2020 – holhouksen kaipuu

Yhtäkkiä, vuoden 2020 alussa, katosi kaikkien maailman ihmisten kyky huolehtia itse itsestään. Meistä tuli avuttomia taaperoita, joita pitää taluttaa kädestä pitäen käsipesulle viiden minuutin välein, kuonokoppa naamalla. Koska muuten 0,001 ihmistä saattaa kuolla siihen että pesi kätensä väärin. Miksei tankit jo ole kaduilla? Miksei väärin ajattelevia ihmisiä ole vieläkään viety tyrmään? Mitä siitä, että vaikka koronatilastoja miten yritetään ruuvata ylöspäin, ihmiset kuolevat kaikkeen muuhun ylivoimaisesti enemmän? Tärkeintähän on saada ihmiset irti toisistaan, hyvänen aika! Koska hygienia! Tai jotain.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Puff, now u don't

Hektinen, ajattelin pari kilsaa ajettuani. Olisko mun kannattanut pari sanaa työryhmänkin kanssa vaihtaa ennen lähtöä?

Rasittavaa miten vanhat sosiofoobikon taipumukset edelleen sabotoivat toimintaa automaation kautta. Ans mä kerron.

Keskiviikkona soi puhelin. Tarvittaisiin vierailuesitykseen tekniikka-ajajaa paikkaamaan keuhkokuumeilevaa. Minä että juu, kai maar tuosta selviäisi.

Seuraavana päivänä paikalle ottamaan selvää mistä on kyse, suuntailemaan lamppuja, ottamaan pläjäyksestä selvää, mitä näyttämöllä tapahtuu ja milloin, mitä laitteistoa on käytettävissä – hakemaan selkoa siitä miten duuni olisi fiksuinta suorittaa. Aivot reippaasti ylikierroksille. Ensimmäinen läpimeno tuurilla vähän sinne päin.

Eilen olemattomilla yöunilla, mutta selkeämmällä visiolla

toinen läpimeno, ja illalla esitys. Yleisö sangen myytynä, hieno shöy – hienoa musiikkia, koskettava tarina. Ja sitten meikä liukenee paikalta. Viulistin kanssa sentään lyhyt sananvaihto, ja teatterin edustajien. Mutta jalkaterät koko ajan kohti ulko-ovea.

Että oisko nyt tosiaan voinut hetken vain hengailla siinä esityksen jälkilämmössä? Yhtään ei olisi tarvinnut huijata kun olisi sanonut että hyvin veditte, kuulkaas. Juu ei, vaeltava aave sen sijaan liukenee yöhön – kun se nyt vain on joskus ollut tapana, olla pitämättä itsestään liikaa meteliä. Että nyt kun olen työni suorittanut, minua ei enää tarvita, joten hipsinpä tästä. Ja sitten jäljellejääneet miettivät, että no, suuttuiko se jostain.

...Mitä? Että voisin vaikka soittaa vielä perään että kiitoksia ja sori, tämä nyt meni vähän näin, että kivaa oli, että tuota. Meikä? Soittaisi? Puhelimella? Sillä välineellä jossa kehonkieli ja ilmeet rajataan kommunikoinnista kokonaan pois ja koko ajan pitää miettiä että vieläköhän se jatkaa, vai olisiko nyt minun vuoroni äännellä. Ja sitten puhutaan päällekkäin. Ja keskeytetään molemmat kun aloitettiin yhtä aikaa. Ja kuunnellaan että jatkaakohan se, vai pitäisikö minun nyt äännellä. Sillä laitteellako pitäisi soittaa? Minun? No kuule: fuhgeddaboudit.

Ei kommentteja: