maanantaina, maaliskuuta 04, 2013

99/100 - kirjoittamisen relevanssista

Niin, palautumispäivät – jotka Heidi edellisen jutun kommenteissa esiin nosti. Että pitäisikö niitä tässä sadan päivän rykäyksessä? Luulen olevani liian holtiton pitääkseni moisia. Luulen että sata päivää pitää vain pistää menemään… mutta ehkä tweakkaan sääntöä niin, että tuhat sanaa pitää julkaista joka päivä.

Tämähän tarkoittaa sitä, että kun jossain välissä tulee päivä ettei vain jaksa kirjoittaa, tai kerkiä, peräti, että silloin onkin jo tallessa jotain mitä julkaista. Ja niinpä olenkin jo rientämässä huijingin puolelle sikäli, että aloitan tätä toista kirjoitusta jo ensimmäisen puolella.

Olen ihan varma, että jossain välissä uuvahdan aivan täysin, ja silloin täytyy olla varastossa jotain, jotten heti nuupauta koko projektia. Näitä sääntöjä joutuu varmastikin muilaamaan pitkin matkaa, mutta olennaista onkin omata joitain sääntöjä, joihin nojata.

Meinaan että johan pelkkä lähtökohta on täysin arbitraarinen: pari kivaa tasalukua, joista pitää kiinni. Mutta että kesäkuun kymmenenteen olen julkaissut satana peräkkäisenä päivänä tuhannen sanan… pakinan? esseen? horinan.

Ahistaa. Ei tässä mitään järkeä ole. Varmasti en tule onnistumaan!

Mutta kokeilla pitää. Aina pitää kokeilla kaikenmoista, eikähän tässä nyt sinällään ole yhtikäs mitään. Moni kirjailija tekee tätä vuosikaudet, ja enemmän. Toisaalta moni kirjailija kokee olevansa kirjailija, mikä vähän motivoi varmastikin.

Kirjailijahan minäkin olen kuvitellut aina olevani. Jo kummisetäni voittama Erkon palkinto sen saneli. Itse tosin hädin tuskin osasin lukea silloin. Ja sitten kun rupesin kirjoittamaan sillä keltaisella Brotherilla, käytin enemmän aikaa sivujen pienentämiseen kuin kirjoittamiseen.

Oikeasti, minä halusin tehdä lehtiä, joita duunasin niittaamalla yhteen taitettuja aanelosia – joita sitten taitoin vielä kerran, ja sitten vielä kerran, ja sitten vielä…. Kätevän kokoisia olivat, mutta ei niihin montaa sanaa mahtunut.

Mutta olinkin ihastuneempi ajatukseen siitä, että olisin kirjailija. Syvämietteinen, otsa kurtussa pohdiskeleva… Tuokin oli vielä tuolloin ongelma, uurteet otsalla. Tai siis niiden puute. Vaan sen verran olen sentään edistynyt, että ne onnistuvat ihan pinnistelemättä.

Kirjailijuuden ajatus… En kyllä yhtään tiedä mitä muka tavoittelen kaikella kirjoittamisellani. Tai voi veikata, että se on lähtenyt nimenomaan kuvitteellisen fiksuuden vaikutelman tavoittelulla. Jos kirjoittaa, muut pitävät älykkäänä. 

No, on siihen sitten sekaantunut sekin, että oikeasti tykkää kirjoittaa. Kun tarpeeksi kirjoittaa, alkaa pitää toimintaa oletusarvoisena. Todellisten, konkreettisten maalien puuttuminen tosin hidastaa – saa toisinaan lopettamaan kokonaan.

Matkalle mahtuu paljon aikoja kun en ole kirjoittanut yhtään. Vaikka blogailukin ulottuu peräti edellisen vuosituhannen puolelle – niukasti, mutta kuitenkin – en ole juuri koskaan saanut kiinni sellaisesta flowsta, jossa mieluummin aamulla herätessä blogaa ennen kuin lukee muiden blogeja.

Tämä on pitkään ollut rutiini: kuppi kahvia (mikrossa, eilistä), ja lukemaan blogeja. Sitten kun on vihdoin päässyt käyntiin, voi ruveta kirjoittamaan itse.

Mutta että julkisesti kirjoittaa? Ei oikein ole tohtinut taannoin. Ajatukset on sörsselinä mielessä, eikä niistä saa mitään tolkullista rakennettua. Mielipiteitähän maailmaan mahtuu, joten minkä hemmetin takia minä tekisin omistani sen kummempaa numeroa – varsinkin kun heti aamunavajaisena löydän edestäni kymmeniä älykkäämpiä kirjoituksia kaikesta maan ja helvetin taivaan väliltä. 

Mutta eiväthän nämä toki mitään yleisönosastoja ole? Miksi minä suhtaudun niihin kuin olisivat? Koska olen aina ajatellut, että kirjoittava ihminen kommunikoi omaa älyllisyyttään. Todistelee sitä.

Tämä on pahemman luokan ajatusvinouma. Ehkä tosi, mutta vinouma kuitenkin. Moni kommunikoi puhuessaan ja kirjoittaessaan – moni myös ihan vain seisoessaan yleisellä paikalla, toki – omaa ylemmyyttään, mutta… Siis, ei kai se nyt ainakaan ilmimotiivi saa olla?

Varmaan aika moni kiistää koko väitteen?

En ihan kättelyssä sitä kyllä hylkäisikään. Kyllä kaikki kanssakäynti… Liian yleistävää? Ehkä. No, moni interaktio on oman paikan hakemista – ja toisten kustannuksella. Ei ehkä tietoisesti, mutta moniko meidän tekemisistämme onkaan oikeasti rationaalista? Ei moni.

Reviirieläimiä olemme kaikki, ja harrastamme ristiinpissausta koko ajan. Se vain on niin luontaista, ettemme ollenkaan huomaa tekevämme sitä. Sen takia näyttelijöillekin pitää erikseen opettaa, että huomaatkos, tässä replassa on ihan ehta statuslausuma.

Utilitaristista, kenties? En tiedä, niukin naukin koko sanaa ymmärrän, ja röyhkeästi irrotan sen yleisesti käytetystä yhteydestään. Mutta me ihmiset käytämme toisiamme, välineellistämme koko ajan sekä lähimpiämme, että niitä jotka vain sattuvat muuten matkan varrelle. Pyyteetöntä toimintaa ei ole.

Huh. Melko kyyninen katsomus siinä? Ettei ole pyyteetöntä toimintaa? Varmalla täytyy olla, ainakin minä olen ihan altruisti. Lapset ainakin ovat!

Eivät ole. Mutta mitenkä minä nyt tähän aihepiiriin huppeloiduin? Onko tämä nyt reilua? Ja… Ehkä en vain itse tiedä mitä on pyyteettömyys? Ehkä minulle ihmisillä on vain välinearvo? Taidan olla psykopaatti? Sosio-, vähintään? Narsisti?

Huomaan olevani umpikujassa. Ehkä tähän on mahdotonta väittää vastaan? Ehkä väite on yhtä lailla tosi kuin vaikka tämä: "Eihän millään ole suuremmassa mittakaavassa mitään merkitystä"? Perin Schopenhauerilaista, vai?

Mistäs minä lähdin liikkeelle? Ai, koitin hahmottaa miksi kirjoitan, tai miksi pitäisi kirjoittaa, tai miksi kukaan ylipäätään kirjoittaa. Jos jätetään huomiotta lähestulkoon kaikki mitä edellä sanon, lienee löydettävissä jotain… romanttisempaa motiivia?

Oletetaan että haluan vaikkapa löytää itsestäni sen… joka haluaa saada maailmassa aikaan positiivisen muutoksen sanojen kautta? Sanamagiaako tämä on?

Nihilismillä on masentavat vaikutuksensa; on vaikea kömpiä ylös siitä kuopasta, jonka juuri kaivoin. Mutta ehkä sain juuri kosketuksen buddhaluontooni? Eikö tämä ole riittävän romanttista? Ymmärsin juuri mayan (tai en ymmärtänyt, kunhan vain konseptionalisoin jotain sinne päin, vulgaarihenkistelin hetken)?

Elämä menee vaikeaksi kun koittaa lähteä älyllistämään asioita. Tai kun lähtee sille polulle. Mihin jää tunne, emootio? Ihminenhän ei ole ihminen ilman ylevöitymistä! Vai? Eikähän buddhaluonnossa ole kyse asioiden rujouttamisesta? Vai?

En tiedä. Asioiden näkeminen asioina, yhteyksien yhteyksinä, ihmisten tunteet ja vaistot neurologiana… Onko se nyt sitten huono asia? On minua siitäkin syytetty, että etäännytän itseni elämästä. Vai onko? Pistänkö sanoja toisten päihin?

Onko tämä juuri sitä? Että yritän esiintyä fiksumpana kuin mitä olen? Puolet väitteistä päättyvät kysymysmerkkeihin, joten en vastaa mihinkään, ja sysään vastuun lukijalle. Nerokasta?

Ei tämä ainakaan populistista liene. Eikä edes mitenkään harkittua. Näin minä ajattelen: ihminen on höhlä. Mutta nostanko nyt itse itseäni korokkeelle? Pidänkö niin hirmu skarppina, että koen, että minun pitää luennoida muille siitä, miten maailma makaa.

Samalla pelkään että monikin vain puistelee päätään: vieläkö tuo kakara näiden teiniongelmien kanssa painii? Me muut olemme jo aikaa sitten ratkaisseet yhtälön: meillä on talo, auto, työ, parisuhde. Ei se tämän monimutkaisempaa ole! Rakkaus, senkin pelle! Rakkaus on vastaus. Älä ajattele.

Ehkä minä tosiaan olen vain jumahtanut johonkin kasvuvaiheeseen. En usko että olen, mutta se kai kuuluu taudinkuvaan. Sääli minua. Kyllä mä vielä joku päivä tästä tokenen… Kunhan olen kirjoittanut tarpeeksi!

Kirjoittamalla minä manaan itsestäni esiin sen tosi-ihmisen, joka ymmärtää maailman mittasuhteet. Ja vieläpä etuajassa. 98 päivää aikaa oivaltaa.

3 kommenttia:

Heidi kirjoitti...

Matka jatkuu, hyvin menee. Kuinka kukaan voi juoda mikrossa lämmitettyä kahvia?

Anonyymi kirjoitti...

Ei se mikrossa lämmitetty kahvi paljon pahempaa ole kuin se tuorekaan kahvi. En heitä kahvia oikeastaan milloinkaan pois, niin että hyvin usein tulee juotua eilistä, mikrossa lämmitettyä kahvia. Sisko aina kehottaa arvioimaan keitettävän kahvin määrän tarkemmin, ja äiti kysyy samaa mitä Heidikin. Miestä käytäntöni järkyttää syvästi.

kasbach kirjoitti...

Tuore kahvi on luksusta, mutta kun keitän aina koko pannun kerralla, sitä pitää vuorokauden mittaan vähän starttailla uudestaan...