sunnuntaina, helmikuuta 17, 2013

Miksei blogailu maita?

Sanotaan, että jos on joku ongelma, se kannattaa kirjoittaa paperin ylälaitaan kysymyksen muotoon, ja sitten täyttää loppu paperi koittamalla vastata tuohon kysymykseen – ja lopulta vastaus valkenee ytimekkäänä & kirkkaana! Joten sovitaan että tämä on paperi.

Kuten koko kansa on epäilemättä pannut merkille – muttei huomaavaisuussyistä ole ruvennut supisemaan asiasta – Kasbachissa on ollut melko hiljaista. Jokainen blogaaja havahtuu jossain välissä siihen, että mitään asiaa ei yhtäkkiä enää tuntuisi olevan, että mitäs hittoa.

Aiheethan maailmasta eivät lopu, mutta ehkä loppuu usko siihen, että sillä kirjoittamisella olisi mitään… suuntaa? syytä? kaikupohjaa? Epäilys on ponteva kompastuskivi, josta tulee niinkin voimallinen sillä, että siitä ei varsin saa otetta.

Monikin asia on hiertänyt / innostuttanut / mietityttänyt / pohdituttanut… mutta tänne asti ei mitään, juuri. Siihen täytyy olla joku syy. Kyllä minä kirjoittanut olen, en vain tänne. Tai tännekin kyllä, mutten julkaisukynnyksen yli.

Muistan elävästi, miten kakarana oli yksi olennaisimpia asioita elämässä se, etten vain antanut itsestäni sellaista vaikutelmaa, etten kävisi ihan kaikilla pöntöillä, että olisin tyhmä. Etten tietäisi vastausta mihin tahansa, osaisi mitä vain. Ettei älyni olisikaan (toisin kuin kaikki ensinäkemältä heti olettivat?) terävä kuin liipattu keklu.

On paljon mahdollista, että moinen johtui siitä, että todellakin olin. Tyhmä. Ikävä siihen faktaan on jatkuvasti törmätä. Joten lopulta rupeaa ihminen sensuroimaan itseään.

Sopii toivoa, että aikuinen ihminen ei pidättäydy kirjoittamisesta enää tuon syyn varjolla. Eihän sitä kehtaa edes tunnustaa, sellaista. Sitä paitsi tilanne on pitkälti menetetty… Kyllä minua harmittaa se, etten ole fiksu, älykäs, naseva, hauska, nokkela, naulankantainen, innovatiivinen, ketunhäntäkainaloinen, vetävä narratoija tai muita sen suuntaisia asioita.

Toisaalta välillä kuvittelen olevani. Herää helposti kysymys: montako meitä on? Minuja. Itse kutakin riivaa legioona sisäisiä sabotöörejä, ja toinen moinen cheerleadereitä. Kasvoillamme törmäilevät nuo laumat toisiinsa ja aiheuttavat ristiriitaista kehonkieltä.

Että onko tällä nyt taas mitään tekemistä minkään kanssa? En minä tiedä, sitä juuri koitan selvittää. Taannoin joku jossain kirjoitti, että aihe sinällään ei ole vielä mitään; siitä pitää muovata idea, ja se idea rustata konkreettiseksi. Vasta sitten sinulla on jotain.

Minulla on aina tupanneet aiheet jäädä ideatasolle. Sanapari ehkä, joku josta voisi rakentaa jotain mellevää, mutta josta en mitään rakenna, koska jo tuo sanapari kertoo minulle kaiken olennaisen. Voin hihitellä sille itsekseni.

Minulla ei stamina riitä kaivautua niin syvälle kuin mitä joku aihe antaisi syytä. Meinaan että kun yksinkertaisinkin aihelma herättää ensimmäisessä lauseessa jo lukemattoman määrän sivupolkuja, joista jokainen voisi kasvaa omaksi kirjoituksekseen… Minä en kykene hallitsemaan tuota ryteikköä.

Tai ehkä se tuntuu jotenkin tylsältä. Että klippaisenpa tästä kohtaa, kun tuli nyt päällisin puolin käsiteltyä yksi aspekti. Kun niin paljon jää sanomatta! Pitää hallita maailma eikä leikkiä sanoilla.

Mutta viksumpi blogaaja näkee tuon tietystikin vain plussana. Ei tarvitse kuin ottaa edellinen kirjoitus, ja ruveta rustaamaan seuraavaa ensimmäisestä mieleenjuolahduksesta. Siinähän on loputon jatkokertomus tarjottimella!

Vaan ei, kun meikäläisen pitäisi muka hakea joka kerta joku uusi ja entistäkin omaperäisempi juttu, ja käsitellä se kerta kerralta säihkyvämmin… Mitä ei edes koskaan tapahdu. Horjuvia esseenyrityksiä (Sic!)… Niin saa aina itseään hävetä; mikään ei ole niin noloa kuin ajatuksen keskeneräisyys.

"Tuollaisen rääpäleen nyt sitten raapaisit? Ja menit julkaisemaan?"
"Juu, kato kun halusin nyt edes jotain saada pihalle…"
"Saitkin, itsesi. Haha, jätkä on ihan patiolla!"

Ai niin, vastaus otsikon kysymykseen? Onko se edelleen itsesensuuri? Jos on, miten se saadaan pois päältä? Tai ainakin vähemmän pitäväksi? Eihän tämä nyt hyvänen aika ole mikään totuuden alttari! Ei tarvitse aina olla oikeassa ja maailman parhain. Ei niin että ihan aina olisikaan… Siis ihan. Nöyrin ja vaatimattomin mahdollisesti, muttei ihan aina parahin. Parahultaisinkaan.

…Konkluusio? "Tästä pitää tehdä jatkis." Teenkö? Minunko se pitää muka tietää?

2 kommenttia:

Heidi kirjoitti...

Olen huomannut kirjoittamattomuutesi. Kirjoita, minua ainakin kiinnostaa.

kasbach kirjoitti...

Kiitokseja, Heidi. Kovasti koitan aktivoitua tästä...