lauantai 20. heinäkuuta 2013

Juurten imperialistinen salakuljetus

Siinä kun olet ripustanut painokoneen nilkkaasi – rikkoaksesi vinojen vatsalihasten säikeitä jotta ne korjaantuisivat eksponentiaalisella jämäkkyydellä –, ja kesken operaation taljan kiinnitys on irronnut, mistä johtuen olet lyönyt polvesi ovenkarmiin, herää helposti kysymys: "Oliko Johnny Weissmuller oikeasti Itävalta-Unkarin propaganda-agentti?".

Heureka-kokemus, selkeästi: kipu aktivoi heuristista ajattelua. Mutta antakaas kun mä vähän avaan tätä ajatuskehikkoa: Weissmuller. Kuulostaa vähän saksansukuiselta tuo nimi, eikö? Ettei olisi Alppien kupeelta kotoisin tyyppi, kuten se toinenkin vähissä kuteissa kirmaillut "näyttelijä"?

Ja sitten se Tarzanin huuto (jokainen heti muistaa tuon, paitsi ehkä yhekskeetluvulla ja sen jälkeen syntyneet [mutta siis kaikki aikuiset {eikö jännää miten aikuisuuden rajapyykki seuraa kuin laahus}]):

ilmiselvää jodlausta.

Siis, oliko Johnnyn tavoitteena aivopestä ihmiset itävaltalais-unkarilaisen keisarikunnan ekspansiiviselle paluulle suopeiksi? Ihan relevantti kysymys: salakavalasti jodlaaminen ujutetaan ihmisten alitajuntaan positiivisena valkoisen miehen invaasiona sinne mihin ei kandeis ilman kunnon suojakerrointa (ja sandaaleja edes) hankkiutua.

Yhtään ei ole pitkälle vedeltyjä johtopäätöksiä nyt! Hiljaa siellä takarivissä.

Nimittäin piti ihan ruveta wikipedoimaan tilannetta. Johnny otti ja syntyi kuin syntyikin Itävalta-Unkarissa. Yhtään ei nyt anneta häiritä sen, että hän ei syntynyt varsinaisesti Sveitsin (joka ei edes kuulunut Itävalta-Unkariin) suunnalla, josta jodlauksen mielletään olevan kotoisin, vaan Timisoaran kieppeiltä, eli nykyisestä Romaniasta. No, kai sitä nyt yksi jodlaus muotivirtauksena kulkee keisarikunnan läpi siinä kuin joku hip-hopkin ympär maailman; lähempänä musiikkiahan se sentään on. Jodlaus siis.

Lisää spekulointia kyseisestä Tarzan yellistä löytyy: villejäkin spekulaatioita siitä mitä kaikkia ääniä on sulautettu toisiinsa, mutta siis meitzi on ainakin aikanaan opetellut tuon äänimerkin ihan omilla palkeilla, että ei siihen nyt varsinaisesti tarvitse hyeenoja ja sopraanoita yms. sekoitella.

Hyödyllisiä taitoja sitä itselleen opettelee. Kuuden miljoonan dollarin mieheltä apinoin sen, miten toista kulmaa kurtistetaan ja toista nostetaan samanaikaisesti (näin napsautetaan päälle sisäinen kiikari, kuten aikuiset elävästi muistavat…).

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Gotta be a skugi

Remuenglanti rulasi eilen. Vaikka päiväkaupalla tankkasin omatekemiäni sanoja  – kokobändin treenejähän kerkisi olla vain viisi (5) kertaa, jossa ajassa ei lunteista ehdi luopua – unohdin keikalla puolet niistä. Jatkuvasti sai olla hoilaamassa "englantia", jossa on se hyvä puoli, että yleisö ei ollenkaan välttämättä huomaa (ihan koko aikaa, toivottavasti, ainakaan) mitään.

Sanoittajille vinkiksi: jos tekstit on hyvin pitkälti tajunnanvirtaa, ja riville mahtuu sanotaanko 28 tavua (vähempikin saattaisi olla ihan tavoiteltavaa), joiden kaikkien pitää osua oikeaan kohtaan toisinaan hyvinkin synkopoidusti… Anna se laulettavaksi jollekulle muulle. Eipähän tarvitse itse kärvistellä. Taidan jatkossa tehdä vain "I lav juu, staars aar shaining" -tyyppistä lyriikkaa...

Ei vaan, kaikesta huolimatta oli perin hauskaa, ja mukavaa se, että vaikka