maanantai 1. heinäkuuta 2013

Gotta be a skugi

Remuenglanti rulasi eilen. Vaikka päiväkaupalla tankkasin omatekemiäni sanoja  – kokobändin treenejähän kerkisi olla vain viisi (5) kertaa, jossa ajassa ei lunteista ehdi luopua – unohdin keikalla puolet niistä. Jatkuvasti sai olla hoilaamassa "englantia", jossa on se hyvä puoli, että yleisö ei ollenkaan välttämättä huomaa (ihan koko aikaa, toivottavasti, ainakaan) mitään.

Sanoittajille vinkiksi: jos tekstit on hyvin pitkälti tajunnanvirtaa, ja riville mahtuu sanotaanko 28 tavua (vähempikin saattaisi olla ihan tavoiteltavaa), joiden kaikkien pitää osua oikeaan kohtaan toisinaan hyvinkin synkopoidusti… Anna se laulettavaksi jollekulle muulle. Eipähän tarvitse itse kärvistellä. Taidan jatkossa tehdä vain "I lav juu, staars aar shaining" -tyyppistä lyriikkaa...

Ei vaan, kaikesta huolimatta oli perin hauskaa, ja mukavaa se, että vaikka olimmekin ensimmäisenä soittanut bändi, ja käytännössä tuntematon poppoo, juuri meillä oli eniten yleisöä. Ja ainoastaan meidän setin aikana gimmat jorasivat lavan edustalla. Kannattaa soittaa groovaavaa musaa.

Mutta kun biisien läpikuuntelu mukana laulaen kymmenien toistojen voimallakaan (aika monta työtuntia, muuten) ei saa sanoituksia porattua kalloon, joutuu ehkä jatkossa harkitsemaan sitä teleprompteria. Tai nuottitelinekin voisi käydä, ihan Loirina lunttaisi kaiken. Kai sitä joku vuosi huomaisi olevansa lukematta?

Olen minä yhden keikan ennenkin heittänyt ihan vaan lunttilaput kädessä. Tuolloin kyseessä oli toisen sanoittamat, romaaninmittaiset purskeet, joita ei olisi oppinut vuodessakaan – ja suomenkieltä ei remuenglannilla enää kovin helposti paikkailla… Mutta ihan hyvinhän tuokin keikka silloin meni.

Vaan tietysti oman korkeajännitteensä toi eilennä sekin, että tämä oli ensimmäinen keikka puoleen vuoteen. Ei ihan rutiinilla voinut koketeerata.

Jotain muistitekniikkaa joutuu ilmeisesti ruveta harjoittamaan*: liittämään ihan vängällä sanoihin niin vahvat ja surrealistiset toisiinsa linkittyvät kuvamuistiplanssit, että unohtaminen tulee mahdottomaksi. Sen verran kuitenkin tuossa keikan tiimellyksessä kerkisin havainnoida, että ehdottomasti paras fiilis oli niillä kohdilla kun ei tarvinnut muistella vaan saattoi antaa mennä.

Niin no, nyt jos haluaa jälkiviisastella, niin oikeastaan ei olisi tarvinnut kuin sellaisen lapun monitorikaappien viereen, jossa on jokaisen rivin ensimmäinen sana, koskapa useimmiten unohdus tulee juuri sen kohdalla. Kun päättää edellisen rivin ilman mitään muistikuvaa seuraavan alusta, ei ole välttämättä sekuntiakaan aikaa muistella. Ensimmäistä sanaa taas seuraa melko lailla helminauhana koko rimpsu.

Eli olennaisin muistitekninen judanssi (jos siis ei kuitenkaan paperitukea halua käyttää) on sitoa rivien ensimmäiset sanat edellisten rivien viimeisiin. Mutta millä tuon tekee kertsien jälkeisissä säkeistöissä? Silloinhan samaan sanaan täytyy sitoa useampia vaihtoehtoja. Hmm, niin tulee sokkeloisia muistipalatseja.

Vaan nyt olisi jo saman verran uusia piisejä sanoitettavaksi, ja syssymmälle jo pari täysimittaista keikkaa tiedossa. Että sikäli niitä muistipalatseja tarvii todella ruveta rakentelemaan.

---

* "joutuu ruveta harjoittamaan" – onko tuo kieliopillisesti oikein? "Ruveta harjoittamaan" on, mutta "joutuu ruveta"… Eihän se ole. Vaan ihan dorkalta kuulostaisi "joutuu rupeamaan harjoittamaan". Miten kierrämme ongelman? "Täytyy ruveta harjoittamaan". Jep. Noin minä sen kirjoitin. Elävästi muistan kirjoittaneeni juurikin noin.
…mutta en kyllä edelleenkään ole ihan varma oliko tuo alkuperäinen ilmaisu sittenkään pielessä… Kuulostaa ihan sujuvalta se, ja jollain poikkeuslogiikalla voisi olla ihan legitimoidusti validi?

Ei kommentteja: