sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

1000 sanaa, 100 päivää

Ei ole tietenkään ihan ensimmäinen kerta kun allekirjoittanut aloittaa jonkin projektin vain huomatakseen lopettavansa sen heti ensimmäisen rykäyksen jälkeen.

<Kiireellinen keskeytys>

Sympaattista: pihatiellä juoksee hiiri! Sukkelasti kaivautuu tienpenkan läpi ja möyrii – ei varmaankaan kohtapuoliin ole rakenteista kuultavissa jotain pikkupikkurapinaa, eihän?

</Kiireellinen keskeytys>

Ja kun puhun ensimmäisestä rykäyksestä, tarkoitan tietysti tällaista manifestinoloista "nyt muuten alkaa hirmu operaatio, jonka vien läpi harmaan kiven koskapa kailotan sen julkisesti ilmoille". Kerrankos sitä. (Ei, vaan useammankin kerran.)

Tällä kertaa on siis tarkoituksena kirjoittaa sadan päivän ajan tuhannen sanan pläjäys, oli asiaa eli ei. Voin jo ennustaa miltä jälki näyttää: enimmän aikaa taivastelen kirjoittamisen vaikeutta, ja siihen liittyvää dorkuuden tunnetta. Kirjoitan kirjoittamisen vaikeudesta, ja taivastelen jäljen banaaliutta.

Mutta tässä voi olla hyväkin puoli! Nimittäin se, että vihdoinkin voin sanoutua ihan reilusti irti kaikesta mitä sanon. Kun eihän ihminen voi olla vastuussa kirjoittamistaan sanoista jos kerran joutuu pakon alla niitä ruuvailemaan. Eipä vähä.

Ja tilkesanoja ynnä tuplailmauksia varmaan tulee olemaan myöskin hirmusti ilmoilla. Nimittäin jos tässä kohtaa on vasta 160 sanaa, niin on meinaan, etten sanoisi, melko lailla (eli kosolti) keksittävänä rivien täytettä.

Jos vaihtaisikin tuhanteen merkkiin? Sitten olisin jo ylimitalla pahasti. Vaan lieneekö semmoinen rönsyilevyys pahasta lain? Välttämättä ei – sitä joku voisi kutsua elävyydeksi tahi muuten positiivisella ilmauksella? Eikö? Voisiko? Kyllä voisi, sovitaan näin.

Sadassa päivässä voisi ehtiä kehittyä kyllä jonkinmoinen rutiini. Äkkiseltään jos laskee, niin sehän on yli kvartaalin, se. Yli vuodenajan. Kevät menisi niin että huis vaan, ja löytäisi itsensä keskeltä kesää. Voisi itseään onnitella, että olitpa sinä varsin hitsin aikaansaapa – eikä syyttä: nytkin vielä melkein kolme neljännestä jäljellä!

Tuhat sanaa, sehän on varsin paljon, huomaan. En ole koskaan laskeskellut sanoja kirjoittaessani. Ennen vanhaan ei ollut näin käteviä kirjoitusalustoja, joissa ihan automaattisesti laskeutuu sanojen määrät.

Mutta järkytys! Tämä on aivan hirmuisen monta sanaa, tämä tavoite. Tässä täytyy lietsoa itsensä ihan eri mielentilaan. Alkaa tuntua työltä heti. Mitä ilmeisimmin täytyy kehittää joku oikea agenda. Eritellä etukäteen ehkä se, mitä on kirjoittamassa?

Onhan tässäkin toki oma viehätyksensä, lasketella menemään ilman minkäänmoista ennakkosuunnitelmaa ja päästää aivot vapaalle. Tätähän olen tokikin tehnyt aamusivujen muodossa usempaan otteeseen. Vaikka onkin työlästä, tämä on myös vapauttavaa. Se ei vapauta pelkästään kirjoittamista, vaan myös ihan vain ajattelua.

Mutta tämä alkaa tuntua koko ajan vaativammalta. Olen kolmanneksen ohittanut, ja matkaa on vielä yli horisontin. Pitäisikö vain ruveta listaamaan mitä kaikkea on mielessä liikkunut? Tai siis ryöppäämään oikeastaan; listaaminenhan ei ole sinällään kauhean kirjallista ilmaisua.

Kaiken lisäksi ajatukset ovat vähän tiedättekös pyhiä. Ei niitä voi vain roiskaista esiin, että katoppa kun oli tämmöinen tuumahdus mielen päällä. Kypsää pitäisi olla ilmaisun, tai sitten ihmisen hirmu viisas. Mikä lienee sama asia. En tiedä, en ole kokenut moista.

Tärkeintähän ei kai ole se, että vaikuttaa viksulta? Siis tuo vaikuttaminen ei ole se tärkein? Vai onko? Onko tärkeintä vaikuttaa siltä, että ajattelu on koheesissa ja eri näppärää?

Ehkä on. Aika nopeasti tulee mieleen vaikuttavia viestijöitä, jotka eivät oikeasti ole erityisen koherentteja – kunhan vain pitävät jatkuvaa meteliä. Haluanko minä kuulua tuohon joukkoon? Kenties.

Viestiminen on olemassaolon manifestointia. Jos et viesti, et ole. Ajattelen, ergo. Hah, latinan käyttäminen ainakin aiheuttaa kunnioittavaa myhäilyä: tuo tietää mitä sanoo, koskapa minä en tiedä. Hyvä taktiikka, merkkaan sen ylös(alas).

Ah, vanha kunnon kikkailu on tietystikin työkalupakin yläloorassa. Ei tuo varsin pätkän pituutta lisää, mutta tulee sellainen askartelumeininki. Eikä lukijakaan saa olla rauhassa, vaan joutuu kognitiiviselle dissonanssille alttiiksi.

Saivartelu voisi olla aivan ässämetodi. "Miten niin 'kognitiiviselle dissonanssille'? Ei kai tuo nyt sitä tarkoita?" Itsensä kanssa riitely lienee viihdyttävääkin kaikkien mielestä? [Määrittele kaikki.]

Ehkä pidemmän päälle näistä kirjoituksista tulee silkkaa proosarunoilua? Toivossa voi toki elää – lopputuloksen näkee sadan päivän päästä. Jos siis ei kuihdu heti huomenna tämä. Tai vaikka tänään <- en vaikka julkaisekaan.

Anarkismia odotettavissa? Eittämättä. Mutta ei sitä poliittista, äärikonformistina en halua olla äärimitään, vaan aina tasan keskellä.

Ironiaa? Sarkasmia? Parodiaa tai muuta piilohuumoria? Ei koskaan! Se ei toimi, piilohuumori. Kukaan ei ymmärrä, kaikki suuttuvat. Kaikki vihaavat kaikkea.

"Äärikonformistien leimakirveskulttuuri" olisi yksi otsikko, jonka alle olen jotain kirjoittanut, mutta jättänyt julkaisematta – koska sanat ovat raatoja. Ei mene perille mikään koskaan oikein. Luulevat että pilkkaan, kun en. Eivät ymmärrä että pilkkaan kun teen niin.

Ehtii hyvin katsoa viidenkympin hiihdon tässä välissä eikä kukaan huomaa mitään. Niin on pitkä tämä teksti että aika kuluu vaivihkaa nopeammin kuin antaa ymmärtää.

Tämä alkaa tuntua päättömältä hortoilulta. Kuka helvetti jaksaisi lukea tällaisia sata päivää putkeen? Ei kukaan. Paitsi masokisti; sellaisiakin tiettävästi on.

Pitäisikö tässä pitää johtotähtenä sitä, että kirjoittaisi aina koko jöötin putkeen – vai pikemminkin vain sitä, että päivän aikana saa sen tuhat sanaa aikaiseksi? Tässäpä pulma (vai kenties seuraava Shakespeare? Kenestä tahansa tulee Shakespeare, jos vain jaksaa kirjoittaa tarpeeksi. Ei niin kukkua etteikö jokunen helmikin?).

On tietysti totta (ehkä), että tuhannen sanan kirjoittamisen väliin saattaa tahattomasti sattua kaikenmoisia häiriötekijöitä – kaikenlaista mitä vain pitää hoitaa alta pois (ninq 50 kilometrin hiihto). Mutta en minä nytkään ole tärvännyt tähän kuin 50 minuuttia, vasta. Että tuon ajanhan saa kyllä eristettyä itsensä.

Vaan saako joka päivä 100 vuorokauden ajan? Eristettyä itsensä? Saako? Mitä? Miksei kukaan vastaa? Montako kysymystä saan heitettyä ilmaan ennen kuin minut ammutaan alas?

Tota tota. Noin äkkiseltään tuntuu siltä, että tämä tavoite ei millään tule täyteen. Että se ei lähde edes käyntiin. Että en edes postaa tätä. Tai vaikka postaisinkin, en jatkaisi koskaan enää. Tai jos jatkaisin huomenna, en jatkaisi seuraavana päivänä. Tässä on aika monta mahdollisuutta petturoida itsensä.

Tämä olisi niin paljon helpompaa jos kirjoittaisi englanniksi. See Spot run! Niin on lyhykäinen kieli se. Huomaan kirjoittaneeni 5859 karaktääriä. Tai tuon pisteen kohdalla 5871. Että miten sen sitten haluaakaan laskea. (Nopeasti, mielellään). Enää sata sanaa, alle jopa.

Olisiko tässä kohtaa hyvä linjata mitä tuli setvittyä? Olisi, vaan kun en tiedä. Hahmotonta on tämä vielä. Tietystikin olisi sangen, epäilemättä, tyydyttävää, jos, nimittäin, huomaisi, loppujen lopuksi, että. Olisi kehittynyt sadassa päivässä hillittömän hyväksi kirjoittajaksi, ja vieläpä saavuttanut sen mitä on lähtenyt ajamaan takaa.

Tuo varmaan olisi huisia. En tiedä, minulla ei oikein ole kokemusta moisesta. Tai sitten valehtelen. Etteikö minulla olisi kokemusta asetettujen tavoitteiden saavuttamisesta? Kuulostaa ylinöyrältä. Väheksyvältä. En siltikään keksi mitä voisin tuohon verrata. Saavutettua, siis. Ei, kyllä tämä ylinöyrältä todella kuulostaa. Ei ollenkaan minulta.

4 kommenttia:

Heidi kirjoitti...

Seurasin jännityksellä pääsetkö maaliin. Pääsit! Onnea! Tämä on kuin maratoni, ensimmäiset 20 km on lasten leikkiä, siitä se vasta alkaa. Tässä se lienee 500 sanaa. Ei onnistuisi minulta, ei kyllä enää maratonikaan.Miten käy huomenna, eikö palautumispäiviäkin pitäisi olla?

kasbach kirjoitti...

Rupesin vastaamaan tuohon palautumispäivä-kysymykseen, mutta siitä tulikin seuraavat tuhat sanaa... Joiden aikana en ehkä vastannut itse kysymykseen, mutta tulkoon se nyt sitten tässä: kun vauhtiin pääsee, en halua ehdoin tahdoin jarrutella.

Se jo kirjoitettu seuraava postaus tulee vasta huomenna illalla näkyviin, näihin aikoihin...

Timo Lampi kirjoitti...

Kyl mun tekstiräpellykset on siin 4-500 huitteilla.

kasbach kirjoitti...

Juuh, kyllä puolessatuhannessa tulee jo asia yleensä selväksi – vaan kun tuli asetettua tuo tonnin tavoite, niin sillä on mentävä...