perjantai 22. helmikuuta 2013

Arpahevosta niskaan

Tässä hepanlihakeskustelussa tuikkasi silmään eräs syyllistävä trendi: "Mitäs ostatte safkanne mahdollisimman halvalla? Ei silloin voi tietää mitä saa".

Miten sitten pitäisi ostaa? Mahdollisimman kallistako? Onko kallis yhtä kuin laadukas? Tietääkö silloin mitä ostaa?

Eikö olekin niin, että moni bulkkituote on ihan samaa kamaa kuin se merkkituotekin? Samasta tuotantolaitoksesta, eri pakkauksessa, eri hinnalla.

Valitettavasti kaupankäyntiin tuntuu kuuluvan asiakkaan kusetus, siinä kuin alkutuottajienkin. Pakkauskoot tehdään hämääviksi, hintaa hilataan sivuseikoilla ylöspäin, raaka-aineita lantrataan, veroja kierretään – kate maksimoidaan, ja maksimia koitetaan saada aina vain ylemmäs.

Minunko vikani se on? Minä haluan vain saada omat rahat riittämään elämiseen. Totta kai minä ostan halvemmalla mieluummin kuin kalliimmalla – jokainen tekee niin. Eettisen vastuun lykkääminen kuluttajalle on kusetuksen finalisointia, ja kun sen tekee kuluttaja itse, ollaan aivopesun luvatussa maassa.

Kysymys kuuluu: onko jalostus- ja loppumyyntiportaiden aivan pakko nostaa sitä katetta hillitömyyksiin? Onko? Pahan päivän varalleko ne sitä tekevät? Altruismistaan? Ja miten tähän yhtälöön liittyy vanha slogan: "Ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa"?

Ei kommentteja: