2020 – holhouksen kaipuu

Yhtäkkiä, vuoden 2020 alussa, katosi kaikkien maailman ihmisten kyky huolehtia itse itsestään. Meistä tuli avuttomia taaperoita, joita pitää taluttaa kädestä pitäen käsipesulle viiden minuutin välein, kuonokoppa naamalla. Koska muuten 0,001 ihmistä saattaa kuolla siihen että pesi kätensä väärin. Miksei tankit jo ole kaduilla? Miksei väärin ajattelevia ihmisiä ole vieläkään viety tyrmään? Mitä siitä, että vaikka koronatilastoja miten yritetään ruuvata ylöspäin, ihmiset kuolevat kaikkeen muuhun ylivoimaisesti enemmän? Tärkeintähän on saada ihmiset irti toisistaan, hyvänen aika! Koska hygienia! Tai jotain.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Liikenneviestintää juohevoittamassa

Sarjassamme ”Päheitä keksintöjä auttamaan kaikkien autoilijoiden elämää ihan hirmusti” pälkähti päähän tänään – yllättävää kyllä, ratin takana – keksintö, joka välttämättä pitäisi olla… jos nyt ei kaikilla, niin ainakin minulla.

Itse asiassa olen haaveillut jo piii.iiitkään kommunikointivälineestä, jolla voisi viestiä vaikkapa taaksepäin: ”Tuoko todella on käsityksesi turvavälistä?” ja muuta hyödyllistä. Mutta olen näihin asti aina vain ajatellut jotain erillistä tekstipaneelia, johon voisi aina laittaa nämä – toki mielellään sarkastiset, ironiset, parodiset sekä satirisoivat – tekstit näkymään.

Mutta tänään tulin yhdistäneeksi nerokkaasti teleprompteritekniikan ja auton lasit (mielessäni; en fyysisessä todellisuudessa, valitettavasti). Ei tarvita kuin semmoinen pikkuinen videotykki joka kääntyisi tarpeen mukaan mihin tahansa akkunaan! Nerokkaasti laite myös kääntäisi tekstin peilikuvaksi jos viesti olisi suunnattu edessä ajavalle, vaikkapa.

Ihan turha tulla selittämään että ei voi toimia. Kyllä voi! Vähän saattaa vaatia teknisten yksityiskohtien hinkkaamista ynnä muuta käytännön probleemien ratkomista, mutta varmalla toimisi jos vain laittaisi toimimaan. Suomi nousuun! Nyt joku härpäkefirma toimeen siitä.

Ja niin olisi taas viestintä kirjavoitunut kun voisi kivasti huomauttaa kun joku ajaa kuin pässi vähän höhlästi – niin kuin monilla joillakuilla on tapana saattaa joskus hajamielisyyttään päästä sattumaan:

  • ”Oliko sinusta todellakin vihreä valo siinä?” 
  • ”Ihanko oli pakko tunkea juuri siihen väliin?” 
  • "Sulla on pitkät päällä.”
  • ”Aika reipasta alinopeutta köröttelet siinä…”
  • ”Oletko ryhmittymisestä kuullut?"

Kaikenmoisia tekstejä voisi olla esiohjelmoituna, ja ne löytyisivät tarvittaessa ääniohjauksella tai jostain pikavalintapaneelista. Tai sitten voisi olla vastaavasti näppäimistö ratissa jos sattuu iskemään inspiraatio kesken ajon (niin kuin monesti käy). Ei olisi yhtään vaarallista se jos kuski osaisi kymmensormijärjestelmän (tuota varten tarvitsisi ajaa konekirjoituskortti tosin: todistaisi ettei tarvitse tuijottaa sitä näppistä samalla kun kirjoittaa). 

Tuossa toki voisi olla vaarana se, että nykyään nettiraivona tuntemamme ilmaisun karkeus karkaisi myös rattiraivon pariksi, mutta kyllä se siitä helpottaisi varmaan, jooko. Kun saisi ihan sanallisesti kerrottua että mikä kaihertaa siinä toisen toilailussa. Eikä tarvitsisi pelkästään pitkillä tai jarruvaloilla tahi ääni-, saati sormimerkein viestiä.  Eikä irvistelläkään tarvitsisi niin kovasti. Kyllä olisi mukavaa liikennöidä kommunikoivasti.

Niin! Joku saattaisi joskus antaa jopa ihan positiivistakin palautetta; mikäpä tuon estäisi? Mentaliteetti saattaisi estää, mahdollisesti – mutta noin teoriassa… Ja jos ei positiivinen viestintä kuitenkaan ottaisi ihan tuulta siipeinsä alle, niin melkoisen varmasti saataisiin ainakin haastettua enenevissä määrin ihmisiä käräjille niinkutsutun ”vihapuheen” takia. Edistystä kai se olisi sekin, vai?

tiistai 19. marraskuuta 2013

Naamanäkkäri

Kiusallista. Satuin olemaan eilen Honkkarissa sompailemassa, kun tulin syrjäkorvalla kuulleeksi presentoivaa nauhoitusta, joka meni jotakuinkin näin: ”Tuulilasin puhdistaminen on hankalaa, ja lopputulos usein pettymys…” ja välittömästi näin sieluni silmillä useita autonsa klaseja hinkanneita, elämäänsä pettyneitä hahmoja:

”Njjeihh! Miten tämä nyt näin meni?! Mitä mä kuvittelin?! Miksi mä menin tekemään tämän? Eihän tuosta näe enää läpi lainkaan! Ggnnägh!  Minkä takia mä kuvittelin pystyväni tähän?” jne.

Ja, no, en sitten saanut ajatusta pois päältä, vaan koko matkan ulos samotessani hymyilin kuin joku onnellinen idiootti. Kyllä hävetti. Läheltä piti etten nauramaan ruvennut, vaikka huumorin taso ei varsinaisesti taivaita edes hiponut.

Varmaan kaikki ihmiset katsoivat että ”Mikä tuokin luulee olevansa? Parempi kuin me muut vai? Mistä se on karannut? Onko se juuri harrastanut seksiä jossain hyllyvälikössä? Eikö sillä ole arkisia huolia? Onko se voittanut lotossa? Mikä arrogantti paskiainen.” jne.

En tiedä mitään niin epäilyttävää kuin itsekseen hymyilevät ihmiset. Sitäpaitsi tuulilasin puhdistaminen on oikeasti hankalaa. Omassa kiesissäni on puolet näkyvyydestä sangen utuisena ollut ties kuinka pitkään kun ei sitä jumprahuiti saa millään kunnolla transparentiksi. Että ei pitäis paljon naurattaa.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Taivaanseinän maalintaa

Hosuminen ei kumuloidu briljanttiin jälkikasvuun, kuten vanha kansa sattuvasti on lohkaissut. Siksipä tuo seinänmaalausoperaatio, jonka aloitin edellisten lumien aikaan (käymällä hankkimassa maalit, kuten kaikki elävästi muistavat [vaikka en nyt millään löydä kirjoittamaan reportaašia aiheesta {koska harhautusotsikointi ja sanojen yli-innovatiivinen väärinkäyttö sen eliminoi}), päätyi seinälle saakka vasta tänään.

Pedantin pensselöitsijänne jäljiltä väriä päätyi toki vähän viereisillekin seinille, ja oviin. Ja lattialle ynnä matoille (kattos kun, hah hah, siinähän toki on sanomalehteä, mutta, hah hah, tallasin pudonneeseen maaliroiskeeseen ja tallustelin sitten, hah mä sanon hah, ympäriinsä ennenq huomasin mitään), mutta ei puhuta siitä nyt (eikä mainita sitä hosumista, koska moisesta ei koskaan ole kyse meitzin kohdalla [pelkään nimittäin hysteerisesti kusipäisiä kakaroita ei-briljanttia jälkikasvua, ja teen kaikkeni sellaisten olentojen välttämiseksi {hyvin huolellisesti vältän minkään tekemistä koskaan ettei vain yhtäkkiä ole semmoisia vipeltämässä siellä täällä}]).

Vähän siitä näyttää nyt tummempi tulleen (seinästä[kin]), mikä yllätyksenä merkille pantakoon (että jos laittaa tuollaista ei-kovinkaan vaaleaa maalia sangen beessikkään tapetin päälle, niin näin voi tosiaan käydä!). Että ei niin valoisa huone enää ehkä. Mutta ilmeikkäämpi heti paljon. Ihan oli dorka tapetti, vaan ei ole enää. Siitäs sai.

Toisen kerran pitäisi varmaan sutaista, mutta tuskin nyt tämän vuoden puolella kuitenkaan moiseen repeää. Tuossakin meni varmaan lähemmäs puoli tuntia elämästä, ja sitä aikaa ei koskaan enää saa takaisin. Ja pitäisi vastapäinen seinäkin maalata. Ja sitten olisi aika monta muutakin seinää. Kaikenlaista siirrellä pitää ennen kuin pääsee edes toimeen, ja listoja irrotella ja mitä kaikkea. Että eiköhän tuo nyt riitä vähäksi aikaa.

Kattellaan. Seinää. Maalin kuivumista.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Rajoita talvi (kun on sen aika)

Näin suht paljon ratin takana istuessa on väistämättäkin pannut merkille, että viime viikkoina noin 45% autoilijoista on irtisanoutunut nopeusrajoituksista. Tämä ei tokikaan ole ihme sikäli, että tuntuu idioottimaiselta noudatella talvinopeusrajoituksia kelillä, joka on selvästikin syksyä eikä talvea. Aivan suotta venytellään matka-aikoja tässä hei.

Hienoa on taas sekin, miten rekkakuskit, joita nopeusrajoitukset eivät koske minään vuodenaikana, ovat ottaneet jälleen tavakseen rynniä mielenosoituksellisesti ohi harjoitettuaan muutaman kilometrin ajan ensin fellaatiota pakoputken kanssa. On se niin tarpeellista aina.

Mutta minulla on tähänkin ratkaisu! No, ei rekkakuskien omavaltaiseen ”ajan aina yhdeksääkymppiä” -metodiin, vaan tuohon puolivuosittaiseen nopeusrajoituspelleilyyn.

Nimittäin.

On varmasti mahdollista maalata rajoituskyltit kahdella eri maalilla: toinen näkyy plusasteiden puolella (100) ja toinen miinusasteiden (80). Siis kemiallis-automaattisesti (taianomaisesti suorastaan, alkemistisesti peräti) vaihtuvat nopeusrajoitukset aina silloin kun sille oikeasti on tarvetta! Eipä huikeaa! Päheää kerta kaikkiaan!

Loppuu se ääliömäisiin aikoihin (”Kalenteri sanoo että nyt on”) suoritettava plakaattien vaihtelu (ja saadaan potkittua lisää väkeä kilometritehtaalle! mikä on kaikkien terveiden infrastruktuurien perimmäinen tehtävä toki) ja voidaan noudatella järjellisiä rajoituksia järjettömien sijaan. Jihuu! Kyllä on kiva tommonen systeemi! Heti maalaamaan siellä Destialla vai missä nyt sitten maalaillaankaan noita.