lauantai 9. maaliskuuta 2013

94/100 – Cinematograafisesti seitsemännen inkarnaation kynnyksellä

Oh snows. Todella hitaalla sytytyksellä taas ollaan liikkeellä (tai siis ihan paikallaan kylläkin). Tokihan olen havainnoinut jo koko viikon, että Tampesterissa olisi nuo lyhytfilkkafestaatiot, vaan sainko aikaiseksi lähteä sinne? Tokikaan edelleenkään ei ole myöhäistä, mutta budjetti.

Alkaa olla parikymmentä vuotta edellisestä keikasta – joka tapahtui "viran puolesta". Tuolloinhan olin alaa opiskelemassa, joten oli hyvinkin välttämätöntä singahtaa paikalle (tosin kyseisen opiskelurupeaman aikana taisin kuitenkin käydä vain kerran, miksiköhän?). Eikä silloin kyllä rahapula paljon puristellut: festari jatkui Tukholmaan lainarahalla, ja olisi jatkunut Köpikseenkin jos olisi sattunut passi mukaan – ja jotain seksivehtailujakin taisi turneelle mahtua. Oi niitä aikoja. 

Nyt kypsähtäneenä aikuisehkona ei ex tempore meinaa oikein tiäks liikahtaa. Tampesteraatiohan ei vaatisi juuri muuta kuin autoon hyppäämisen – voisihan sieltä körötellä takaisin sitten kun olisi riittävästi kulttuuria kuluttanut – vaan kun asiaan kuitenkin kuuluu istuskelu baareissa, niin sitten tars buukata omppuhotlasta huone (ja olla efterdagenina puolilta päivin siinä kuosissa että kykenee raahautumaan sieltä ulos), ja se budjetti.

Ei ihminen tähän ikäänkään tultuaankaan ole oppinut sitäkään, että investoinnit kannattaisi sijoittaa nimenomaan kokemuksiin. Mitä muistaa ihminen järkisijoituksista? Ei mitään, eikä niistäkään taida paljon jäljellä olla. Järkisijoitus; reaalitodellisuudessa sellainen on impulsiivinen ääliötempaus, jossa kiskaisee itsensä kohti tuntematonta vailla minkäänmoista paluulippua. Koska tulevastahan ei koskaan tiedä – ei, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa kovinkin pätevä ennustaja.

...Vaan rationaalisuuden kuristamana lykkäsin vuodella taas sitäkin, mistä haaveilin jo (vähintäänkin) vuosi sitten, vaikka tällä kertaa tuohon havahduinkin ajoissa. Laskuvarjohyppykursseja olisi ainakin pari viikkoa sitten ollut vielä kolme neljästä buukattavissa, mutta se budjetti.

Niin on mundaania ajattelua tämmöinen. Mitä on puolisentoista tuhatta siitä, että pääsee loikkaamaan seitsemän kertaa neljästä kilometristä tyhjyyteen? Ei mitään! Jos siis kokemuksen suuruudella mitataan. Kai. Ei voi tietää ennen kuin on kokeillut. Mutta ensi vuonna sitten.

…Olen ottanut tavakseni katsella elämää seitsemän vuoden pätkissä. Seitsemän vuotta sitten minussa ei ollut ainuttakaan samaa solua kuin nyt – olin siis joku muu. Nyt olen rääkäisemässä kohti seitsemättä inkarnaatiotani, ja kohtuaikaa viettäessä olen seuraillut missä olin seitsemän, neljätoista, kaksikymmentäyksi jne. vuotta sitten.

Neljätoista vuotta sitten olin ryömimässä ensimmäisen roolihahmoni nahkoihin – homma johon oli pyydetty paikkaajaksi improryhmästä, jonne olin mennyt lähinnä omaa sielullista lukkiutuneisuuttani availemaan –, minkä jälkeen päädyin ensimmäiseen päärooliini, jonka jälkeen halusin lopettaa koko touhun, mutta menin taas paikkaamaan pois lähtenyttä näyttelijää, joka oli sitten viimeisessä esityksessä katsomassa ja jonka kanssa sittemmin käytiin pika-avioliitossa eikä siitä sen enempää. Kun olin tuon roolin (siis näyttämö, ei siviili-) ohessa duunannut myös musiikit, tein samaiselle ohjaajalle seuraavatkin musat, mutta taas olin lopettanut näyttelemisen, kunnes löysin itseni jälleen pääroolista, ja sitten vasta päätinkin lopettaa koko homman, paitsi että kun olin aina halunnut ohjata, tein niin omasta kässäristäni, minkä jälkeen todellakin halusin lopettaa koko homman, mutta sitten pyydettiin tekniikka-ajajaksi. Juuri kun olin luullut laskeutuneeni laakereille.

Ja sitten seuraavat seitsemän vuotta olin tekniikka-ajajana & ajoittain lavalla muusikkona tai pikkurooleissa, kunnes yhtäkkiä taas pyydettiin päärooliin, ja sitten päätin lopettaa koko homman kokonaan. Mutta tekniikkojen kanssa jatkoin kuitenkin, valoja rakentelemassa ja musiikkeja tehdessä ja niitä ajellessa, ja sitten napsahti päässä ja rupesin taas ohjaamaan ja jatkoinkin kolme näytelmää putkeen, ja sitten päätin etten tee enää ikinä, paitsi että tekniikoita tein, ja yhtäkkiä olin taas näyttämöllä vaikka olinkin vannonut että en ikinä enää ole ja ohjaajallekin sen sanoin, ja siinä sivussa niitä musiikkeja ja valoja, ja sitten rupesin taas ohjaamaan, ja siinä sivussa niitä musiikkeja ja valoja. Ja sitten totesin että nyt en tee kyllä mitään. En edes tekniikoita. Pari kuukautta tämä on pitänyt.

...Kaksikymmentäyksi vuotta sitten sitten oli vähän eri oloista. Asuin ihan eri läänissä. Olin vastikään päässyt intistä, eikä ollut tulevaisuudesta mitään muuta kuin laimeita haaveita. Olin vihaamassani hommassa, eli rakennuksilla. Ei jumalauta. Rakennuksilla! Minä? Kautta teutateksen – hulluja nuo menneet inkarnaatiot.

Leffantekoon tuolloinkin olin jo ties kuinka pitkään tiennyt haluavani, vaan uskoinko pääseväni opinahjoon? En tietenkään. Jotain puolivillaista saatoin lähettää niihin pariin puljuun joita silloin oli alalle olemassa, mutta jos ei itseensä usko, ei usko kyllä kukaan muukaan.

Nytkin kun lasken, on takana puoli elämää, josta suurin piirtein koko ajan olen halunnut leffantekijäksi, ja yhden (lähes kelvon) lyhärin olen aikaiseksi saanut (kelvottomia ei lasketa). No, aikaa on vielä toiset moiset, ja alan vähitellen ehkä aikuistuakin.

<tärkeä intermissio> Näköjään tuolla on taas jonkin verran lunta; meinasi naapurikin rattorillaan ajaa ojaan auratessaan tuota pihatietä (joka on siis hänen eikä minun – kai mää ny ite sen puskisin jos omistaisin. Onneksi on tommonen reilumman & viitseliäämmän puoleinen hän, ja huitaisee samalla pihan äkkiseltään, eikä vaan peruuttele tuosta rajalta että "tossa toi kinos, moro". </tärkeä intermissio>

Mutta ehkä aikuistuin jo ohi leffantekemisen? Mitä minä joitain kuviteltuja elämiä alkaisin retusoimaan? Mä mikään satusetä ole.

Enkä varsinkaan mikään GTD-mannekiini. Paitti jos haettaisiin eksemplaaria tyypistä jolla kaikki jää kesken – jos nyt ylipäätään jostain aivohäiriöstä johtuen pääsee alkuun eikä ole tuupertunut suunnittelemisen harkitsemiseen. Mikä sana olisi kuvaavin: alisuoriutuja vissiin. Käyntikorttiin voisi rintata tuommoisen – eivät odottaisi liikoja kutka keksivät johonkin pyytää. Chief under-achiever.

...Semmoista olen (kun siis vanha kunnon toimeen-tarttumis-applikaatio ei oikein futaa näillä altituudeilla [5,9 jalkaa maan tasalta elevoituneena]) tuossa kaipaillut, että kumma kun ei näytä kukaan tehneen sellaista päätöksentekosoftaa.

Et naura nyt. Ihan oikeasti voisi olla tuollainen, ja vielä ihan tolkun värkki. Siihen voisi itse kirjoittaa itseään vaivaavan kysymyksen, vaikkapa että "Haluaisinko valloittaa maailman?", ja sitten sen voisi pisteyttää välille -5-+5.

Ei tässä vielä kaikki, tietenkään. Sen jälkeen heräisi ehkä jatkokysymyksiä, jotka olisivat alisteisia pääkysymykselle, ja ne voisi painottaa oman mieltymyksensä mukaan. Vaalikoneissa olette nähneet näitä. Ja sitten kun on mielestään saanut itseltään kysyttyä kaiken relevantin, voisi vain laskettaa pisteet, ja todeta että "+13. Täytynee sitten ruveta maailmanvalloitushommiin."

Nerokkaintahan tuossa on juurikin se, että itse voi tehdä niin monta alivalintakenttää kuin haluaa, ja kysyä vain olennaisia, itse valittuja kysymyksiä. Kyllähän se alitajunta aina tietää jo valmiiksi mitä pitäisi tehdä, vaan kun ei kerro. Menee välimuisti heti tukkoon kun miettii että toisaalta ja yhtäältä, mutta vaan sillä.

Itsekin ehkä osaisin tehdä tuollaisen nettisivukoneena… Jos tovin muistelisin että mitenkäs tämä koodailu tapahtuikaan oikein hei. Tai ei se mitään koodailua ole, vaan no mutta oli mitä oli. Tars vaan ensin olla semmoinen softa josta voisi tarkistaa että jaksaako ruveta muistelemaan vai hohhailisiko mieluummin kuin aina. Kuin-aina-hohhailu on kyllä aina yhtä fascinoivaa.

...Unohdin auringonpilkkumaksimit kokonaan tuosta puolielämänkerrasta! Höh. Olisi korrelaatioita.

Ei kommentteja: