maanantaina, maaliskuuta 11, 2013

92/100 Totuus, verotuksesta ja tarinankerronnasta

Totuus on suhteellinen asia. Tässä urakkakirjoittamisen lomassa tulee miettineeksi totuutta, sen luonnetta. Kysymyksiä kuten "Kerronko liikaa itsestäni?" tai mielipiteiden kohdalla: "Tämä on minusta totuus, mutta eikö se ole aina vain osatotuus, jos sitäkään?".

Kaikki tarinankerronta on valehtelua. Valitse miten kuvan rajaat, ja jätät kertomatta suurimman osan. Valitset kontekstin mielivaltaisesti ja upotat oman näkemyksesi siihen keinotekoisesti, väkisin. Vetelet yhtäläisyyksiä asioista joita ei yleensä linkitetä toisiinsa, koska näet yhteyden mielenkiintoisena – koska siitä muodostuu hyvä tarina – tai näin ainakin haluat uskoa. Ja jokaisella sanalla sorvaat kuvaa itsestäsi, valotat omaa, varjoista esiin kääntyvää hahmoasi – silloinkin kun kuvittelet puhuvasi jostain ihan muusta kuin itsestäsi.

Luuletteko tietävänne jotain minusta? Mitä tekstin perusteella voi kuvitella kirjoittajasta tietävänsä? Mikä on valehtelun ja todenpuhumisen balanssi? Pystytkö näkemään valheiden läpi tosiolevaan?

Nämä nyt käynnissä olevat tuhannen sanan pölinät ovat tarinankerronnan harjoituksia. Mitä varten, sitä en tiedä. Haluan kai itse tietää kuka olen. Tai ehkä tämä on reviirinmerkkausta? Mikä tässä elämässä ei olisi tarinankerronnan harjoitusta? Mikä ei olisi reviirinmerkkausta?

...Halusin eilen ruveta selvittämään, mikä verotuksessa on olevinaan niin hemmetin vaikeaa, että kansakunta on koko ajan kuralla, vaikka ylimääräistä rahaa ihan selvästi lojuu koko ajan kaikkialla. Halusin hetkeksi pistää sivuun sen kyynikon, joka näkee pääsyynä ahneuden.

Kansantaloustiedehän on yksi monista meteorologian haaroista. Se on käsittävinään asioita, jotka ovat täysin kaoottisia ja siksi ennustamattomia. Verottaminen taas on tapa legitimoida se, että kruunu – vasalleineen – vetää välistä kaikessa mahdollisessa. Kahmivat kaikesta, mitä joutavana pitävät, kymmenykset.

Yhtenä juonteena on luonnollisesti tämän kahminnan perustelu. Jotain yleishyödyllistähän sen täytyy olla jotta alamaiset eivät hermostu (tai ei pieni nurina mitään haittaa, kunhan ei tule sitä kertarytinää). Vaikka suurin osa kerätyistä varoista meneekin hallitsemisesta aiheutuviin kuluihin (kuvittelen, en ole vielä selvittänyt), pitää aika ajoin julkistaa lausumia, joiden mukaan kaikki tämä on Sinun parhaaksesi.

Myös lauman ohjaaminen on vahvana motiivina. Kehitetään vaikkapa sokerivero (vai makeisveronako se kulkee), ei suinkaan siksi että saataisiin kirstuun lisää rahaa, vaan siksi että kansalaiset pysyisivät terveempinä – kulkisivat hyllyjen väleissä oikeita reittejä.

Ja juuri tämä täydellinen mielivalta minua kiinnostaa. Halutaan verottaa sokeria. Verotetaanko suolaa? Pippuria? Cayennepippuria erityisesti? Arvonlisäveroa olen ennenkin täällä ihmetellyt – mitä se on olevinaan? Arvon. Lisä. Vero. Onko näiden eri verolajien arbitraarisella klonksunnalla mitään muuta perustetta kuin se, että halutaan keksiä aina edellisten päälle vielä joku rahareikä. Miten kukaan on enää perillä siitä, mistä kansantalous muodostuu?

Suuntasin tilastokeskuksen sivuille. Sieltä löytyy jonkinmoista tilastoa vuodesta -75 tähän päivään, tai siis viime vuoteen. Muutamalla miinalla. Perusteellisimmat tilastot löytyvät muodossa, jonka saa auki vain peeceellä – mäkki ei käy. Tai jos haluaisi pusata javalla, saattaisi onnistua avaamaan noita, mutta kun kyseinen palikka on vaikeuttamassa pankkiasiointiakin, en ihan heti vaivautunut.

Mutta pintapuolisemmassakin tutkimisessa käy ilmi, että noita lukuja ymmärtääkseen pitää opetella kokonaan uusi maailmankatsomusmalli. Otetaanpa pieni snapshotti siitä mitä vastaan tulee:

Kotitaloussektori

Noin maallikkona kun katsoo, näyttää kirjanpito vähän muilatulta. Ylhäällä on kotitalouksien tulot, alhaalla menot – ja näyttää siltä että menot ovat tuloja suuremmat. Joten siihen väliin on kekkastu "oikaistut" tulot. Ohoo, meillä onkin enemmän tuloja kuin menoja, phuii. Onko tämä nyt sitä kaksinkertaista tilinpitoa?

Myönnetään: en ymmärrä näistä asioista yhtikäs mitään. Mutta otan selvää. En nimittäin millään suostu uskomaan, että tämän todella pitää olla näin monimutkaista. Siihen on vain päädytty hiljalleen siksi, että virkamiehet mielellään pitävät vanhat rutiinit samalla kun omaksi viihteekseen kehittävät uusia.

Jospa sen hajonneen tietsikan saisi tässä lähipäivinä takaisin, niin pääsisi syventymään tarkemmin noihin verosektoreihin ja systeemejä hämärtäviin tukimuotoihin – ja saisi selvyyden siihen, miksi verotus on niin diskriminoivaa kuin miltä se tuntuu. Verotuspsykologiaa, tuo. Käytännössä vallankäytön sosiologiaa. Joukko-oppia?

…Sehän näiden tuhannen sanan törinöiden suhteen pitäisi ratkaista, että keskittyisikö kussakin pläjäyksessä aina yhteen asiaan, vai… sen sijaan että hortoilee päämäärättä, pätkisi omiksi postauksikseen aihealueet?

Tässä nyt käytössä olevassa mallissahan eittämättä on se ongelma, että nykyhektinen ihminen ei lue loppuun jos alku ei satu kiinnostamaan. Ja sitten jää keskivälin helmet täysin huomaamatta! Puhumattakaan lopun ilmiömäisistä kiteytyksistä.

Toisaalta kun prosessina on se, että antaa itsensä – kertoo kirjoittaja – vapaasti assosioida ja opetella päästämään irti… Niin, tämä on yhden sortin meditointia. Tyhjennä aktiivisesti pää sitä kuormittavasta… kuonasta? Hmm, tunnetko itsesi kaatopaikaksi, Lukija? Sori. Ei ollut tarkoitus, ainakaan tietoisesti.

Mutta joo, kirjoitusmeditaatiota. Tässä tietystikin on se, että varsinainen pääntyhjennys on ollut tapana tehdä aamusivujen kirjoittamisella, mutta esimerkiksi tänään se ei ole vielä lähtenyt käyntiin, kun jostain syystä kävinkin tämän blogaamisen kimppuun. Tämä voisi olla hyväkin oire?

Vaan toisaalta se, että lähtee virallisen tekstin kimppuun ennen epävirallista, altistaa sille, että sekaan mahtuukin – kauhistus – tosiminää! Että unohdan sosiaalisen konstruktioni rajat, ja rikon vahingossa virtuaalisen lasiseinän. Tuo on kieltämättä pelvoittava ajatus.

Yhtäältä se tarkoittaisi sitä, etten olisi oman itseni herra. Etten pystyisi kontrolloimaan sitä, mitä ulos itsestäni annan. Tuo vasta pelvoittavaa onkin. Mutta edelleen: kuka meistä hallitsee omaa julkikuvaansa? Siis todella hallitsee.

Altistamme itsemme toisille – ja vice versa – heti kun ovemme avaamme, oli se ovi sitten virtuaalinen eli ei. Annamme vaikutelmia jo pelkästään sillä miten kävelemme kadulla, ajamme autolla. Kaikki ne tarinat joita itsestämme kerromme. Tai ne haukut joilla muita haavoitamme. On vaikea hyväksyä, että maailma on peili, joka näyttää meistä vain sen puolen jota aktiivisesti tuijotamme. Tausta pysyy piilossa.

Ja samaan aikaan on loputtoman kiehtovaa se, miten paljon menneisyys vaikuttaa siihen, mitä olemme juuri nyt. Miksi juuri nyt teen juuri sitä mitä teen. Mikä kaikki onkaan tuonut tähän – ja mihin hemmettiin luulen olevani menossa?

Ah, eksistentialismia! Ei pitäisi heti heräämisen jälkeen ruveta kirjoittamaan (julkista tekstiä). Tai ehkä juuri niin pitäisi tehdä? Naamiot eivät ole vielä asettuneet, roolimeikit on laittamatta. Olet juuri tullut toisesta maailmasta katsomaan tätä, jossa enimmän aikaa majailet. Montako eri ihmistä mahdat olla tänään? Itselleni keksin ihan miettimättä ainakin viisi eri tyyppiä tälle päivälle.

Kyllä niitä on enemmän. Ehkä on parempi ettei mieti liikaa sitä, missä suhteessa noissa hahmoissa, kussakin, on omaa itseä, ja minkä verran keksittyä legendaa, vaikutelmia (tahallisia ja tahattomia).

Aitous. Tämän pitäisi olla suomalainen, ehtymätön luonnonvara. Aitous. Se on tabu. Saako sitä kyseenalaistaa?

Mutta niin, pitäisikö näitä pätkiä? Vai antaa palaa eli soittaa? En tainnut saada tätä ratkaistua. Ehkä kuitenkin voisin jättää jatkossa numeroimatta kirjoitukset? Sitten en tosin itsekään enää tiedä missä mennään. Nyt kun viikko on takana, on jäljellä rapiat kymmenen samanmoista rupeamaa. Huhhei. Rupeaakohan tämä jossain välissä tuntumaan joltain muulta kuin työltä? Ehkä – jahka loppuu jahkailu muodon formalisoinnista.

Ei kommentteja: