perjantaina, lokakuuta 25, 2013

Juokse poika juokse

Ah, tekniikka. Kuten kaikki hyvin tietävät, suoritan juoksulenkkini juoksumatolla. No.

Juoksumatossahan on se hyvä puoli, että sitten kun joku nivelistä sanoo "kiitos, tämä riittää", ei tarvitse tallustella takaisin koko juoksemaansa matkaa, vaan voi ihan vaan kavuta alas ja keksiä jotain muuta tekemistä.

Mutta mitä sitten kun vehkeimelle tulee ikää? No. Se rupeaa käymään epätasaisesti. Ihan vähän vain, mutta kuitenkin huomattavasti, niin että toisinaan askeleen alla tuntee alustan hidastuvan hetkeksi. Tulee lievästi turvaton olo siinä. Meinaako tämä tyssätä hetkenä minä hyvänsä ja nuljauttaa jalat lopullisesti sijoiltaan?

Tai mikä metkointa: kun olet spurtannut sillä pikavalinnalla nopeimman vauhdin ihan vain vetääksesi itsesi ihan piippuun, ja sitten toteat että nyt riittää, ja valkkaat hitaamman vauhdin sieltä pikavalinnoista, niin hidastaako matto? Ei hidasta! Se vain jatkaa samaa saatanallista rullaamista siinä kohtaa kun verenkierto aivoihin on parahultaisesti loppumassa, ja happi myös.

Että ikääntyvät vempeleet on juuri sitä, ansoja. Tiesittehän, että sana "vempele" tarkoittaa ansaa alunperin. En tiedä millaista ansaa, mutta ansaa kuitenkin. Tämä ansamalli on hyvinkin pitkälle funtsittu: totutetaan ansaittava [ihan relevantti sanamuoto tämäkin] siihen, että ihan voi tässä juoksennella ja vetää itsensä turvallisesti piippuun, ja sitten ruvetaan toimimaan loogisesti kuin laitteet (klassikko)elokuvassa Maximum Overdrive.

Joku insinööri on varmasti ihan huvikseen suunnitellut nuokin ominaisuudet. Niin kuin tulostimen musteet, jotka loppuvat ennenkuin oikeasti loppuvat. Siellä hykertelee pöytänsä äärellä nyt hän ilkeästi.

maanantaina, lokakuuta 14, 2013

Ei tässä maailmassa

Maailmassa

Harmi ettei tuota jaksoa ole tarjolla tässä maailmassa

FilmNet voisi ehkä jollain futuristisella vippaskonstilla kertoa jo siinä linkin kohdalla, milloin se linkki on oikeasti käytettävissä, mutta tokihan nämä toimimattomat linkit jollain odotusta lietsovalla tasolla kuitenkin… toiminevat? Matalan tason hypetystä lienee semmoinen pettymysten tuottaminen? "Jätkä luuli! Ottaako päähän? Koitapa huomenna taas uudestaan! Hähähä!"

Joo no, tämä taitaa olla näitä ensimmäisen maailman ongelmia...

torstaina, lokakuuta 10, 2013

Rampin kuumeinen palelu

Niinpä niin. Välivuosi piti olla, ja siltikin enskari kolkuttaa ovella. Melko monta tarjousta torpattuani suostuin vihdoin paria pikkuroolia vetämään, ja kynsiä pureskellen voidaan siis pari kuukautta painaa menemään shöy shöyn perään.

Olen lopettanut näyttelemisen varmaan kymmenen kertaa. Sitten suostunut johonkin pikkurooliin, ja kohtapuoliin huomannut saavani enemmän ja enemmän lava-aikaa... Ja hermot… En tiedä ovatko ne riekaleiksi asti päässeet, mutta ei-niin-harvoin huomaan tenttailevani itseltäni josko vaikka hermosto tässä prakailisi. Että onko minulla stressiä vai kuvittelenko. Psykosomaattisuuden äärellähän näiden kanssa ollaan.

Ja mietin jälleen josko lähtisin siedätyshoidon tielle: rupeaisin ihan tuelta näyttelemään, niin paljon että ei kerkiäisi enää miettiä – että stressitasot yksinkertaisesti liudentuisivat ja sulaisivat arjeksi. Kun yhdessä on esitykset niin toista harjoitellaan, ja kolmatta suunnitellaan… Yhtäältä minulla on kyllä keväälle ohjelmaa tiedossa ilman turboahteluakin. Vaan ehkä tietty turboilu on toisinaan ihan paikallaan?

En ole koskaan saanut päätettyä pidänkö minä esiintymisestä vai vihaanko sitä. Sen tiedän, että mitä rutinoituneemmaksi sen saa, sen enemmän siitä saa irti. Mitä pidemmälle itsensä altistaa, sen helpommaksi heittäytyminen käy – ja sitä enemmän touhusta alkaa nauttia. Minkähän tähden nämä ensimmäiset kynnykset ovat aina ne korkeimmat?

perjantaina, lokakuuta 04, 2013

Säädyttömiä tutkimuksia

Sattuipa HBO:lla tulemaan vastaan sarja Masters of Sex, joka siis kertoo tutkijasta (nimeltään Masters), joka viiskeetluvulla lähti avaamaan orgasmin salaisuutta. Siis että tyyppi nyt vain oli tieteelliseltä kannalta hyvin kiinnostunut siitä mitä tapahtuu kun… touhutaan ja sitten… sattuu hassusti. Että varsinkin naisilla mitä siinä tapahtuu, kun ei niistä oikein ota selvää.

Henkkohtaisesti en viime aikoina ole ollut lainkaan kiinnostunut mistään jutuista, jotka on ajoitettu tapahtumaan ennen syntymääni. Jotenkin ei millään jaksa liikuttaa yhtään semmoiset, mutta tässä nyt aihepiiri sattuu olemaan… Enkä nyt puhu pelkästään seksistä, vaan nimenomaan siitä miten joskus on tosiaan erikseen pitänyt taistella oikeudesta tutkia sitä että mistäs tuossa kiihottumisessa oikeastaan on kyse. Että tutkimus on pitänyt aloittaa salaa ja sitten vängätä kyseisen tutkimuslaitoksen johtajan kanssa, että kyllä tämä nyt ihan oikeasti on ihan vakavastiotettavaa tutkimusta.

Mutta tottahan on se, etten olisi ehkä ruvennut sarjaa katsomaan, jos ei silmiin olisi sattunut naispääosanesittäjä ihan ensimmäiseksi. Hän johon on tullut retkahdettua jo jossain aiemmassa audiovisuaalisessa tuotannossa. Siltikin, ihan tieteellishistoriallisesta uteliaisuudestahan minä vainen; tämähän on oikeastaan yhdenlainen jatko-osa tälle elokuvalle, josta kirjoitin vajaa vuosi sitten.

Joko HBO huomaa vihdoin ottaa ohjelmistoonsa jotain sellaista mitä ei FilmNetin kautta jo näe? Eli mahtaneeko käydä niin, että en lakkautakaan tilaustani siinä vuoden tullessa täyteen? Ans kattoo.

Niin, ja saas nähdä eteneekö kyseinen sarja pilottia pidemmälle, vai onko se heristelty kuoliaaksi heti ensimmäisen jakson jälkeen.

torstaina, lokakuuta 03, 2013

Nöyrtyy vertyy

On tätä odotettukin. Nimittäin kun tuo juokseminen on ollut aivan tolkuttoman työlästä/rasittavaa/kolhoa viimeiset kuukaudet, on ihan mukavaa vihdoin löytää askelluksesta semmoinen rentous jota siitä kaipaakin.

Jumankauta että oli raihnaista varmaan koko kesä. Happi loppui, jalat prakailivat, kyllästytti. Mutta tänään löytyi semmoinen liito jossa tuntui että tämähän jumprahuiti toimii, tämä kroppa.

Nöyryyden kauttahan tähänkin piti taas tulla. Piti laskea vaatimustaso niin alas ettei kehtaa edes kertoa miten alas. Rupesin jälleen ottamaan juoksut punttitreenien tapaan, eli progressiivisen kiihdyttelyn malliin: ensin ihan kävellään, sitten kävellään vähän rivakammin, sitten hölkätään, sitten juostaan, sitten juostaan vähän kovempaa, ja sitten vielä kovempaa, ja loppuun vielä spurtti. Löysätään kävelyyn siksi aikaa että hengitys tasaantuu, ja sama uusiksi. Ja sitten vielä kerran. Eli käytännössä kolme sarjaa. Pidennellään juoksuvaiheita sitä mukaa kuin kunto alkaa antaa myöden.

Tämä metodi nosti edelliselläkin kerralla aerobisen kunnon melko rivakasti, mutta ehdin unohtaa tuon jossain välissä ja sompailin mitä sattuu, täysin suunnittelemattomia lenkkejä. Ja täytyy kyllä myöntää että meikäläisellä mentaliteetilla sellainen pitempi jolkottelu käy perin tylsäksi. Jotain mielenmalttia pitäisi varmaan sen suhteen jossain kohtaa opetella.

…Edelleenkin "lenkit" tapahtuvat juoksumatolla, koskapa ikinä ei tiedä missä kohtaa hajoaa nilkka tai polvi tai toinen nilkka tai toinen polvi. Mutta josko nyt alkaisi taas olla hermotukset suht kohdillaan ja nivelille tarpeeksi tukea, jänteet ja lihakset kunnossa? Ans kattoo, ei voi yhden sukseen jälkeen vielä samppanjoita poksautella...

tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Maskissa

Mikähän mulla mahtoi olla ideana laittaa tuo facebook-badge tuohon oikealle joskus? Siis sikäli, että enhän minä käytä koko tiliä oikein koskaan. Silloin harvoin kun satun käymään, huomaan sinne ilmaantuneen kaveripyyntöjä ihmisiltä joita en lainkaan tunne – mutta kun en muista milloin olisin edellisen kerran käynyt, eikä siten ole harmainta hajua kuinka pitkään pyynnöt on siellä roikkuneet (että lienevätkö enää voimassakaan ne), en jaksa vastata niihin mitään. Onko tämä nyt jotenkin laitaa, tämmöinen?

Ei taida olla. Ensin vokotellaan ihmisiä hinkumaan kavereiksi ja sitten tarjotaan vain kylmää olkapäätä (Ach, Anglizismus!); reiluu. Mutta pakkohan tuollainen badge oli tehdä kun kerran tuli huomanneeksi että sellainen oli mahdollista – koska mahdollinen = välttämätön.

Niin, ja sekin vielä, että kyseinen fesesivu ei ole tietenkään julkinen, vaan ihan vain yksityinen… Mikä on sikäli sekin dorkaa, että kyseessä on kuitenkin virtuaalinen henkilö, jota ei ole yksityisesti oikeastaan edes olemassa.

Tämä vaatii kyllä vähän avaamista sikäli tämä nettipersoonallisuus, että kun juuri kukaan reaalimaailman tutuista ei tunne Olïver Kaïmaa, ja sitten taas ne jotka tuntevat, eivät tiedä ihmistä nimimerkin takana… Olo on kuin tohtori Jekyllillä heräilemässä katuojasta (Heräsikö tyyppi koskaan katuojasta vai aina kivasti vällyjen välistä? En ole lukenut opusta, nimittäin, niin en tiedä).

Että mikä järki? Olen tätä ennenkin koittanut itseltäni kysellä, mutta en ole tullut vastanneeksi. En taida tietää, vai? Tavatonta.

Lihaisa lokakuu

Ajattelin ihan maailmaa parantaakseni ruveta syömään enemmän lihaa. Kun nimittäin tilannehan on se, että jos väki rupeaa vegetaristeiksi, pitää maapallon koko pinta-ala raivata viljelysalaksi – jos halutaan ruokkia sama määrä ihmisiä. Varsinkin jos halutaan luomua, jolloin pitää jollain ilveellä saada kuukin viljelyskelpoiseksi onnettomien satojensa takia.

'(Yhtäältä ravitsemuksen heikentyminen [ja eroosion lisääntyminen] toki huolehtii sitten siitä että keski-ikä laskee ja populaatio vähenee, ja lopulta ollaankin palattu takaisin keräilykulttuuriin {muttei metsästyksen pariin kun ei enää haluta lihaa syödä kerta}...)

Olen havainnut netosfäärissä puhuttavan lihattomasta lokakuusta, jonka jäljittäminen ilmastohihhulien ideaksi kesti noin minuutin. Olemme siis jälleen aiheen: "Katukaa ja tehkää parannus, sillä jeesus tulee ja tallaa hiilijalanjäljellä teidät maanrakoon!" äärellä. Repikäämme ihokkaitamme, sillä totisesti minä sanon teille.