torstai 7. maaliskuuta 2013

96/100 – viestintäanalyysin kautta pilvilinnamaalailuun

Pätmän

Oletteko panneet merkille: mitä enemmän ihminen kirjoittaa, sen kärkevämpiä hänen teksteistään tulee. En todllkn. viittaa eiliseen tekstiin, jossa voi bongailla kirosanoja ja muuta pikaistuksellista – vaan ihan vainen siähen, että se, joka kovasti kirjoittaa, ei enää jaksa sensuroida itseään: kyllä ehtii tarkennella jos tarvetta ilmenee.

Tämähän pätee myös – ja varsinkin – niihin, jotka puhuvat paljon. Ei meinaan löydy pahemmin pidäkkeitä sen suhteen, mitä ääneen mielestään saa sanoa, ja mitä päinvastoin ei niinkään. Niin lauotaan ilmoille juuri niitä fraaseja joita kenkään ei kuunaan kuvittelisi haluavansa kuulla nimenomaan siinä kohtaa (vaikka haluaakin).

On toki suuntia muitakin: jonkun päntiännään skrivaavan ilmaisusta tulee runollisempaa, vaikkapa, tai muuten polveilevampaa, tai tautologisempaakin saattaa jollakulla tulla. Vaihtoehtoja on joista valita.

...Mutta onko niin, että mitä huumorintajuisempi ihminen, sen kärttyisämmäksi tulee? Vähän saatoin oikoa taas mutkia, mutta väitinkökään tämän oikeastaan liittyvän edelliseen? Jos on oikein hauska ihminen, niin jatkuvasti vain naljailee kaikille ja kaikesta. Näin täytyy asioiden olla, koska se mieleen juolahti.

Oikein humoristiset tyypit ovat varmasti varsinaisia hermosahoja, jotka haluavat vain saattaa kaikki vaikutusalueelle erehtyvät tolaltaan – koska ihan suora naurattaminen on heistä jotenkin totista ja tylsää. Näkevät katkohengityksen defenssinä. Paljon kivempana pitävät sitä, että tulee turpaan ennen kuin ehtii suunsa avata. Silloin ollaan ytimessä ja viesti kulkee häiriöttä. Telepaattisesti.

...Vaan eilinenhän oli viestin kulkemattomuuden päivä sikäli, että. DHL ei ollut kämmännyt, vaan. No, en minä tästä syytä suostu ottamaan, vaikka.

Kun siis tilasin englannin saarelta parikin videokuvaushärpätintä, niin niistä toinen oli hämmentävän vauhdikkaasti ilmaantunut "perille" ennätysajassa. Sikälikin ennätysajassa, että kun ehkä vuosi tai kaksi sitten edellisen kerran olin kyseistä värkkiä tilannut, se ei edelleenkään ole perille tullut.

Mutta ongelma olikin Amazonin päässä. Tsekkasin lähetysosoitteen, ja löysin niitä kolme. Kaksi kertaa oikea, ja kerran vanha. Jostain syystä molemmat lähetykset ovat lähteneet sinne vanhaan osoitteeseen; logiikkaa en ymmärrä, mutta toisaalta en ymmärrä logiikkaa muutenkaan.

Joten nyt kun toinen on jo perillä, siis oikeasti, voin vain jännityksellä jäädä odottamaan mihin se toinen paketti tupsahtaa, ja millä kuriirilla, ja tuleeko itselleni välittymään minkäänlaista infoa siitä mihin päkitsi tulee deliveroitumaan.

Enkä tule aloittamaan ihmettelyä siitä. Tai aloitanpa, kun tässä tätä aikaa on. Että kun nuo kuriirifirmat ovat miljardilaitoksia, niin eikö tosiaan kannattaisi panostaa siihen pirauttamiseen: olemme tulossa tänään klo se & se, mahdatteko olla kotona? Miten kannattavaa on huristella ympäri maakuntia niiden pakettien kanssa useampaan otteeseen? Olen ymmärtänyt että en ole ihan ainoa jolle on tuotu parselia niin että kysynnän ja tarjonnan kohtaanto on vinksoitunut.

...Ah, se tiezika, sä kysyt! Siellä on huollossa nyt. Melko pitkään sain odotella tiskille pääsyä, koskapa edellinen asiakas halusi välttämättä tinkiä hinnoissa, eikä ottanut ymmärtääkseen miksi ylimääräisen työn teettäminen maksaisi hänelle mitään. En nyt tässä kohtaa sano mitään ulkosuomalaisuudesta, enkä mene kaupankäyntitapoihin toisaalla versus täällä, mutta tiskin takana alkoi olla melko hiiltynyt kaiffari kun pakeilleen pääsin. Ja hän taas sitä tyyppiä josta hiiltymisen voi huomata vain täkäläinen harjaantunut hoksotin. Kulttuureissa on eroja, kuten tässä kohtaa voisi diplomaattisehkos-vienosti myhäillä.

En minäkään tiskintakaiselle helpoksi elämää tehnyt. En saanut päätettyä mitään kattosummaa, tai sain, mutta sitten en, ja sitten kyllä kuitenkin. Kun ajattelin pessimistinä, että sähköyhtiö kuitenkin jollain luikertelee vastuustaan, ja siksi en halua maksaa mitään – ja tässä kohtaa tietysti rupesin muistuttamaan edellistä asiakasta; pata kattilaa ja niin – kun en kuitenkaan saa rahoja takaisin. Kun pelkkä asian tsekkaaminen jo maksaa jotain. Mutta sittenhän vaihtoehtoja on kaksi: lyön liinat kiinni ja kuvittelen tulevani ilman tuota konetta toimeen, tai sitten korjautan maksoi mitä maksoi. Ja toivon parasta (peläten pahinta).

Saa nähdä. Huonosti tässä kuitenkin käy. Aina kalpahtaa kaikki. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, ei täsmällisesti ottaen aina, eikä läheskäänkään.

Mutta reissu jatkui – olin nimittäin lähtiessä myrkyttänyt habitaattini muurahaiset siihen malliin, että oli paree pysyä mahdollisimman kauan poissa. Ja sitten päästäänkin tähän surullisenkuuluisaan (ei varmaankaan vielä, mutta joskus [ollaanpa sitä tänään positiivaria]) pilvilinnaremontointiin.

Kuten eilen tulin maininneeksi, vihaan remontointia. Verisesti. Sairaat ihmiset remontoivat kotejaan. No. Olen kuitenkin haaveksinut, että maalailen tämän villani tapetit piiloon, murrettuja värejä simmottis rohkealla otteella. En vain oikein ollut eiliseen tultaessa edes selvittänyt että mitähän mahtaisi maksaa maalata vaikkapa tuo olkkari tuosta.

Ensimmäinen liike ei kyllä ihan tärpännyt. Ei siellä enää ollut koko liikettä, joten syrjähdin äkkiseltään motonettiin, joka sattui olemaan samaisen tien päässä. Niin meinasi mennä kauemmas tulevaisuuteen taas koko rojekti.

Juu, vähän sähköpiuhaa sieltä tarttui mukaan, ja melkein hillittömän kokoinen työkalupakki, jossa pyörää ja vetokahvaa… Jokatap, sieltä syrjähdin seuraavaksi kahville Kodin Anttilaan… Tämä meikäläisen hortoilu on kyllä juurikin tätä.

Mutta koska seuraavaksi suuntasin kohti kotia – en suorinta tietä, vaan sieltä toista kautta – bongasin maaliliikkeen. Menin parkkiin, kävelin sisään, huomasin hämmästyksekseni palvelualttiin myyjän ja kävin selvittämään asiaa.

Humiliaation kautta meikä lähtee aina näissä remppaatioliikkeissä liikkeelle: "En tiedä mistään mitään, ja tää nyt on vaan tämmöstä." Niin, tosimieshän ei ikinä tunnusta ettei tiedä kaikkea kaikesta remppaamisesta, mutta tykkään toisinaan katsoa tosiasioita silmästä silmään.

Vähän tuntui kalliimmalta kuin haluaisin, enkä jumankauta saanut suoraa euromäärää puristettua irti, joten sanoin miettiväni asiaa ja poistuin. 

Parkkipaikalla juohevinta poispääsyä katsellessani panin merkille – kuten jostain muistin syövereistäkin mieleen kumpusi – että siinähän on samalla pihalla toinen moinen.

Siirsin autoa, kävelin sisään, ja jälleen tuli palvelualtis henkilö. Kerroin asiani, hän kertoi ratkaisun, ja sille koostuvan hinnan – joka oli jostain syystä ainakin puolet vähemmän kuin siinä edellisessä mestassa – joten sanoin että "paas poika sekottain meikäläiselle pari tonkkaa!" No, en just noilla sanoilla, kun tuli humiliaatiolla sielläkin lähdettyä liikkeelle.

Sen verran karkasi taas homma käsistä, että tulin tilanneeksi kuitenkin eri sävyä kuin mitä olin ajatellut. Siis hyvin niukasti eri sävyä, eli samalla skaalantaajuudella liikutaan, mutta kuitenkin eri lappusen evääksi poimin.

Ja nyt eteisessä odottaa pari ämpäriä sitä, että joku vuosi jaksan ottaa listoja irti ja etsiä jostain maalarinteippiä ja kaikenmoista jolla suojata (kaiken koko talossa – en nimittäin ole ikinä maalannut ainuttakaan seinää, ja aivan varmasti saan maalia jollain ilveellä sellaisiinkin mestoihin joihin edes taikurit eivät sitä kykenisi loihtimaan).

Tässä on muuten selvä alitajunnan jallitus. Olen koko ajan ajatellut viininpunaisia seiniä, mutta joka kerta kun yritän sanoa "viininpunainen", sanon "ruusunpunainen". Ja siis "sakuran" sijaan tilasin "berylliä". Ja kun katson ämpärinaukosta, maali on selvästikin pinkkiä. Ei tästä taas tule kuin syviä huokauksia.

Mutta voipa sitten oikeantunnelmaisessa huoneessa katsoa Greykkareita, jossa aina ihan vängällä yritetään saada raavas mies vollaamaan kolme kertaa per jakso. Paskiaiset.

2 kommenttia:

Heidi kirjoitti...

Nuo pinkit seinät vaativat varmaan mieheltä rohkeutta. Pinkissä huoneessa Greykkarit itkettävät vähintään kaksi kertaa enemmän kun hillitymmässä tilassa. Minä en vahinko kyllä kestä sairaalasarjoja. Olisi kuitenkin tosi kiva itkeä.

kasbach kirjoitti...

Ihan pikkuisen saatoin liiotella tuon pinkkiyden kanssa – eiköpähän seinä mahda kuitenkin burgundimpi lopulta olla. Sitten joskus kun joku maalitonttu sen seinään laappii. ("Maalitela" kuulostaa muuten aika pahaenteiseltä: telominen väistämätöntä.)

Mutta greykkarit on kyllä todella ärsyttävä sarja. En tiedä miten moista edes katson kun se on niin selvästi sorvattu malliin: "ja nyt käy ilmi, että toinen onkin ajatellut toisen parasta jo kuukausia sitten, ja siksi toiminut vähän tolleen, snirf". Ei niin että siis meikäläinen mitään poraamaan rupeaisi (ikinä, edes kun Lassie palaa kotiin), mutta hyvin ymmärrän niitä jotka... Mutta hektinen, taidan olla oikeasti ainoa mies maailmassa joka tuota ylipäätään katsoo. Hups.