2020 – holhouksen kaipuu

Yhtäkkiä, vuoden 2020 alussa, katosi kaikkien maailman ihmisten kyky huolehtia itse itsestään. Meistä tuli avuttomia taaperoita, joita pitää taluttaa kädestä pitäen käsipesulle viiden minuutin välein, kuonokoppa naamalla. Koska muuten 0,001 ihmistä saattaa kuolla siihen että pesi kätensä väärin. Miksei tankit jo ole kaduilla? Miksei väärin ajattelevia ihmisiä ole vieläkään viety tyrmään? Mitä siitä, että vaikka koronatilastoja miten yritetään ruuvata ylöspäin, ihmiset kuolevat kaikkeen muuhun ylivoimaisesti enemmän? Tärkeintähän on saada ihmiset irti toisistaan, hyvänen aika! Koska hygienia! Tai jotain.

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Ja pohkeet laulaa pinkeää hallelujaa

Olen nimittäin taas palaillut taivaltamaan henkkohtaista viadolorosaani, eli juoksumattoa. Joltinenkin tauko on tehnyt sen, että ihan pienellä kipuilulla ei dolorosan ulkopuolella tallustella, mutta väliäkö tuolla: pääasia että on taas päästy tekemisen makuun.

Mikä ihme siinä oikein onkaan, että. Siis tätähän olen taivastellut loputtomiin jo, mutta mihin katoaa tarmo aina epämääräisin väliajoin? Oikeasti täytyy olla olemassa jotkut mittaustaan odottavat biorytmit jotka kenties lienevät jotain vähän monimutkaisempaa kuin ne, joihin harvempi vakavasti suhtautuu.

Mutta toistaakseni itseäni: täytyy olla jokin hormonaalis-välitysaineellinen syklisyys, jonka voisi näppärällä laskutoimituksella selvittää? Joohan? Että voisi kalenteriin merkitä milloin on ihan turha kuvitella saavansa aikaan tällä ja tällä saralla mitään, mutta sen sijaan toisella taholla menee tosi lujaa.

Rupesin tuossa kaupassa käydessäni katselemaan, että pyöräilykelit lähestyvät. Haaveilemaan, että kohtapuoliin rupean kauppareissut taivaltamaan sykkelillä, koskapa asfaltoidut osuudet ovat jo ihan sitä vailla.

Hiekkatietaipaleet kylläkään eivät ole. Yhdenkin vastaantulijan kampesin ojaan. Tai itsehän tuo sinne ajoi, mutta. Nämä erikoiskoepikataipaleet nimittäin ovat sellaisia, että kahta liikkuvaa autoa ei oikein rinnakkain mahdu kulkemaan, joten vastaantulijoita peräti kaksi peräkkäin kun näin (mikä ruuhka!), vedin koslani hiukan sivummas odottelemaan. Jälkimmäinen sitten väisti vähän liikaakin, mikä päätyi hinaushommiksi.

Että ei vielä oikein pyöräilykelit näillä osuuksilla. Ovat toistaiseksi jäässä, sillä tavalla että autokin pyrkii mutkissa jatkamaan suoraan, ja taas liikkeellelähtiessä pysymään sijoillaan. Seuraavaksi on vuorossa sohjo- ja sitten perunapelto-olosuhteet. Mutta sitten.

Vaan tars ensin saada tuo tallissa ruostunut värkki… no, ensinnäkin tsekattua että saako sitä ylipäätään kulkukuntoon. Ainakin linnut, nuo nokkavat riiviöt, ovat nokkineet satulasta itselleen eristettä (ja myös treenanneet siihen syöksypommitusta), joten se menisi vaihtoon. Toisekseen ketjut eivät välttämättä enää liiku sen enempää kuin vaikkapa titanik.

Ja joku on suunnitellut vielä kyseisen menopelin niin, että siinä pitäisi polkijana olla jonkun lyhyemmän skaiffarin. Sarvia ei saa nostettua, eikä toisaalta satulan laskemisessakaan mitään järkeä ole.

Joku voisi kysyä, että olisiko ollut silloin joskus syytä ostaa joku paremmin pirtaan sopiva menopeli, mutta häntä minä löisin hanskalla, että aamunkoitteessa nähdään, senkin julkea julli. Että alkuun tuntui ihan siedettävältä – vasta myöhemmin tajusin lunastaneeni pahemman luokan munamankelin.

Jos tuota penkkiä saisi kallistettua reippaasti etukenoon, niin ehkä tästä vielä… Vaan toisaalta joku kätsy jopokin voisi olla kivampi. Onkohan noita vaihteellisia olemassa? Kirppareilla pilvin pimein tosi halvalla?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tulipa pitkästä aikaa tänne eksyttyä juu. Juoksentelu ja pyörähtely on kyllä hyvästä. Itse päätin vappuna (sillä aikaa kun muut dokas) ottaa tavaksi käydä 3-4 kertaa viikossa viereisellä purunradalla juoksentelemassa. Tänäänkin meni 8 kilomeetria kuin tyhjää vaan...Syssymmällä saattaa olla pahassa tapauksessa jopa kunnossa. Eipä mulla muuta, kunhan turahtelin.

T. Aro

kasbach kirjoitti...

Kyllä kirmailu aina kannattaa... Mulla on käynnissä tämä jokavuotinen "jouluksi rantakuntoon" projekti; vähänkö järkytyn sinä jouluna kun oikeasti huomaan olevani sitä.