maanantaina, maaliskuuta 25, 2013

Tahtoo tahtoo

Impulssikontrolli on tiettävästi käytännöllinen taito. Itselläni tuosta ei ole kyllä niin minkäänmoista kokemusta. Koko elämä on jatkuvaa kouhotusta innostuksesta toiseen, kolmanteen jnpp. 

Ja mitä suuremmalla energialla jotain lähtee kohkaamaan, sen nopeammin sen kulauttaa loppuun ja rupeaa katselemaan ympäriinsä että mitäpä sitten keksisi.

Nytkin on jo hiipumassa kasaan eräskin projekti joka ei ole edes lähtenyt käyntiin vielä. Kun nimittäin kasasin nuo rummut, ja totesin osaavani jo jotain, ja sitten keksin että rupean käymään vanhoja biisejä läpi niin, että soittelen ihan oikeat rummut midikolistelujen sijaan, ja muistin että sitä vartenhan tarvittaisiin monikanavainen äänikortti, ja tilasin… No, se kortti on jossain itämerellä seilaamassa kohti päämäärää, vaan en pariin päivään ole jaksanut enää rumpuja soitella.

Että ei tässä muuta silleen, mutta kun tämä ei tule kauhean halvaksi. Kaiken maailman roinaa nurkissa, sellaista mitä on nanosekunnin ajan kokenut tarvitsevansa enemmän kuin vaikkapa ruokaa kuukauteen. On ajatellut, että mutta tämäpäs härpäke ratkaisee elämäni kaikki dilemmat, tekee minusta kauniin ja rikkaan sekä nostaa libidoni pilviin, mille onkin hetikohta tosi paljon tarvetta… No, ei vielä ole nuo odotukset ihan täyttyneet.

Tavaraholismi, sillä meikä on ratkonut sisäistä tyhjyyttä aina ja joka yhteydessä: "Nyt tarvii ruveta lenkkeilemään, joten hommaan juoksumaton, tiks – jaa mutta sitten tarvitsen pulssimittarin että tiedän sydämen sykkivän, tiks – ja taljapainotsydeemit, tiks, käsipainoja, tiks, punnerruspenkki, tiks, nyrkkeilysäkki, tiks, kahvakuulia, tiks…"

Istun jumppapallolla paraikaa. ¿Koska kuntoni on niin hyper, etten tiezikallakaan malta olla paikallani? Ei, vaan siksi että kyllästyin kuntoiluun, notkahdin sohvanpohjalle ja kroppa rupesi maatumaan.

Sitten rumpaloinnin aloitettuani aloin kokea omituista selkäeväkipua (siis jotain joka paikantuu lapaluiden väliin tosi vaikeasti paikannettavasti), jonka ajattelin johtuvan lorvailusta, mutta joka tietystikin muutaman päivän prosessoinnilla paljastui jälleen soittamisperäiseksi. Kun rupeaa käyttämään lihaksia joiden olemassaolo noin muuten on enämpi labiilia, alkavat omituiset kropanseudut kramppailla. Ja sitten joutuu miettimään että onko tämä nyt sydäri vai mistä on kyse.

Viime viikonlopun kuluttelinkin sitten apropoonomaisesti taas kognitiivisen treenailun parissa, siis harrastaen hienomotoriikkaa ynnä stressinhallintaa sekä päättelykykyä ja olosuhteisiin sopeutumista. Aivan oikein: pelasin pleikkarilla (jumppapallolla istuen, huom!).

Pleikkaripelit on ärsyttäviä. Jatkuvasti löytää itsensä tilanteesta joka näyttää täysin toivottomalta: aivokurkiainen kirkuu että tästä ei voi kukaan selvitä ikinä, ja pelimaailman suggestiivinen painajainen vyöryy päälle holtittomalla aggressiolla. Vihaan koko touhua (mutta yritän silti vielä kerran jos vaikka taas pääsisi eteenpäin).

Tai sitten olet tilanteessa, jonka pitäisi sujua suht iisisti: olet kaahannut siellä hongkongin kaduilla vaikka kuinka, kaapannut jokusen auton, mutta yhtäkkiä et millään pysty kaappaamaan sitä pakettiautoa: roikut hetken katosta, ja putoat kadulle, ja missio on sitten ninq siinä. Uudestaan ja uudestaan. Että mä vihaan totakin peliä – turhauttavaa kun ei ole mitään käsitystä mitä tässä muka tekee väärin nyttenniin.

Opiskeluaikojen suurimmat saavutukset: pelasin läpi Doomin, ja Wolfensteinin tietty, sekä Descentin. Sitten ajattelin etten kestä sitä stressin määrää enää. Ei normaali-ihmisen tarvitse koko aikaa kehittyä paremmaksi ampumisessa, jumankauta.

Tämä maailma on kyllä siitä merkillinen, että ongelmatilanteiden ratkominen väkivallalla on enämpi sääntö kuin poikkeus. Niin ollaan villi-ihmisiä yhä edelleen, että jatkuvasti haluamme altistaa itseämme silmittömälle teilaamiselle. Kaikki virtuaalinen väkivalta valmistaa meitä IRL-tilanteisiin? Ja toisaalta petaa sitä, että lopulta myös joudumme sellaisiin?

Nyky-yhteiskunta lienee avoimempi silmittömälle väkivallalle kuin vaikkapa edellinen sukupolvi, vai onko tämä näköharhaa? Onko ihminen vain niin verenhimoinen peto, että kaikki sormenheristely on vain kosmetiikkaa? Kullakin sukupolvella on omanlaisensa tavat purkaa sielulliset nirhaumansa (toisten kasvoluihin)? "Ei meitin nuoruudessa noin toimittu. Kunhan pistettiin joukkotappelut pystyyn harva se viikonloppu, kun ne toisethan oli siis eri pitäjästä/kaupunginosasta/kulttuuripiiristä ja piti niitä sitten vähän opettaa."

<tärkeä tiedotus> Pihatiellä tallusteleva kulkukissa pysähtyi tuijottamaan allekirjoittanutta lasin läpi. En saanut selvää mitä mieltä hän oli käsilläolevasta asiasta. </tärkeä tiedotus>

Impulssikontrollia, onko meillä sitä? Tarvitaanko sitä? Geenit käyttävät meitä kulkuneuvoina, joiden suvunjatkaminen riippuu siitä, miten maskuliinisen vaikutelman saavat y-kromosomin kantajat tehtyä niihin, joilla kyseistä kromosomia ei ole. Mitä häikäilemättömämpi karju, sen enemmän piparia. Namaste, Gaia – reilua kannustaa opportunistiseen paskiaisuuteen, ja lykätä mukaan se pieni naputtava ääni: "Ei noin saa tehdä! Ei noin saa ajatellakaan! Hyi häpiä!".

Ei kommentteja: