, ei löytöretkeilijä ymmärrä, että puretun muurin takana on rauniolinna. Hän näkee kajastusta jonka täytyy olla roihu: intohimoa josta hetkenä minä hyvänsä tulee jotain suurta ja merkittävää – mutta joka paljastuu vain kituliaasti palavaksi päreeksi jossain kellarin uumenissa. Päreeksi jonka pieni tuulenvire saa lepattamaan levottomasti: avaa ovi ja sammuta mysteeri.

Tämä ihminen on tyhjä ja valoton, ja löytöretkeilijä kokee imeytyvänsä mustaan aukkoon jossa aika pysähtyy ja minuus lakkaa olemasta. Tästä gravitaatiokentästä täytyy irtautua.

Ja äärikonformisti valuu taas aika-avaruus-monttunsa pohjaa kohti. Hän jo näki mitä reunalla odottaa, muttei koskaan onnistunut todella nousemaan tasamaalle.

Pohjalla täytyy olla rikkoontunut avaruusalus, ja minä olen muukalainen. Olen vain saanut sen sortin aivotäräyksen, etten muista. 

Enkä halua mennä tarkistamaan. Haluan kavuta ylös, nousta tantereelle, oppia tuntemaan millainen on ei-viettävä maa. Mutta sen tehdäkseni minun pitää muuttua muuksi: itsekseni.

Ja vaikkapa blogata aiheesta.

Ei kommentteja: