tiistai 5. maaliskuuta 2013

98/100 – muistin vedostusta

Ei ole enää pitkä matka. Ihan kohta pääsee pissalle. Enää yhdeksänkymmentä seitsemän kirjoitusta tämän jälkeen, sikäli kuin tämän loppuun pääsen.

...Kätevää on sekin, että nyt kun Dansken sivuille ei ole aikoihin päässyt millään ilveellä mäcciä käyttäen, on tuo pc heittäytynyt täysin arvaamattomaksi. Useammin se jää käynnistymättä kuin käynnistyy. Hermo lepää siinä.

Kaikenlaisen sähkölaitteen kanssa on saanut olla vähän päälärinä (sori, tuo ei tarkoita mitään, mutta tuo sana nyt sattui mieleen tulemaan; ehkä se jotain kuvastaa sielunliikkeistä). Eilen aamulla pätki sähköt kahdeksan kertaa sinä aikana kun joudin kotona olemaan. Jo ennen heräämistä oli ollut jotain häikkää.

Ja ulkoeteisen liiketunnistinlamppu! Paranoidisti luulin sen kattoon ruuvattuani aiheuttaneeni koko seutukunnan oikarin. Että ei suinkaan sulake palaisi siitä, vaan koko naapurusto olisi pimennyt koska vaihdoin kattoon uuden lampun omalla fiilispohjaisella meiningilläni.

Ei kai sentään. Joku muuntaja oli temppuillut. Mutta kun on taipumusta hakea nimenomaan itsestään syyllinen kaikkeen, niin minkäpä teet muuta? Mitäpä muutat? Ja tuo saatanan puucee ei vain käynnisty.

Onneksi sentään kännykkäliittymällä pääsee maksuja laskemaan. Ei ole kauaa siitä kun ei päässyt silläkään. Pankaapa nyt se härdelli kuntoon jo vihdoin. Nalle, kääri hihas! Ei tämmösillä kannustimilla meikäläinen kauaa maksajana pysy, vet du de'?

Mutta tuo sähkölaitteiden maaginen epäsynkka. Mut tarttis maadottaa aina kun lähestyn jotain elektroonista härpätintä. Foliohattu, auttaisko? Ehkä mun aivotoimintani on vain niin julmetun vilkasta, että menee heti epäkuntoon kaikki sähköinen siinä lähituntumassa? Oletettavaa tämä.

Käynnistetään windows… Aloitetaan fyysisen muistin vedostus… Tuota monologin toistoa tässä on saanut seurailla aika pitkään jo. Vähän tautologiaa ilmassa. "Ai vähän? Ai sä sanot vähän? Ai jaa? Tää on sun mielestä vähän, vai? Ai jaha?" Siinäpä näyte scorseselaisesta naljailusta.

Satuinpa – tuli Scorsesesta mieleen – katsomaan ensimmäisen osan Woody Allen -dokumentista. En ole koskaan jaksanut katsoa ainuttakaan Woodyn leffoista läpi asti – siis sellaista jossa tyyppi on itse ollut pääosassa. Joitain ohjaamiaan olen kyllä, mutta herran nimi ei ole kyllä mikään vetonaula meikäläiselle.

Siitä kuitenkin nostan hattua, että tyyppi heti toisen (tai ensimmäisen, miten tuon nyt laskee) leffansa ehtoihin pisti, että hänellä on sitten muuten viimeinen sana siitä, miltä juttu tulee näyttämään. Niin pitääkin tehdä koskapa jutulla voi olla vain yksi kertoja. Mitä useampi lopputuloksesta on määräämässä, sen paskempaa tavaraa tulee.

Tokihan jossain hollivuudissa on tehty jo taiteenlajiksi tiimituottaminen, konseptilla tuuttaaminen, mutta, no, joku nekin kuitenkin päsmäröi. Jonkun täytyy juntata oma näkemyksensä läpi, ja mielellään se saisi olla sitten ohjaaja. Tai siis käsikirjoittaja/ohjaaja. Joka on lisäksi leikkaaja.

Ei tuo dokkari kuitenkaan saanut aikaan sitä, että haluaisin edelleenkään Woodyn leffoja nähdä. En usko syttyväni yhätikään, vaikka tietysti, jos antaisi mahdollisuuden hiljaiselle hivutukselle, saattaisi tuotanto ryömiä ihon alle (jos ameriikkalainen ilmaisu sallitaan – ja miksei sallittaisi; amerikkalaisille sallitaan kaikki!).

Jokohan tänä keväänä saisin aikaiseksi hakea Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalle? Yhtenä vuonna jo melkein tein ennakkotehtävät, vaan sitten tuli jotain. Tänä vuonna ei pitäisi tulla. Tai eihän sitä koskaan tiedä, mutta kun olen ruksinut koko vuoden vapaaksi teatterintekemisestä, niin ei ainakaan sitä kautta pitäisi tulla mitään. Koskaanhan ei tulevasta ihan varmaksi voi mennä sanomaan. Tai voi, mutta.

Vaan sitten minusta tulisi Oikea Kirjailija! Heti marssisin eliitin parnassolle möykkäämään, että minäpä se olenkin muuten Kirjailia (enkä pelkästään yhteen antologiaan jotain joskus rustannut skribentti). Palkkaisin jonkun paarian kuiskimaan korvaani lakkaamatta: "Muista, että olet kuolevainen", ja muita epätosia falskiuksia; kas siinäpä prekaarille varamiespaikka!

Hybris. En mitään niin kaunista tiedä ma.

Eikä tuo kone käynnisty. Ihan perille asti ei käynnisty se. Mikä hemmetti sitä voi riivata? Jotain, jotain. Viirus? Ei voi olla. Ei minun koneessani. Ei. Älkää viitsikö olla naurettava, kateellisuutenne viiltää rintaa!

Toisin patetian takaisin kaunokirjallisuuden tantereille. Kaunokirjallisuus. Voiko olla pöljempää ilmaisua? Kaunokirjallisuus. Ei rujoa lain. Ah, ma lennan!

Auton korjautin. Tai no. Siis vein korjattavaksi jarrut. Sain takaisin öljyt vaihdettuna.

Pidempi versio? Ehkä niin on paras. Rupesin kuuntelemaan, että ei voi olla totta: jarrut kirskuvat! Sama juttu vuosi sitten – ja silloin kun odotin katsastukseen saakka, sain vaihtaa koko setin pelkkien palojen sijaan.

Joten lähihuoltamolle.

"Ota yhteyttä järjestelmänvalvojaan tai tuotetukeen," sanoo kone tuossa vieressä, jälleen. Tietotekniikka, niin on kiva se. Mitäs jos mä vaan buuttaisin kymmenennentoista kerran. Kyllä se joskus vielä natsaa. (Ei ole kukaan määritellyt hulluutta tuon suuntaisesti, ei).

Pieni lenkki ajettiin siinä, eikä mitään kirskuntaa tietenkään. Veikkaili että ehkä nämä kelit. Minä että jotain tars kyllä tehdä, ninq vaihtaa öljyt, kun noita kilometrejä kuitenkin. Että tsekkaa ne jarrut vielä tarkemmin ja vaihtaa ne öljyt hän. Ja takalasin pyyhkimen korjaa.

Mankanhan olin omatoimisesti vaihtanut auxilliseen äskettäin, vaikka ehkä vuottakaan ei ollut vierähtänyt siitä kun asiaa rupesin aioskelemaan. Hyvä minä! Tapu tapu. Että tuota ei tarvinnut ruveta erikseen hänen, mutta nämä muut.

Niin nyt toimii takalasin pyyhkijä, ja nestetasapaino on vaaterissa. Mutta niissä jarruissa ei kyllä tarkemmallakaan tarkastelulla mitään vikaa löytynyt.

Eikä löydy! Koskaan enää. Nimittäin olen vähentänyt ajelua noin neljännekseen siitä mitä näihin asti olen kaahaillut. Karkea arvio tuo neljännes, anna tai ota (jos sallitaan ameriikkalainen ilmaisu jälleen – ja miksei sallittaisi, onhan kyseessä toinen kotikielistämme), mutta niillä huitteilla tuon täytyy olla.

Hiilijalanjälkeni on siis pienentynyt, vaikka koko ajan käy ilmeisemmäksi, ettei koko hiilijalanjälkihupailulla ole yhtikäs mitään merkitystä minkään hemmetin olemattoman ilmastonmuutoksen kanssa. Ja niin kuin minä olen aina halunnut olla isokenkäinen. Toisaalta myöskin vastarannankiiski: vähennän autoilua ihan vain omaa lompakkoani keventääkseni.

Tässähän on tokikin se(kin) vika (myös), että mökkihöperyys lisääntyy augmentaarisesti (juu, ei taida olla tuollaista sanaa olemassa, keksin sen juuri kuulostaakseni integletsuaariselta [ja toisenkin vielä!; molen niin vedossa]).

"Ladataan henkilökohtaisia asetuksia," sanoo kone nyt, ties monennettako minuuttia. Vähän alkaa ottaa pannuun tämä. Mutta kerrankos sitä hermoja kärtsätään… Jaha, alkoi fyysisen muistin vedostus tuolla. Kappas.

Ja muurahaisia! Joka kahvinhakureissulla pitää tallata jokunen. Ne eivät koskaan lopu. Niitä voi myrkyttää joka kerta kun häipyy mökistä, mutta aina ne ilmaantuvat jonnekin pyöriskelemään. Niitä on miljoonia pelkästään tämän talon alla. Niiden sukulaisia on kaikkialla maapallolla. Ne ovat kaikkialla! Taistele nyt sitten tuollaisia vastaan.

Vedostavat maailman muistia. Ei auta buuttailu. Auttaako zen? Jos et voi voittaa niitä, liity niihin? Tämä vaatii vähän sopeutumista kyllä. Konetta vielä voi yrittää ymmärtää, mutta organismia? Hmm. Hmm.

Hmm.

En minä yritä halvalla tavalla törstätä kirjaimia, enhän toki. Pois se minusta. Pois! Pois! Hehehhehee-he. Pahus, tuo oli vain yksi sana.

Tunnustan! Ei ole asiaa enää yhtään, ei ole koskaan ollutkaan. Voi onko? Huijaanko, tuossakin?

3 kommenttia:

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

Mulla on sama suhtautuminen Mr.Alleniin, ei iske. Olen nähnyt joskus jonkun dokkarin herrasta, joka ei myöskään tehnyt minusta edes myöhäisherännyttä. Muutaman kerran olen kunnianhimoisesti yrittänyt katsoa jonkun leffan ja epäonnistunut siinä. Mut ei kerrota kellekään, ettei muut oivalla, kuinka moukkamainen olen :D

Heidi kirjoitti...

Minäkin katsoin tuon Woody Allen dokumentin. Minä taas rakastan joitakin tuon miehen elokuvia. Tuotanto on kieltämättä epätasaista. Miehen huumori on parhaimmillaan huippua. Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki hänestä pidä (tai yritän ymmärtää).

kasbach kirjoitti...

Vaikea sanoa mikä Woodyn leffoissa työntää poispäin (kun en tosiaan montaa minuuttia ole koskaan jaksanut). Näen tyypin sellaisena arkkinörttinä joka jupisee lakkaamatta kaikesta neuroottisesti – ja jos kuvani on oikea, en todella jaksa sellaista. Mutta ehkä näen asian liian kapeasti? Paljon mahdollista.