tiistaina, marraskuuta 26, 2013

Liikenneviestintää juohevoittamassa

Sarjassamme ”Päheitä keksintöjä auttamaan kaikkien autoilijoiden elämää ihan hirmusti” pälkähti päähän tänään – yllättävää kyllä, ratin takana – keksintö, joka välttämättä pitäisi olla… jos nyt ei kaikilla, niin ainakin minulla.

Itse asiassa olen haaveillut jo piii.iiitkään kommunikointivälineestä, jolla voisi viestiä vaikkapa taaksepäin: ”Tuoko todella on käsityksesi turvavälistä?” ja muuta hyödyllistä. Mutta olen näihin asti aina vain ajatellut jotain erillistä tekstipaneelia, johon voisi aina laittaa nämä – toki mielellään sarkastiset, ironiset, parodiset sekä satirisoivat – tekstit näkymään.

Mutta tänään tulin yhdistäneeksi nerokkaasti teleprompteritekniikan ja auton lasit (mielessäni; en fyysisessä todellisuudessa, valitettavasti). Ei tarvita kuin semmoinen pikkuinen videotykki joka kääntyisi tarpeen mukaan mihin tahansa akkunaan! Nerokkaasti laite myös kääntäisi tekstin peilikuvaksi jos viesti olisi suunnattu edessä ajavalle, vaikkapa.

Ihan turha tulla selittämään että ei voi toimia. Kyllä voi! Vähän saattaa vaatia teknisten yksityiskohtien hinkkaamista ynnä muuta käytännön probleemien ratkomista, mutta varmalla toimisi jos vain laittaisi toimimaan. Suomi nousuun! Nyt joku härpäkefirma toimeen siitä.

Ja niin olisi taas viestintä kirjavoitunut kun voisi kivasti huomauttaa kun joku ajaa kuin pässi vähän höhlästi – niin kuin monilla joillakuilla on tapana saattaa joskus hajamielisyyttään päästä sattumaan:

  • ”Oliko sinusta todellakin vihreä valo siinä?” 
  • ”Ihanko oli pakko tunkea juuri siihen väliin?” 
  • "Sulla on pitkät päällä.”
  • ”Aika reipasta alinopeutta köröttelet siinä…”
  • ”Oletko ryhmittymisestä kuullut?"

Kaikenmoisia tekstejä voisi olla esiohjelmoituna, ja ne löytyisivät tarvittaessa ääniohjauksella tai jostain pikavalintapaneelista. Tai sitten voisi olla vastaavasti näppäimistö ratissa jos sattuu iskemään inspiraatio kesken ajon (niin kuin monesti käy). Ei olisi yhtään vaarallista se jos kuski osaisi kymmensormijärjestelmän (tuota varten tarvitsisi ajaa konekirjoituskortti tosin: todistaisi ettei tarvitse tuijottaa sitä näppistä samalla kun kirjoittaa). 

Tuossa toki voisi olla vaarana se, että nykyään nettiraivona tuntemamme ilmaisun karkeus karkaisi myös rattiraivon pariksi, mutta kyllä se siitä helpottaisi varmaan, jooko. Kun saisi ihan sanallisesti kerrottua että mikä kaihertaa siinä toisen toilailussa. Eikä tarvitsisi pelkästään pitkillä tai jarruvaloilla tahi ääni-, saati sormimerkein viestiä.  Eikä irvistelläkään tarvitsisi niin kovasti. Kyllä olisi mukavaa liikennöidä kommunikoivasti.

Niin! Joku saattaisi joskus antaa jopa ihan positiivistakin palautetta; mikäpä tuon estäisi? Mentaliteetti saattaisi estää, mahdollisesti – mutta noin teoriassa… Ja jos ei positiivinen viestintä kuitenkaan ottaisi ihan tuulta siipeinsä alle, niin melkoisen varmasti saataisiin ainakin haastettua enenevissä määrin ihmisiä käräjille niinkutsutun ”vihapuheen” takia. Edistystä kai se olisi sekin, vai?

tiistaina, marraskuuta 19, 2013

Naamanäkkäri

Kiusallista. Satuin olemaan eilen Honkkarissa sompailemassa, kun tulin syrjäkorvalla kuulleeksi presentoivaa nauhoitusta, joka meni jotakuinkin näin: ”Tuulilasin puhdistaminen on hankalaa, ja lopputulos usein pettymys…” ja välittömästi näin sieluni silmillä useita autonsa klaseja hinkanneita, elämäänsä pettyneitä hahmoja:

”Njjeihh! Miten tämä nyt näin meni?! Mitä mä kuvittelin?! Miksi mä menin tekemään tämän? Eihän tuosta näe enää läpi lainkaan! Ggnnägh!  Minkä takia mä kuvittelin pystyväni tähän?” jne.

Ja, no, en sitten saanut ajatusta pois päältä, vaan koko matkan ulos samotessani hymyilin kuin joku onnellinen idiootti. Kyllä hävetti. Läheltä piti etten nauramaan ruvennut, vaikka huumorin taso ei varsinaisesti taivaita edes hiponut.

Varmaan kaikki ihmiset katsoivat että ”Mikä tuokin luulee olevansa? Parempi kuin me muut vai? Mistä se on karannut? Onko se juuri harrastanut seksiä jossain hyllyvälikössä? Eikö sillä ole arkisia huolia? Onko se voittanut lotossa? Mikä arrogantti paskiainen.” jne.

En tiedä mitään niin epäilyttävää kuin itsekseen hymyilevät ihmiset. Sitäpaitsi tuulilasin puhdistaminen on oikeasti hankalaa. Omassa kiesissäni on puolet näkyvyydestä sangen utuisena ollut ties kuinka pitkään kun ei sitä jumprahuiti saa millään kunnolla transparentiksi. Että ei pitäis paljon naurattaa.

lauantaina, marraskuuta 16, 2013

Taivaanseinän maalintaa

Hosuminen ei kumuloidu briljanttiin jälkikasvuun, kuten vanha kansa sattuvasti on lohkaissut. Siksipä tuo seinänmaalausoperaatio, jonka aloitin edellisten lumien aikaan (käymällä hankkimassa maalit, kuten kaikki elävästi muistavat [vaikka en nyt millään löydä kirjoittamaan reportaašia aiheesta {koska harhautusotsikointi ja sanojen yli-innovatiivinen väärinkäyttö sen eliminoi}), päätyi seinälle saakka vasta tänään.

Pedantin pensselöitsijänne jäljiltä väriä päätyi toki vähän viereisillekin seinille, ja oviin. Ja lattialle ynnä matoille (kattos kun, hah hah, siinähän toki on sanomalehteä, mutta, hah hah, tallasin pudonneeseen maaliroiskeeseen ja tallustelin sitten, hah mä sanon hah, ympäriinsä ennenq huomasin mitään), mutta ei puhuta siitä nyt (eikä mainita sitä hosumista, koska moisesta ei koskaan ole kyse meitzin kohdalla [pelkään nimittäin hysteerisesti kusipäisiä kakaroita ei-briljanttia jälkikasvua, ja teen kaikkeni sellaisten olentojen välttämiseksi {hyvin huolellisesti vältän minkään tekemistä koskaan ettei vain yhtäkkiä ole semmoisia vipeltämässä siellä täällä}]).

Vähän siitä näyttää nyt tummempi tulleen (seinästä[kin]), mikä yllätyksenä merkille pantakoon (että jos laittaa tuollaista ei-kovinkaan vaaleaa maalia sangen beessikkään tapetin päälle, niin näin voi tosiaan käydä!). Että ei niin valoisa huone enää ehkä. Mutta ilmeikkäämpi heti paljon. Ihan oli dorka tapetti, vaan ei ole enää. Siitäs sai.

Toisen kerran pitäisi varmaan sutaista, mutta tuskin nyt tämän vuoden puolella kuitenkaan moiseen repeää. Tuossakin meni varmaan lähemmäs puoli tuntia elämästä, ja sitä aikaa ei koskaan enää saa takaisin. Ja pitäisi vastapäinen seinäkin maalata. Ja sitten olisi aika monta muutakin seinää. Kaikenlaista siirrellä pitää ennen kuin pääsee edes toimeen, ja listoja irrotella ja mitä kaikkea. Että eiköhän tuo nyt riitä vähäksi aikaa.

Kattellaan. Seinää. Maalin kuivumista.

tiistaina, marraskuuta 05, 2013

Rajoita talvi (kun on sen aika)

Näin suht paljon ratin takana istuessa on väistämättäkin pannut merkille, että viime viikkoina noin 45% autoilijoista on irtisanoutunut nopeusrajoituksista. Tämä ei tokikaan ole ihme sikäli, että tuntuu idioottimaiselta noudatella talvinopeusrajoituksia kelillä, joka on selvästikin syksyä eikä talvea. Aivan suotta venytellään matka-aikoja tässä hei.

Hienoa on taas sekin, miten rekkakuskit, joita nopeusrajoitukset eivät koske minään vuodenaikana, ovat ottaneet jälleen tavakseen rynniä mielenosoituksellisesti ohi harjoitettuaan muutaman kilometrin ajan ensin fellaatiota pakoputken kanssa. On se niin tarpeellista aina.

Mutta minulla on tähänkin ratkaisu! No, ei rekkakuskien omavaltaiseen ”ajan aina yhdeksääkymppiä” -metodiin, vaan tuohon puolivuosittaiseen nopeusrajoituspelleilyyn.

Nimittäin.

On varmasti mahdollista maalata rajoituskyltit kahdella eri maalilla: toinen näkyy plusasteiden puolella (100) ja toinen miinusasteiden (80). Siis kemiallis-automaattisesti (taianomaisesti suorastaan, alkemistisesti peräti) vaihtuvat nopeusrajoitukset aina silloin kun sille oikeasti on tarvetta! Eipä huikeaa! Päheää kerta kaikkiaan!

Loppuu se ääliömäisiin aikoihin (”Kalenteri sanoo että nyt on”) suoritettava plakaattien vaihtelu (ja saadaan potkittua lisää väkeä kilometritehtaalle! mikä on kaikkien terveiden infrastruktuurien perimmäinen tehtävä toki) ja voidaan noudatella järjellisiä rajoituksia järjettömien sijaan. Jihuu! Kyllä on kiva tommonen systeemi! Heti maalaamaan siellä Destialla vai missä nyt sitten maalaillaankaan noita.

perjantaina, lokakuuta 25, 2013

Juokse poika juokse

Ah, tekniikka. Kuten kaikki hyvin tietävät, suoritan juoksulenkkini juoksumatolla. No.

Juoksumatossahan on se hyvä puoli, että sitten kun joku nivelistä sanoo "kiitos, tämä riittää", ei tarvitse tallustella takaisin koko juoksemaansa matkaa, vaan voi ihan vaan kavuta alas ja keksiä jotain muuta tekemistä.

Mutta mitä sitten kun vehkeimelle tulee ikää? No. Se rupeaa käymään epätasaisesti. Ihan vähän vain, mutta kuitenkin huomattavasti, niin että toisinaan askeleen alla tuntee alustan hidastuvan hetkeksi. Tulee lievästi turvaton olo siinä. Meinaako tämä tyssätä hetkenä minä hyvänsä ja nuljauttaa jalat lopullisesti sijoiltaan?

Tai mikä metkointa: kun olet spurtannut sillä pikavalinnalla nopeimman vauhdin ihan vain vetääksesi itsesi ihan piippuun, ja sitten toteat että nyt riittää, ja valkkaat hitaamman vauhdin sieltä pikavalinnoista, niin hidastaako matto? Ei hidasta! Se vain jatkaa samaa saatanallista rullaamista siinä kohtaa kun verenkierto aivoihin on parahultaisesti loppumassa, ja happi myös.

Että ikääntyvät vempeleet on juuri sitä, ansoja. Tiesittehän, että sana "vempele" tarkoittaa ansaa alunperin. En tiedä millaista ansaa, mutta ansaa kuitenkin. Tämä ansamalli on hyvinkin pitkälle funtsittu: totutetaan ansaittava [ihan relevantti sanamuoto tämäkin] siihen, että ihan voi tässä juoksennella ja vetää itsensä turvallisesti piippuun, ja sitten ruvetaan toimimaan loogisesti kuin laitteet (klassikko)elokuvassa Maximum Overdrive.

Joku insinööri on varmasti ihan huvikseen suunnitellut nuokin ominaisuudet. Niin kuin tulostimen musteet, jotka loppuvat ennenkuin oikeasti loppuvat. Siellä hykertelee pöytänsä äärellä nyt hän ilkeästi.

maanantaina, lokakuuta 14, 2013

Ei tässä maailmassa

Maailmassa

Harmi ettei tuota jaksoa ole tarjolla tässä maailmassa

FilmNet voisi ehkä jollain futuristisella vippaskonstilla kertoa jo siinä linkin kohdalla, milloin se linkki on oikeasti käytettävissä, mutta tokihan nämä toimimattomat linkit jollain odotusta lietsovalla tasolla kuitenkin… toiminevat? Matalan tason hypetystä lienee semmoinen pettymysten tuottaminen? "Jätkä luuli! Ottaako päähän? Koitapa huomenna taas uudestaan! Hähähä!"

Joo no, tämä taitaa olla näitä ensimmäisen maailman ongelmia...

torstaina, lokakuuta 10, 2013

Rampin kuumeinen palelu

Niinpä niin. Välivuosi piti olla, ja siltikin enskari kolkuttaa ovella. Melko monta tarjousta torpattuani suostuin vihdoin paria pikkuroolia vetämään, ja kynsiä pureskellen voidaan siis pari kuukautta painaa menemään shöy shöyn perään.

Olen lopettanut näyttelemisen varmaan kymmenen kertaa. Sitten suostunut johonkin pikkurooliin, ja kohtapuoliin huomannut saavani enemmän ja enemmän lava-aikaa... Ja hermot… En tiedä ovatko ne riekaleiksi asti päässeet, mutta ei-niin-harvoin huomaan tenttailevani itseltäni josko vaikka hermosto tässä prakailisi. Että onko minulla stressiä vai kuvittelenko. Psykosomaattisuuden äärellähän näiden kanssa ollaan.

Ja mietin jälleen josko lähtisin siedätyshoidon tielle: rupeaisin ihan tuelta näyttelemään, niin paljon että ei kerkiäisi enää miettiä – että stressitasot yksinkertaisesti liudentuisivat ja sulaisivat arjeksi. Kun yhdessä on esitykset niin toista harjoitellaan, ja kolmatta suunnitellaan… Yhtäältä minulla on kyllä keväälle ohjelmaa tiedossa ilman turboahteluakin. Vaan ehkä tietty turboilu on toisinaan ihan paikallaan?

En ole koskaan saanut päätettyä pidänkö minä esiintymisestä vai vihaanko sitä. Sen tiedän, että mitä rutinoituneemmaksi sen saa, sen enemmän siitä saa irti. Mitä pidemmälle itsensä altistaa, sen helpommaksi heittäytyminen käy – ja sitä enemmän touhusta alkaa nauttia. Minkähän tähden nämä ensimmäiset kynnykset ovat aina ne korkeimmat?

perjantaina, lokakuuta 04, 2013

Säädyttömiä tutkimuksia

Sattuipa HBO:lla tulemaan vastaan sarja Masters of Sex, joka siis kertoo tutkijasta (nimeltään Masters), joka viiskeetluvulla lähti avaamaan orgasmin salaisuutta. Siis että tyyppi nyt vain oli tieteelliseltä kannalta hyvin kiinnostunut siitä mitä tapahtuu kun… touhutaan ja sitten… sattuu hassusti. Että varsinkin naisilla mitä siinä tapahtuu, kun ei niistä oikein ota selvää.

Henkkohtaisesti en viime aikoina ole ollut lainkaan kiinnostunut mistään jutuista, jotka on ajoitettu tapahtumaan ennen syntymääni. Jotenkin ei millään jaksa liikuttaa yhtään semmoiset, mutta tässä nyt aihepiiri sattuu olemaan… Enkä nyt puhu pelkästään seksistä, vaan nimenomaan siitä miten joskus on tosiaan erikseen pitänyt taistella oikeudesta tutkia sitä että mistäs tuossa kiihottumisessa oikeastaan on kyse. Että tutkimus on pitänyt aloittaa salaa ja sitten vängätä kyseisen tutkimuslaitoksen johtajan kanssa, että kyllä tämä nyt ihan oikeasti on ihan vakavastiotettavaa tutkimusta.

Mutta tottahan on se, etten olisi ehkä ruvennut sarjaa katsomaan, jos ei silmiin olisi sattunut naispääosanesittäjä ihan ensimmäiseksi. Hän johon on tullut retkahdettua jo jossain aiemmassa audiovisuaalisessa tuotannossa. Siltikin, ihan tieteellishistoriallisesta uteliaisuudestahan minä vainen; tämähän on oikeastaan yhdenlainen jatko-osa tälle elokuvalle, josta kirjoitin vajaa vuosi sitten.

Joko HBO huomaa vihdoin ottaa ohjelmistoonsa jotain sellaista mitä ei FilmNetin kautta jo näe? Eli mahtaneeko käydä niin, että en lakkautakaan tilaustani siinä vuoden tullessa täyteen? Ans kattoo.

Niin, ja saas nähdä eteneekö kyseinen sarja pilottia pidemmälle, vai onko se heristelty kuoliaaksi heti ensimmäisen jakson jälkeen.

torstaina, lokakuuta 03, 2013

Nöyrtyy vertyy

On tätä odotettukin. Nimittäin kun tuo juokseminen on ollut aivan tolkuttoman työlästä/rasittavaa/kolhoa viimeiset kuukaudet, on ihan mukavaa vihdoin löytää askelluksesta semmoinen rentous jota siitä kaipaakin.

Jumankauta että oli raihnaista varmaan koko kesä. Happi loppui, jalat prakailivat, kyllästytti. Mutta tänään löytyi semmoinen liito jossa tuntui että tämähän jumprahuiti toimii, tämä kroppa.

Nöyryyden kauttahan tähänkin piti taas tulla. Piti laskea vaatimustaso niin alas ettei kehtaa edes kertoa miten alas. Rupesin jälleen ottamaan juoksut punttitreenien tapaan, eli progressiivisen kiihdyttelyn malliin: ensin ihan kävellään, sitten kävellään vähän rivakammin, sitten hölkätään, sitten juostaan, sitten juostaan vähän kovempaa, ja sitten vielä kovempaa, ja loppuun vielä spurtti. Löysätään kävelyyn siksi aikaa että hengitys tasaantuu, ja sama uusiksi. Ja sitten vielä kerran. Eli käytännössä kolme sarjaa. Pidennellään juoksuvaiheita sitä mukaa kuin kunto alkaa antaa myöden.

Tämä metodi nosti edelliselläkin kerralla aerobisen kunnon melko rivakasti, mutta ehdin unohtaa tuon jossain välissä ja sompailin mitä sattuu, täysin suunnittelemattomia lenkkejä. Ja täytyy kyllä myöntää että meikäläisellä mentaliteetilla sellainen pitempi jolkottelu käy perin tylsäksi. Jotain mielenmalttia pitäisi varmaan sen suhteen jossain kohtaa opetella.

…Edelleenkin "lenkit" tapahtuvat juoksumatolla, koskapa ikinä ei tiedä missä kohtaa hajoaa nilkka tai polvi tai toinen nilkka tai toinen polvi. Mutta josko nyt alkaisi taas olla hermotukset suht kohdillaan ja nivelille tarpeeksi tukea, jänteet ja lihakset kunnossa? Ans kattoo, ei voi yhden sukseen jälkeen vielä samppanjoita poksautella...

tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Maskissa

Mikähän mulla mahtoi olla ideana laittaa tuo facebook-badge tuohon oikealle joskus? Siis sikäli, että enhän minä käytä koko tiliä oikein koskaan. Silloin harvoin kun satun käymään, huomaan sinne ilmaantuneen kaveripyyntöjä ihmisiltä joita en lainkaan tunne – mutta kun en muista milloin olisin edellisen kerran käynyt, eikä siten ole harmainta hajua kuinka pitkään pyynnöt on siellä roikkuneet (että lienevätkö enää voimassakaan ne), en jaksa vastata niihin mitään. Onko tämä nyt jotenkin laitaa, tämmöinen?

Ei taida olla. Ensin vokotellaan ihmisiä hinkumaan kavereiksi ja sitten tarjotaan vain kylmää olkapäätä (Ach, Anglizismus!); reiluu. Mutta pakkohan tuollainen badge oli tehdä kun kerran tuli huomanneeksi että sellainen oli mahdollista – koska mahdollinen = välttämätön.

Niin, ja sekin vielä, että kyseinen fesesivu ei ole tietenkään julkinen, vaan ihan vain yksityinen… Mikä on sikäli sekin dorkaa, että kyseessä on kuitenkin virtuaalinen henkilö, jota ei ole yksityisesti oikeastaan edes olemassa.

Tämä vaatii kyllä vähän avaamista sikäli tämä nettipersoonallisuus, että kun juuri kukaan reaalimaailman tutuista ei tunne Olïver Kaïmaa, ja sitten taas ne jotka tuntevat, eivät tiedä ihmistä nimimerkin takana… Olo on kuin tohtori Jekyllillä heräilemässä katuojasta (Heräsikö tyyppi koskaan katuojasta vai aina kivasti vällyjen välistä? En ole lukenut opusta, nimittäin, niin en tiedä).

Että mikä järki? Olen tätä ennenkin koittanut itseltäni kysellä, mutta en ole tullut vastanneeksi. En taida tietää, vai? Tavatonta.

Lihaisa lokakuu

Ajattelin ihan maailmaa parantaakseni ruveta syömään enemmän lihaa. Kun nimittäin tilannehan on se, että jos väki rupeaa vegetaristeiksi, pitää maapallon koko pinta-ala raivata viljelysalaksi – jos halutaan ruokkia sama määrä ihmisiä. Varsinkin jos halutaan luomua, jolloin pitää jollain ilveellä saada kuukin viljelyskelpoiseksi onnettomien satojensa takia.

'(Yhtäältä ravitsemuksen heikentyminen [ja eroosion lisääntyminen] toki huolehtii sitten siitä että keski-ikä laskee ja populaatio vähenee, ja lopulta ollaankin palattu takaisin keräilykulttuuriin {muttei metsästyksen pariin kun ei enää haluta lihaa syödä kerta}...)

Olen havainnut netosfäärissä puhuttavan lihattomasta lokakuusta, jonka jäljittäminen ilmastohihhulien ideaksi kesti noin minuutin. Olemme siis jälleen aiheen: "Katukaa ja tehkää parannus, sillä jeesus tulee ja tallaa hiilijalanjäljellä teidät maanrakoon!" äärellä. Repikäämme ihokkaitamme, sillä totisesti minä sanon teille.

lauantaina, syyskuuta 28, 2013

Hip & hej

Nyt m'olen muuten aika onnellinen. Onnistuin nimittäin junailemaan keväälle itselleni projektin, jossa yhdistyvät lähestulkoon jokainen osaamiseni osa-alue hyvinkin hedelmällisellä tavalla – ja joka tuonee roimasti know-howta sekä itselleni että monelle muulle.

Kyseessä saattaa olla peräti konsepti – jotain jota kenkään ei käsittääkseni ole vielä toteuttanut ihan tuollaisena. Ja minä vallan luulen, että en puhu nyt hybriksen äänellä.

En tokikaan kerro nyt tämän tarkemmin mistä on kymysys, sillä mustasukkaisesti varjelen hengentuotoksellista hedelmääni ja pidän detaljit vain sisäpiirin tiedossa. Jokatap, se tulee olemaan melko lailla fantsua, ja toivottavasti lähtee kytemään oikein kunnolla jahka vauhtiin päästään. En malta odottaa – mutta toisaalta naatiskelen tästä hautomavaiheesta ihan täpöillä.

Saapa sitten nähdä miten kiirusta tulee kevätkesästä pitämään – jos vaikka noiden bändien kanssakin tulee keikkatunkua. Tänään olisi taas yksi shöy heitettävänä… 

torstaina, syyskuuta 26, 2013

Kadottavain navigaattorein metsä

Ei ole, kuulkaas. Helppoa ei ole. Navigointi.

Elävästi muistatte miten Tomtomille kävi. Kalpaten kävi sille kun oli se karttojen päivittäminen niin penteleen hankalaa.

Mutta meikäläinen tarvitsee navigaattoria. Ei välttämättä siksi että eksyisi taaja(ma)an, mutta kun joskus kun lähtee johonkin, ja tekee sen etuajassa, on kiva tietää minkäpituisia polultapoikkeamisia on varaa tehdä ennen kuin pitää ruveta tottelemaan sitä laitetta. Että kerkiääkö käydä tuolla hohhailemassa vai peräti siellä.

Alkuunhan, tätäkin taisin silloin joskus vähän jo selostaa, käytin sitä Nokian seikkailunavigaattoria, mutta ajattelin sitten että josko vaikka kokeilisi jotain mikä futaisi tuossa föönissä. Kun se nokialainen on noita näppäimistöin koskettavia, että eihän siitä ruudustakaan mitään näe jonsei aja naama kiinni kojelaudassa.

Lopulta taivuin testaamaan Soneran gaattoria (eli Navigonia [hups, nyt tuli herjattua väärää firmaa – kyseessähän on Navteq...), mikä on toki vastoin kaikkia periaatteita koskapa kyseisen firman kanssa sai ikuisesti tapella jotta pääsi siitä ylipäätään eroon. Mutta ei tuossa sitten oikein varteenotettavampaakaan vastaan tullut, ja ajattelin että kuukausiveloitteisessa varmaan sitten pysyvät kartat ajan tasalla, kun siitähän asiakkaat kai maksavat.

No.

Tuon voi lukea suomeksi tai

maanantaina, syyskuuta 23, 2013

Fabulöösiä

Siinä heräilin kivasti kaikessa rauhassani. Raukeasti venytellen kahvikuppeineni istahdin juurikin tähän ja ajattelin vähän kahlailla blogeja. Niin eikös yläoikealle ilmaantunut kalenterimuistutus: hammaslääkäri. Aikaa 20 minuttia.

Että melko vauhdikkaasti sain sitten kahvini siemaista. Ja hampaat harjata. Vaatehtia itseni. Lopulta olin viisi minuuttia etuajassa. Hampuristi kaksi minuuttia. Sikäli ihan hyvä ajoitus, eikä tarvinnut etukäteen stressailla (niin kuin nyt olisi muka tapana)...

Mutta ei sitä nyt heti heräämisen jälkeen kaipaa juuri tuolle tuolille, jos tohtii sanoa. Ei mitään porailua ollut odotettavissa, vaan siltikään. Ihminen on vähän herkillä kuitenkin juuri höyhiksiltä kelluttuaan.

Vaan vielä vähän fabulöösimmäksi kääntyi sitten siinä tihkusateessa kotio taivaltaessa. Alkoi nimittäin tuntua flunssaiselta. Ihan vähän, orastavasti.

Tämähän ei sinällään maailmaa kaataisi, mutta kun olisi keikka lauantaina. Että laulaa pitäisi taas suht pontevasti. Näi'ikkäästi:

Minusta tuntuu että tämä on vähän psykosomaattista. Viikkoa ennen edellistä keikkaa menetin ääneni lähes täysin. Puhumisestakaan ei oikein mitään tullut. Ja sitä edellistä keikkaa taisi edeltää myös vastaava hommeli. Itse keikoille on tullut toivuttua kyllä. Mutta kun juurikin tässä bändissä tulee käytettyä ääntä melko rouheasti, niin instrumentin pitää olla terässä eikä vähän sinne päin...

Nyt tässä pitää miettiä että tarviiko jättää päivän punttitreenit väliin. Niin lievä on tämä tukkoisuus että ei haluaisi, vaan ehkä kuitenkin olisi syytä ihan vaan malttaa sluibata. Pah.

sunnuntaina, syyskuuta 22, 2013

sorvaa sanoja

Tavatonta! Duunasin juuri äsken neljään biisiin sanat. Ilman minkäännäköistä pakkoa!

Enhän minä toimi näin. Yleensä välttelen sanoittamista loppuun saakka (eli, no, siihen saakka kunnes vihdoin hampaat irvessä totean että kai tämä nyt vaan on pakko tehdä alta pois jumalauta), mutta nyt tein siis sanoja biiseihin joita ei edes ole olemassa!

Tai saattaa ollakin. Tuossa on pitkään jo roikkunut yhden kipaleen runko, jota en ole saanut aikaiseksi ruveta sorvaamaan, vaan en turhaan ressannut ja ruvennut kuuntelemaan että milläkäs rytmityksellä tuohon nyt pitäisi ja montako säkeistöä.

Tokihan ovat nämä "valmiit" nyt kaikkea muuta kuin valmiita. Kun niitä rupeaa pusertamaan muottiinsa, tarvii viilata sekä höylätä, vasaroida ja veistellä. Mutta kun yleensä tuossa pakkoraossa pitää vain hakea se inspiraatio jostain eetterin syövereistä, niin… Toivottavasti jatkossa voi jättää sen perspiraation vähemmälle ja vain vihellellä rivit vaateriin. Varmastikin näin, hiphei.

Mahtaako tämä yllättävä pirteyspuuska johtua siitä, että olen aloittelemassa ketoosia? Viimeksihän kun pidättäydyin enimmistä hiilareista, oli vireystila ihan omissa sfääreissään. Mutta en minä ole vielä kunnolla edes aloittanut. Ehkä planeetat loksahtivat jotenkin suhteessa toisiinsa sekä tähän? On ne semmoisia epeleitä, planeetat.

No, voi osansa olla toki silläkin, että juuri eilen sain punnerrettua yhteen veisuun lyriikat – joista tuli niin kryptiset ettei mitään rajaa. Täytyy niitäkin vielä vähän katsella jossain välissä.

Jaa, mutta pannaanpa tähän kohtaan Woofing Laman ensimmäisen eepeen ensimmäinen raita (voitte siinä miettiä että mitäs se nyt on muka ollut sanoittavinaan – samalla kun mietitte että no luuleeko se nyt muka olevansa minkäänkäänmoinen laulajakaan sitten tuo):

lauantaina, syyskuuta 21, 2013

Ratkaisu kaikkeen

Hei, tosi hyvä idea tuli mieleen. Kato kun ihmisiä pitää potkia työttömiksi, ja sitten työttömät pitää laittaa ilmaiseksi leikkimään työntekoa – koska juuri näin nyt vain pitää tehdä (koska vaikkapa valtion aiheuttamiin palkkausmenoihin ei missään nimessä voi kajota, tai vaikkapa verotusta järkevöittää noin ylipäätään) – niin eikö olisi kaikkein fiksuinta, että ne, jotka aiotaan potkia pihalle, ei potkitakaan, vaan pidetään töissä, mutta ilman palkkaa?

Ei tulisi jäljellejääneillekään kiire kun kaikki jatkuisi niin kuin ennenkin! Eikä tarttis mitään työvoimastoja pyörittää, paitti tietysti niitten työvoimastojen työntekijöiden takia kun eihän niitäkään kannattais pois potkia; lakattaisiin vain maksamasta niille palkkaa kun ei niillä mitään virkaa enää olisi. Mutta kaikki ongelmat ratkeaisi, koska

eiväthän ihmiset ole töissä siksi että saisivat siitä palkkaa jolla kustantaa vaikkapa elämistä, vaan siksi että pitää näyttää työteliäältä.

Jeh! Hyvin ratkaisin tämän… mikä se oli? Joku vaje. Kestävyysvaje. Sen ratkaisin. Kyllä olisi kestävällä pohjalla kaikki, vähän niin kuin nytkin on, mutta vielä vähän enemmän! Ei kosketa ongelmien juuriin, vaan kivasti nipsaistaan aina sieltä ja täältä että näyttää, no, kivalta.

Pikkuisen hei puhalletaan nyt kyllä kimalletta ilmoille, ja saippuakuplia ynnä serpentiiniä (yhteiseen hiileen samassa veneessä), kun oltiin niin innovatiivisia! Hyvä me! Yhteistyöllä kaikki hoituu! Vähän ylimääräisiä bonuksia olen nyt ansainnut, jokusen miljoonan edestä. Tiks.

keskiviikkona, elokuuta 28, 2013

Pakko säätää

Luppoaika tulee kalliiksi. Varsinkin toisten luppoaika.

Käytin vastikään auton katsastuksessa. Mitään isompaa häikkää siinä ei pitänyt olla, eikä ollutkaan. Eihän tuossa uusimmassa kiesissä ole koko aikana mitään ongelmia ollut. Mutta yksi pikku bugi.

Ja kun siinä katsastusinsinöörillä sattui olemaan hetki joutoaikaa, kun edellistä hyrysysyä vielä lepuuteltiin pukilla, niin keksi hän sitten aikaa tappaakseen räplätä vähän ajovalojen korkeuden säädintä. Että ropellanpa tästä kun vähän käy aika pitkäksi vissiin.

Sillä lailla. Eihän se oikeanpuoleinen valo ole koko aikana mitenkään reagoinut, mutta ei sitä ole kyllä ennen räpellettykään. Ainakin kaksi katsastusta on jo selvitty ilman turhia sormeiluja. Saakura.

Kakssataakolkeet euroo! Kakssataa ja kolkeet! Pelkkä osa. Työt päälle.

Hetken kyllä harkitsin kumpi tulee halvemmaksi, sakot vai osa, mutta totesin että viimeistään seuraavassa katsastuksessa siihen taas pitää jonkun yli-innokkaan katsastelijan mennä kajoamaan kun kerran rekisteriotteestakin nyt maininta löytyy, että pentele, korjataan sitten. Juukeli. Kyllä liikenneturvallisuus kohenee kummasti.

Kiitti. Tiedänpä taas yhden katsastuskonttorin johon en tule enää menemään. Pannahinen.

maanantaina, elokuuta 12, 2013

Huomaan, että lähes kuukauteen

että lähes kuukauteen en.
Että en lähes kuukauteen ole kirjoittanut mitään. En mitään!
Eikö minulla ole mitään asiaa?
Onko minulla ollut?
Asiaa? Minulla?
Enkö tahdo jakaa maailmani kanssa mitään? Enää?
Olenko minä jakanut? 

Enkö minä välitä enää?

Vai eikö minulle tapahdu mitään?
Ehkä minulle tapahtuu niin paljon, että hienotunteisuussyistä? Ehkä en halua retostella glamorööseillä detaljeilla? Sehän olisi rahvaanomaista, semmoinen. Minä taas en ole. Vai olenko?

Onpas tämä. Ei tosin ihan ensimmäistä kertaa. Aina välillä tulee näitä. Ja sitten taas muuta. Ja noin.
Tämäpä vasta. 

lauantaina, heinäkuuta 20, 2013

Juurten imperialistinen salakuljetus

Siinä kun olet ripustanut painokoneen nilkkaasi – rikkoaksesi vinojen vatsalihasten säikeitä jotta ne korjaantuisivat eksponentiaalisella jämäkkyydellä –, ja kesken operaation taljan kiinnitys on irronnut, mistä johtuen olet lyönyt polvesi ovenkarmiin, herää helposti kysymys: "Oliko Johnny Weissmuller oikeasti Itävalta-Unkarin propaganda-agentti?".

Heureka-kokemus, selkeästi: kipu aktivoi heuristista ajattelua. Mutta antakaas kun mä vähän avaan tätä ajatuskehikkoa: Weissmuller. Kuulostaa vähän saksansukuiselta tuo nimi, eikö? Ettei olisi Alppien kupeelta kotoisin tyyppi, kuten se toinenkin vähissä kuteissa kirmaillut "näyttelijä"?

Ja sitten se Tarzanin huuto (jokainen heti muistaa tuon, paitsi ehkä yhekskeetluvulla ja sen jälkeen syntyneet [mutta siis kaikki aikuiset {eikö jännää miten aikuisuuden rajapyykki seuraa kuin laahus}]):

ilmiselvää jodlausta.

Siis, oliko Johnnyn tavoitteena aivopestä ihmiset itävaltalais-unkarilaisen keisarikunnan ekspansiiviselle paluulle suopeiksi? Ihan relevantti kysymys: salakavalasti jodlaaminen ujutetaan ihmisten alitajuntaan positiivisena valkoisen miehen invaasiona sinne mihin ei kandeis ilman kunnon suojakerrointa (ja sandaaleja edes) hankkiutua.

Yhtään ei ole pitkälle vedeltyjä johtopäätöksiä nyt! Hiljaa siellä takarivissä.

Nimittäin piti ihan ruveta wikipedoimaan tilannetta. Johnny otti ja syntyi kuin syntyikin Itävalta-Unkarissa. Yhtään ei nyt anneta häiritä sen, että hän ei syntynyt varsinaisesti Sveitsin (joka ei edes kuulunut Itävalta-Unkariin) suunnalla, josta jodlauksen mielletään olevan kotoisin, vaan Timisoaran kieppeiltä, eli nykyisestä Romaniasta. No, kai sitä nyt yksi jodlaus muotivirtauksena kulkee keisarikunnan läpi siinä kuin joku hip-hopkin ympär maailman; lähempänä musiikkiahan se sentään on. Jodlaus siis.

Lisää spekulointia kyseisestä Tarzan yellistä löytyy: villejäkin spekulaatioita siitä mitä kaikkia ääniä on sulautettu toisiinsa, mutta siis meitzi on ainakin aikanaan opetellut tuon äänimerkin ihan omilla palkeilla, että ei siihen nyt varsinaisesti tarvitse hyeenoja ja sopraanoita yms. sekoitella.

Hyödyllisiä taitoja sitä itselleen opettelee. Kuuden miljoonan dollarin mieheltä apinoin sen, miten toista kulmaa kurtistetaan ja toista nostetaan samanaikaisesti (näin napsautetaan päälle sisäinen kiikari, kuten aikuiset elävästi muistavat…).

maanantaina, heinäkuuta 01, 2013

Gotta be a skugi

Remuenglanti rulasi eilen. Vaikka päiväkaupalla tankkasin omatekemiäni sanoja  – kokobändin treenejähän kerkisi olla vain viisi (5) kertaa, jossa ajassa ei lunteista ehdi luopua – unohdin keikalla puolet niistä. Jatkuvasti sai olla hoilaamassa "englantia", jossa on se hyvä puoli, että yleisö ei ollenkaan välttämättä huomaa (ihan koko aikaa, toivottavasti, ainakaan) mitään.

Sanoittajille vinkiksi: jos tekstit on hyvin pitkälti tajunnanvirtaa, ja riville mahtuu sanotaanko 28 tavua (vähempikin saattaisi olla ihan tavoiteltavaa), joiden kaikkien pitää osua oikeaan kohtaan toisinaan hyvinkin synkopoidusti… Anna se laulettavaksi jollekulle muulle. Eipähän tarvitse itse kärvistellä. Taidan jatkossa tehdä vain "I lav juu, staars aar shaining" -tyyppistä lyriikkaa...

Ei vaan, kaikesta huolimatta oli perin hauskaa, ja mukavaa se, että vaikka

perjantaina, kesäkuuta 07, 2013

Vasaman täsmäisku

"Ketä ampus?" olisi turkulainen tokaissut eilettäin. Kosahti nimittäin modeemi sangen glockimaisella klangilla. Taranishan se taas oli ujuttanut itsensä sisään, puhelinlankoja pitkin. Mykisti koko laitteen, ja siinä sivussa vaurioitti AirPortin sekä tämän pöytäkoneen ethernetportit tiedottomiksi. Reiluu.

Joten sikäli hyvä että kikantissa oli vain yhtä modeemia tarjolla, langattomalla varustettua. Tai vielä parempi että sattui olemaan ylimääräinen langaton… öh, reititin? nurkissa lojumassa. Kun nimittäin tuosta ostetusta ei luonnollisestikaan saanut tolkkua että millä sen langattoman salasanan saa muutettua. 

Hirmu monisivuinen ja perinpohjainen manuaali tuli kyllä mukana, mutta kuvakaappaukset siitä nettiselaimen kautta hoidettavasta asetusvalikkohimmelistä ei vastannut todellisuutta. Siellä sitten joku oletussalasana lienee, mutta missään ei kerrota mikä, eikä myöskään sen vaihtaminen meikäläisillä aivoilla taas oikein luontunut. Ennen hermojen sulamista siis. Lukematon määrä lyhenteitä, joiden akronyymiluonne ei avaudu ihan arvailemalla. Vaan tulipa siis käyttöä tuolle joutavana lojuneelle access pointille. Eli kiva?

Luonto se vaan keksii kaikkea askaretta aina. Mutta on tässä tosiaan yksi hyvä puoli! Nimittäin nettinopeus nousi gigalla, ja on siis jo yli kolmanneksen siitä mitä olen tilaamassa. Huoh. Tai ehkä vain kuvittelen maksavani kuudestatoista, ja todellisuudessa maksan kahdeksasta. Eli että bittejä ei putoilisi yli kymmentä gigaa matkan varrelle, vaan vain kaksi. Sitten oltaisiin jo lähes reiluuden äärellä.

Mutta jos todella maksan kuudestatoista ja saan kuusi, ja keksin vaihtaa kahdeksaan… Saanko sitten kolme? Vai edelleen sen kuusi? 

En minä voi muistaa mistä olen vuosia maksanut. Enkä tarkista. Enkä varsinkaan soita ja tivaa mitään. Enkä vakuutusyhtiöönkään ota yhteyttä; voi kuvitella miten helppo on saada korvauksia parista kärvähtäneestä ethernetportista. Tosi iisiä, varmaan. Modeemin hintakin varmaan menee ihan omavastuun piikkiin.

En minä voi muistaa mitään omavastuita! Enkä tarkista. Huoh.

sunnuntaina, kesäkuuta 02, 2013

Ei se vielä kiehu

Niin, siinä ruohonleikkurin vetreytymistä odotellessa ajattelin laittaa vähän safkaa. En niistä kanafileistä, jotka olivat vain pari päivää yliaikaisia, vaikka muistelinkin prismaohjelmassa* kerrotun ettei siinä ajassa vielä mitään hengenvaarallista ehdi tapahtua.

Vaan jauhelihasta. Keittoa vaihteeksi, vähän pakastevihanneksia ja mitä kaikkea nyt sattuukaan löytymään. Kun lihaa oli vain se naurettavat 400 grammaa, ajattelin käyttää tuota ei ihan ältsin isoa kattilaa. Kaikkihan tietävät miten tässä tulee käymään, mutta kerron silti.

Siinä sitten olin lihat paistellut sipuleineen, tyrkkinyt juurekset veteen lillumaan, ja pinaattia jos haluatte tietää, sekä purjoa. Kermaa oli, muistan elävästi. Mausteita (liian vähän, totesin myöhemmin – en koskaan maistele safkaa tehdessä, koska kaikki pitää aina tehdä tuurilla).

Kippasin paistinpannun kattilaan ja totesin jättäneeni hyvinkin toista senttiä kiehumisvaraa… Pitikös minun pyykkiä pestä? Piti.

Eipä muuta kuin kuteita haalimaan, hyvin ehtii. Kone pyörimään ja tsekkaamaan kattilaa. Ei kiehu ihan vieläkään. Jos ihan äkkiä tsekkaisi josko joku olisi jotain tärkeää blogannut tässä välissä.

Ei ollut. Kukaan ei ollut blogannut mitään, koska helle. Kai. Jotain kuitenkin tuli löytämäni kun tähän kerran olin tullut, ja… En tiedä mitä löysin, löysinkö mitään, mutta sitten päähäni pälkähti jotain, mitä en ollut toki unohtanut, mutta. 

Jo tuossa vaiheessa tiesin mikä näky olisi keittiössä vastaanottamassa – enkä erehtynyt. Niin oli kivasti enemmän tilaa kattilassa nyt! …Mutta juurekset eivät olleet kyllä ihan valmiita siinä kohtaa. Taas sai kyynelten läpi särpiä soppansa muistipuoli kokki.

Ihan oikeasti pitäisi jollain liiketunnistimella laittaa hälytin tuonne keittiöön: heti kun hella tai uuni on päällä, ja keittiössä ei tapahdu liikettä kahteen minuuttiin, olisi syytä pamahtaa punaiset valot ja hillitön ujellus päälle ympäri taloa. Muuten tämä on aina tätä. Ei vain opi ihminen, ei.

---

*vai oliko se kuningaskuluttaja?

Shiatsuleikkuri ja luomusuojakerroin

Juu. Sinne menin autotalliin hakemaan ruohonleikkuria taas kerran. Täytin tankin jälleen vähän yli piripintaan, kuten tapanani aina on, ja, kuten tapanani aina on, muistin sen jälkeen, että olisiko kannattanut ensin raapia tuolta teristä edelliset ruohot pois, ettei tarvitse kaadella vielä lisää bensaa lattialle.

Tai itse asiassa, kuten tapanani on, nykäisin ensin narusta ja totesin että mitään ei taas tapahdu. Sitten vasta vetelin johtopäätöksiä, jotka toki takaraivolla olivat lojuneet kätevästi kädenulottaman päässä.

Tehtyäni asioita hetken vielä takaperoisesti, ja todettuani että edelleenkään ei käynnisty, ajattelin kuivattaa käynnistystulppaa hetken ja käydä sisällä vähän purkamassa äkkiä kerääntynyttä ylimääräistä fissioenergiaa kahvakuulan kera. Vähän taisin kahviakin siemaista, ja nettiä vilkaista.

Sitten takaisin testaamaan josko värkki vihdoin käynnistyisi. Käynnistyihän se! Jipii. ...Ei kauhean ärtsysti kyllä jaksanut pyöriä terä, lähinnä sellaista energiahierontaa harrastin etupihan mättäille. Varmaan olivatkin perin stressaantuneita ne.

Joten takapihan jätin suosiolla odottamaan, että Taranis käy korjaamassa ihmeenomaisesti koneen vetreämpään kuntoon. Yleensä kaikki vehkeet korjaantuvat itsekseen – eivät ainakaan kaipaa sitä että minä rupean niitä korjaamaan. Suuttuvat sellaisesta.

Vaan mitä seuraavaksi muistui mieleen? Aivan. Olin ajatellut ennen auringolle altistumista ajella ylipitkäksi revähtäneen parransängen. Tein tämän postuumisti, ja… no, ei tuo nyt vielä silmiinpistävä ole tuo pigmenttiero. Mutta ehkä käyn sen takapihankin sitten vyöhyketerapoimassa tänäpänä, noin kosmeettisena toimenpiteenä. Jos suostuu laite edes jotain ääntä pitämään.

Mielenpoliisi vasta alla

Saksassa Frank
ontunut Euroopan edustalle 
osoittamaan 
kapitalismia.

Poliisi on piirtänyt,
kieltäytynyt riisumasta.

---

…Vähän lyhentelin, mutta noin tuolla lukee...

lauantaina, kesäkuuta 01, 2013

tai itke ja poraa

Mähän niin tiesin. Tekin hyvin tiesitte! Antakaas ku mä kerron. Vaikka pari vuotta sitten hommasinkin tuon tuulettuvan katon, muistuttelivat viimepäivien helteet että tuolla yläkerrassa saattaa siltikin olla vähän lämmin nukkua.

Jokunen aika sitten jo vein sinne tuon jalustalla pyörivän tuulettimen – jonka tietystikin täytyy olla eri huoneessa tai muuten tulee vähän turhan viimainen olo. Mutta että tars semmoisen isomman, ajattelin. Kattotuulettimen. No, nyt viimeistään tiedätte jo mitä on tulossa.

Kaupassa katselin sellaisia, että mitä isompi sen parempi, eiks je. Että vaikka yläkerran katto tuleekin sillälailla kaltevasti alas, niin kyllähän tämä siihen mahtuu?

No, mahtuu se. Varsinkin kun

lauantaina, toukokuuta 25, 2013

Tulppaani spekuloin

Arki, tuo arkkivihollinen. Ja varsinkin ruohonleikkuu, ei jumpe. Tuossa kesän toista operaatiota aloittaessani kuulostelin värkin käyvän hiukan vaivalloisen oloisesti, ja ajattelin tehdä pikaisen varikkokäynnin.

Että oisko öljyä siellä. Oli. Vaan edelliseltä kerralta oli jäänyt ruohonraatoa aimo mätäs leikkuuteräosastolle. Siinä kätevästi sain bensaa samalla vähennettyä kun kallistelin konetta.

Ja ei kun kiskomaan narusta. Tämä Stiga se on siitä kätevä, että lähtee aina ensimmäisellä nykäisyllä! Paitsi nyt. Ei lähtenyt lainkaan enää. Ei mitään tapahdu.

Kirosanoilla ajattelin ryydittää laitteen käyntiin. Vähän räpläsin eestaas sitä käyntihanikkaa myöskin, koska eestaas räplääminen kirosanoilla ryyditettynä yleensä toimii. No, ei toiminut.

Mikä voi mättää? Ruohonleikkuri ei kovin perin monimutkainen

Puff, now u don't

Hektinen, ajattelin pari kilsaa ajettuani. Olisko mun kannattanut pari sanaa työryhmänkin kanssa vaihtaa ennen lähtöä?

Rasittavaa miten vanhat sosiofoobikon taipumukset edelleen sabotoivat toimintaa automaation kautta. Ans mä kerron.

Keskiviikkona soi puhelin. Tarvittaisiin vierailuesitykseen tekniikka-ajajaa paikkaamaan keuhkokuumeilevaa. Minä että juu, kai maar tuosta selviäisi.

Seuraavana päivänä paikalle ottamaan selvää mistä on kyse, suuntailemaan lamppuja, ottamaan pläjäyksestä selvää, mitä näyttämöllä tapahtuu ja milloin, mitä laitteistoa on käytettävissä – hakemaan selkoa siitä miten duuni olisi fiksuinta suorittaa. Aivot reippaasti ylikierroksille. Ensimmäinen läpimeno tuurilla vähän sinne päin.

Eilen olemattomilla yöunilla, mutta selkeämmällä visiolla

maanantaina, toukokuuta 20, 2013

Hitsin histamiini

Vilkaisin aamulla toisenkin kerran peiliin. "Whatta heck?" tivasin. "Olenko huomaamattani ollut viimeisen vuoden deekiksellä vai kuka tuolta vastaan tuijottaa?"

Tiedän olevani allerginen jollekin siitepölylle, mutten ole koskaan pannut merkille mille. Ilmeisesti koivu on melko vahva ehdokas. Tai sitten olen allerginen sille, että ruotsalaiset voittavat ylivoimaisesti lätkän ämmämmät vaikka niukin naukin selviävät alkulohkosta. Ehkä mä olenkin vain huomaamattani itkeskellyt koko viime yön?

Jokatap, tämän on syytä mennä ohi ilman mitään hengitystiepatoutumia – liityin vastikään tampesterilaisen bändin laulajaksi, enkä nyt heti toisiin reeneihin halua mennä pihisemään tyhjentyvän sisäkumin imitaatiota, varsinkin kun matkaa reenikselle tulee enemmän kuin mihin järki-ihminen lähtisi. Kyllä niin on universumi aina vastarannalla kaikessa.

perjantaina, toukokuuta 17, 2013

Navigoi missä aurinko ei

Hmm, siitä on näemmä neljättä vuotta, kun jo otin esiin TomTomin todella, todella huonon päivityssoftan. Hermoani venytin siis kunnioitettavan pitkään, mutta pohja se on miunkii säkissäin:

IMG 1114

Tämä lopputulos siis ei tullut hetkellisessä raivonpurkauksessa. Kyllästyin vain lopullisesti siihen, että ensin koitan tunnin ajan saada päivitystä toimimaan parillakin eri koneella, ja kun lopulta operaatio on valmis, kone kertoo kadottaneensa kartan, ja neuvoo että kannattaisi päivittää laite.

Ikinä en osta tomppaa enää, enkä todella suosittele sitä kenellekään. Paitsi ehkä sille arkkiviholliselle, jos sellainen sattuu löytymään.

Tässä on tietysti se huono puoli, että nyt tarvitsee käyttää Nokian seikkailunavigaattoria, joka ei kunnioita yksityisteitä lainkaan, ja joka käyttää nettiä jos ei moista erikseen blokkaa – mikä ei ole erityisen kätevää sikäli, että irtisanoin juuri mokkulasopimuksen, jonka mukana taisi mennä rajoittamaton netinkäyttö (ei voi tietää koska liittymäsopimuksista ei ota tolkkua kukaan), eikä ohjelman karttapäivitykset oletettavasti ilman nettiä juuri futaa. Paljonko tuosta sitten laskua tulisi? Ei voi tietää, koska liittymäsopimukset tosiaan tehdään tarkoituksella mahdollisimman tolkuttomiksi.

Pitääkö tässä nyt muka ruveta pitämään holttia siitä mihin ajaa? Ihan omilla aivoilla? Ei tule onnistumaan.

keskiviikkona, toukokuuta 15, 2013

Arvomme viestintäveitsen

Ei tainnut olla viestintävirastolla hommia. Ei kiinnostanut puuttua vaikkapa niin yleiseen uuskielisyyteen, jolla kierretään asiaintolia naamioimalla mustaa valkoiseksi. Ei, piti siirtää lottolähetykset kaupallisille kanaville.

Piti unohtaa täysin se, että veikkausvaroilla noin yleisesti pidetään kansaa järjissään kulttuurin ynnä urheilun muodossa. Ja tieteen sekä nuorisotyön. Kohta varmaan siirretään uutiset pois yleltä, koskapa lähetyksissä muistetaan aina mainita milloin seuraava lähetys on odotettavissa. Ilmiselvää mainostamista!

Joten jatkossa sitten mainosrahoituksella ohjelmia sabotoivat kanavat vuolevat suolaisia siivuja sijoittamalla loton molemmille puolille mahdollisimman kalliit slotit, joita käyttävät vain ne yhtiöt joilla todellakin on siihen varaa, koska siellä aivan varmasti saa huikeasti näkyvyyttä. Hyväntekeväisyyden kyljessä.

Kyl mää ole nii kauhia hämmästyny. Ihan kuin viestintävirasto ei ymmärtäisi viestinnästä mitään?

perjantaina, toukokuuta 10, 2013

Ostosurheilua

Hei muistakste kun lätkän ämmämmät tuli telkkarista? Saattoi ihminen katella hermojensa lepuuttamiseksi muitakin kuin Suomen matseja? Ilman mainoskatkoja?! Huikeeta.

Nykyään tulee mainoksia, joutavia jorinoita, mainoksia, jonkin verran Suomen matsia, mainoksia, joutavia jorinoita, mainoksia, mainoksia, mainoksia, mainoksia… 

Yritin katsoa jenkkimatsia suorana, mutta ensimmäisen erän jälkeen lopetin. Ei kukaan täysjärkinen kykene katsomaan sitä, että jokainen eräkin pitää pätkäistä mainoksilla kahteen kertaan, ja jokainen erätauko myös pariin otteeseen. Enkä todellakaan maksa erikseen jostain urheilun seuraamisesta.

Joten palasin siihen systeemiin, jossa katson matsit lievällä tai pidemmällä viiveellä, hypin mainosten ja höpinöiden yli, ja nakkaan lopultakin pipanat koko touhulle.

Milloinkahan bisneshaukat tajuavat jyrsivänsä omaa oksaansa loputtomalla tuputtamisellaan? Voisiko median mainostulojen laskeminen olla kytköksissä siihen, että ihmiset vihaavat mainoksia? 

---

Ai juu, sehän täss systeemissä on pienenä kompastuskivenä, että kolmannen erän tallennus on kolmeen kertaan alkanut pari minuuttia myöhässä, ja siinä välissä vastustaja on ehtinyt jo tehdä maalin. No, mitä välii – ei pal jaksa liikuttaa...

maanantaina, huhtikuuta 29, 2013

Retrospektiiviä

Kun sain vihdoin tämän tsuudioni äänentoiston jonkimoiseen kuntoon – viimeisenä palikkana vahvistin kirpparilta, vuosimalli jostain 80-luvun loppupuolelta, veikkaan – rupesin kuuntelemaan vanhoja tuotoksiani, että mitenkäs tuo soundipolitiikka oikeasti noissa on mennyt.

Taannoinhan revin hiuksia päästä kun satuin noita laidoissa olevia soittimia räpläämään, että ei kai tämä matsku näin pahalta kuulostanut… Eikähän se niin tehnytkään. Toki kenollaan ollaan milloin mihinkin taajuushäiveeseen (kun siis laitteiden kanssa on jumankauta saanut tapella), mutta suurimman ongelman tuotti viimeaikoina vanha vahvarini, joka tuhosi kuuntelukokemuksen täysin.

Vaan nyt satuin tuolta Mikseristä löytämään hirmuisen määrän – muistin poimuihin unohtunutta – sinne uppaamaani tavaraa, jonka jossain välissä juurikin soundillisista syistä siirtelin tuolta laitasoittimista poiesseen. Ja nyt takaisin.

Sieltä on nyt löydettävissä viiteen projektiin hajautettuja matskuja (takaisin laittamani arkaaisimmat kerrostumat löytyvät noista kahdesta alimmasta soittimesta) – vaikka niitä voisi jakaa kyllä useampiinkin sen mukaan millä laitteistolla milloinkin on tullut tehtyä. Vanhimmat tsibaleethan ovat niinkin kaukaa kuin 1994, jolloin muistelen hommanneeni ensimmäisen tietokoneeni. 

Tuotakin aiemmalta ajalta – hamalta kahekskeetluvulta – on olemassa matskua, mutta koskapa ne on tehty neliraiturilla, pääsen vasta lähitulevaisuudessa syventymään tavaraan tarkemmin. Vanhan raiturinhan sain ostettua jo jokunen vuosi sitten kirppikseltä (ties vaikka olisi juuri sama jolla aikanaan äänityksiä tein), vaan vasta nyt on olemassa kahdeksankanavainen äänikortti, jolla voin vedellä eroteltuina raidat koneelle.

Mutta tiedättekös. Olen ehkä ennenkin sanonut, mutta on kyllä hirveää se, että biisejä olisi aivan hillitön määrä, mutta kärsivällisyys ei riitä siihen, että tekisi ihan hinkkaamalla loppuun asti. Sitten kuuntelee, että juu-u, tuossakin on aivan mainio tuo judanssi mutta muuten pitäisi tehdä koko homma uusiksi jos haluaisi että muutkin sen hienouden kuulevat. No, toinen neljännesvuosisata vielä, niin eiköhän tuota ainakin yksi kipale liene jo semmoinen että voi sanoa että "Mitä, tämäkö on valmis nyt?"...

keskiviikkona, huhtikuuta 24, 2013

Etäistä sähköä (tuodaan lähemmäs viuhtomaan)

Ah, etälukumittari. Muutoksen hyödyt näkyvät heti. Eivät välttämättä "hyötyinä" per se, mutta näkyvät.

Seuraava lasku on näemmä melkein kolminkertainen. Fortumin sivuilla ei laskuerittelyä löydy, joten en tiedä miksi (– ja tarkentaakseni: pankin sivulta en jaksa kyseistä erittelyä hakea, koska kyseessä ovat Dansken sivut; näinpähän vain föönin pankkipalvelusta että näin käy [ja sieltä ei tokikaan mitään erittelyjä saa silmillensä]).

Mutta hyvä asiahan tämän täytyy olla – ei kai valtioneuvosto muuten velvoittaisi vaihtamaan kaikkia mittareita etäluettaviksi?

No. Ei minulla etämittareita vastaan muuten mitään ole – reaaliseen kulutukseen perustuva laskutus tuuriveikkailun sijaan on hyvä asia – mutta minkä tähden asiakkaalle lyödään siitä aiheutuvat kulut kertaköntällä maksettavaksi?

Sähkö on aivan saatanan kallista jo muutenkin (ja yllättävän välttämätön menoerä, muuten), joten tässä on havaittavissa jälleen kiristyksen makua. Aivan sama syödäänkö taloudessa, kunhan sähköntoimittaja saa windfallinsa ja heti.

Tässä kohtaa täytyykin muistuttaa itseään

sunnuntaina, huhtikuuta 21, 2013

Purkkien paluu

Kuten elävästi muistamme, katosivat tillitonnikalat hyllyistä mystisesti, ja pysyivät poissa. Vähitellen hyllyt alkoivat ammottaa muistakin tonnaripurkeista, ja näytti siltä että niitä ei koskaan enää ilmaannu takaisin.

Vaan sitten, hihhei, olivatkin tillitonnarit tulleet takaisin! Eipä vähä. 

No. Pari jutskaa.

Tarkennettakoon alkuun sillä, että puhuin tietystikin Äsh-markettien tonnareista, jotka ylväinä kantoivat teinivuosien suosikkibändin nimeä, siinä kuin moni muukin tuote. Olin nimittäin tullut siihen – mahdollisesti subjektiiviseen – päätelmään, että Khoo-marketin tonnareissa tapasi olla enemmän huiputuslisää. Vasinaista kalaa oli siis purkeissa vähemmän kuin mitä pakkaus antoi odottaa. Toisekseen se Khoo-kaupan huiputustillitonnari ei vain ollut yhtä hyvää kuin vakkariversio.

Noh. Sittenhän tuli tosiaan markkinoilla ilmi, että Thaimaassa rikottiin työllistämisetiikkaa railakkaasti hillittömien tuntien teettämisellä, paperien takavarikoimisella ja lapsityövoiman käytölla, käytännössä orjatyönä – joten hissuksiin jätettiin hyllyjä täyttämättä "toimitusvaikeuksien" takia. Ihan hys & hys.

Vaan nythän kaikki olisi ihan kunnossa? No. Ei. Heti purkkia avatessa tuli havaittua, että purkki on vajaa. Prk. Aina pitäisi muistaa tarkistaa kyljestä paljonko sitä matskua siinä sisällä on. Sitä ennen pitäisi saada päähänsä, että paljonko täydessä purkissa mahtaa olla. Jokatap, tämä oli vajaa.

On toki markkinoijien ikuinen jippo se, että kun päivitetään pakkauksen ulkonäköä, sen sisällöstä niistetään hiukan pois, jolloin katetta saadaan jälleen hilattua ylöspäin – mutta nyt kävi kuulkaa silleen, että tillitonnarit jäävät jatkossa hyllyyn.

Onni tässä onnettomuudessa on se, että tuossa toimituspaussin aikana hokasin tilliä olevan saatavilla ihan itsenänsäkin. Kyllä, on sitä! Tämän valaistumisen jälkeen olenkin lykkinyt irtotilliä lähestulkoon kaikkeen safkaan mitä on tullut tehtyä, nam. Ei varmaan kohta tule kyllästymispiste vastaan.

Mutta niin, pitäkää tonnarinne. Niin kuin toki hivuttaen muutenkin teette. Siellä varastoitte sivuun laittamaanne tonnikalaa pahan päivän varalle. No, se päivä tuli nyt; siellähän pupellatte keskenänne niitä ylijäämiä.

perjantaina, huhtikuuta 19, 2013

Aprilliriivaus

Taistelu jatkuu. Rupesin tuossa aprillipäivän kieppeillä kontribuoimaan omaa versiota With or without youn ja Every breath you taken ja Why can't this be loven ja Invisible touchin, ja mitä näitä nyt on, sekaan.

Että laitetaan semmoinen yksinkertainen kilkutus alle, nostellaan hiljakseen tunnevolyymia, vedellään väliosa meleko retmakasti, himmataan vähän, ja nostetaan sitten loppuun intensiteetti vielä tappiin.

Vaan laitteet. Pianon ja rummut sain vielä ihan ongelmitta sisään, vaan lauluja ei meinannut saada millään ilveellä, ja kitaroita kun sain vain viiden sekunnin pätkän sisään, ajattelin hengähtää vähän, ja pistää tähän saakka syntyneen matskun julkiseen kuunteluun.

Moni voisi kuvitella että ongelmat loppuivat tähän, vaan ehei! Kun sitten ajattelin että jotain pitäis varmaan vastaanottajalle myöskin visuaalista evästä laittaa, niin kun tämä oma pärstä nyt on tässä aina käsillä, videoin huulisynkkailua yhdellä otolla, ja sitten vähän kaikkeja efektejä. Helppoa!

Not. Jälleen oli lähes mahdotonta saada ääniraita sekaan, vaikka kyseessä onkin aivan idioottisimppeli operaatio. Jokusen päivän tuota pusattuani saatoin vihdoin upata vilimin tuubiin, ja sitten ruveta raportoimaan siitä tänne.

Vaan mitä teki MarsEdit, jolla tätä kirjoitan? Kaatui. Kaatoi koko koneen. 

No, eipä vähä, kyllähän nyt jo alkaa olla sen verran karaistunut mieli, että ei tunnu missään. Buuttaamme koneen. Käynnistämme ohjelman. Kaatuu systeemit.

Käynnistetään taas. Kone ei jaksa käynnistyä. Zenisti ajatellaan että nyt voisi olla hyvä hetki vetää vähän henkeä. Oikein silleen urakalla. Että juoksumatolle ynnä punttien pariin.

Tässä kohtaa muistuu mieleen, että kössikamppeet on muuten pari päivää lojuneet kassissa auton takapenkillä. No, eipä mitään, tyynesti haetaan… Ai niin, pitikö ne laittaa kuivumaan? No. Palataan tuohon kohta. Nyt nimittäin jännittää että saako tämän vielä postattua perille saakka.

Mutta juoksumatolla tuli tämän kauden pohjat, että sikäli hermot lepää. Ja siis pohjilla en nyt tarkoita pohjakosketusta, vaan reteintä suoritusta. Joka ei ole erityisen huikea, mutta kehitys, sehän se on tärkeintä.

tiistaina, huhtikuuta 02, 2013

Teknoraivo

Sähkölaitteet on perkeleen aprillipila. Allekirjoittaneella on omituinen viha-rakkaussuhde kaikenlaisten vempeleiden kanssa: jos se toimii sähköllä, se pitää hankkia – mutta jo oletuksena on se, että laite ei toimi, ainakaan kunnolla ja heti.

Eikä se kyllä useimmiten toimikaan. Joten useimmiten värkki kiehuttaa sisäisiä virtapiirejä jo pakkausta avattaessa. Harmillisesti myös ennakko-odotukset toimivat itseään toteuttavina ennusteina, ja tulee toisinaan tulkittua vempeleen kuttuiluna sellaisetkin asiat, jotka ovat vain omaa tumpelointia.

Vaan tietokoneet ne vasta veikeitä ovat! Niissä nimittäin diagnostiikka vaihtelee ennalta-arvaamattomalla viehkeydellä. Esimerkiksi eilen, ja toissapäivänä. Hirmu sattuvalla tavalla.

Rupesin nimittäin aprillipäivän aattona duunaamaan vaihteeksi uutta biisiä. Aina välillä tulee mieleen lähteä kartoittamaan, että mitenkä yksinkertaisista elementeistä saisi kasattua hillittömän hittipiisin, ja kilkuttelin kiippaireilla kuvion, jossa

lauantaina, maaliskuuta 30, 2013

Ja pohkeet laulaa pinkeää hallelujaa

Olen nimittäin taas palaillut taivaltamaan henkkohtaista viadolorosaani, eli juoksumattoa. Joltinenkin tauko on tehnyt sen, että ihan pienellä kipuilulla ei dolorosan ulkopuolella tallustella, mutta väliäkö tuolla: pääasia että on taas päästy tekemisen makuun.

Mikä ihme siinä oikein onkaan, että. Siis tätähän olen taivastellut loputtomiin jo, mutta mihin katoaa tarmo aina epämääräisin väliajoin? Oikeasti täytyy olla olemassa jotkut mittaustaan odottavat biorytmit jotka kenties lienevät jotain vähän monimutkaisempaa kuin ne, joihin harvempi vakavasti suhtautuu.

Mutta toistaakseni itseäni: täytyy olla jokin hormonaalis-välitysaineellinen syklisyys, jonka voisi näppärällä laskutoimituksella selvittää? Joohan? Että voisi kalenteriin merkitä milloin on ihan turha kuvitella saavansa aikaan tällä ja tällä saralla mitään, mutta sen sijaan toisella taholla menee tosi lujaa.

Rupesin tuossa kaupassa käydessäni katselemaan, että pyöräilykelit lähestyvät. Haaveilemaan, että kohtapuoliin rupean kauppareissut taivaltamaan sykkelillä, koskapa asfaltoidut osuudet ovat jo ihan sitä vailla.

Hiekkatietaipaleet kylläkään

torstaina, maaliskuuta 28, 2013

Piinaviikon huipennus

Mh. Kuten tiedätte, tosi paljon nappaavat (suorastaan sieppaavat!) nämä moninkertaiset käkkimispäivät. Sen kunniaksi aiheen inspiroimaa poptaidetta (tästä on joku simppelimpi versio jossain päin kasbachia jo ennestään):

Ristiinnaulittu II

keskiviikkona, maaliskuuta 27, 2013

Aloitteelliset kansalaiset

Kun kansalaisaloite.fi vuosi sitten lanseerattiin, olin miedon iloisesti yllättynyt. Että kansanvaltaa oikeasti ruvettaisiin harjoittamaan? Maxtabaa! Mutta samalla tuntui 50000 nimen vaatimus melko lailla isolta, ja epäilytti kovasti josko mikään koskaan tulisi keräämään tarpeeksi nimiä.

Vaan nyt kun jo kaksi aloitetta on kerännyt riittävän määrän, alan suhtautua suht optimistisesti tähän. Vaikka osa kansanedustajista edelleen pullikoi uudistusta vastaan, näyttää ihan siltä kuin oikeasti kansalaisia jo vähän kuunneltaisiin, peräti.

Joten rupesin kahlaamaan mitä olisi tarjolla. Aloitetaan umpeutumista lähimpänä olevasta päästä.

Tähän luulisi kohta tulvivan allekirjoituksia: 

Kesäajasta luopuminen Keräys käynnissä 03.06.2013 asti  

maanantaina, maaliskuuta 25, 2013

Tahtoo tahtoo

Impulssikontrolli on tiettävästi käytännöllinen taito. Itselläni tuosta ei ole kyllä niin minkäänmoista kokemusta. Koko elämä on jatkuvaa kouhotusta innostuksesta toiseen, kolmanteen jnpp. 

Ja mitä suuremmalla energialla jotain lähtee kohkaamaan, sen nopeammin sen kulauttaa loppuun ja rupeaa katselemaan ympäriinsä että mitäpä sitten keksisi.

Nytkin on jo hiipumassa kasaan eräskin projekti joka ei ole edes lähtenyt käyntiin vielä. Kun nimittäin kasasin nuo rummut, ja totesin osaavani jo jotain, ja sitten keksin että rupean käymään vanhoja biisejä läpi niin, että soittelen ihan oikeat rummut midikolistelujen sijaan, ja muistin että sitä vartenhan tarvittaisiin monikanavainen äänikortti, ja tilasin… No, se kortti on jossain itämerellä seilaamassa kohti päämäärää, vaan en pariin päivään ole jaksanut enää rumpuja soitella.

Että ei tässä muuta silleen, mutta kun tämä ei tule kauhean halvaksi. Kaiken maailman roinaa nurkissa, sellaista mitä on nanosekunnin ajan kokenut tarvitsevansa enemmän kuin vaikkapa ruokaa kuukauteen. On ajatellut, että mutta tämäpäs härpäke ratkaisee elämäni kaikki dilemmat, tekee minusta kauniin ja rikkaan sekä nostaa libidoni pilviin, mille onkin hetikohta tosi paljon tarvetta… No, ei vielä ole nuo odotukset ihan täyttyneet.

Tavaraholismi, sillä meikä on ratkonut

perjantaina, maaliskuuta 22, 2013

Säästöleikkurin hellä kurmootus

Säästin ylen laskurilla valtiolle rapiat neljä miljardia – vaikka vain puolta pyydettiin. Helppoa! Koska palvelusta ei saa kätsyä kopsua omista leikkuroinneista, demonstroidaan siis kommentoiduilla kuvankaappauksilla:

Säästöt1

tiistaina, maaliskuuta 19, 2013

Diletantin erhe!

Hähähä. Koirat juoksee siitä veräjästä jossa aita on matalin… eikäku. Mutta jos kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, on seuraavassa sarjiksessa suopeasti laskien 32 päivän duuni:

Page 01


sunnuntaina, maaliskuuta 17, 2013

86/100 Vakkuumijournalismin joustinlaulu

Ei helevetti, nytpä tekkee meinnaan tiukkaa ko eijjoo nimittäin mittään asijan tynkkääkkään mielesä. Niin taittaa olla tuhhoon tuomittu tämä yritys, joustinlaulu menneillään katoppakö alakaa ottaa aivoon tämmöne pakkotahtine… Jaa, nythämminä keksinki: alan kirjottaa yhtys sanat eriksensä; siinähä tuplaanttuu sanojen määrä! Eipä kätevä, heti helepottaa kummasti eikä yhttää puristele vantteet päätä.

Ja sitte ko vielä muka murretta koittaa väänttää, en kkait minä ossaa mittää pohjos pohojan maan murretta vaikka muka sielä oon syntynä. Väkisin tulloo siihe mukkaan kaikemmaaliman savonvänkäystä (emminä jaksa enemppää nuita yhyssanoja runnella, menkköö yhttee) ja karjallaa mitä kaikkia. Minä ehtiny ku puol vuotta siellä asua himputti, opettele siinä sitten eksakti murre ku ei ossaa vielä muutenkkaa kovin juohevasti porista. Häjintuskin oppinu kääntymmää vattalleen niin heti pitäs muka osata tuommosia nyvansseja erotella, ei kuulkkaa tämä peli ei nyt vetele.

Niettä mutta mitäpä sitä alakas muka jutujjuurta ko ei ou kyllä niimminkään moista tiäkkönä mielen päällä täsä justiisa että

lauantaina, maaliskuuta 16, 2013

87/100 Rasismia, kehitysapu

Rasismi on moniulotteisempi asia kuin miksi se mielletään. Valitettavasti asiaan joutuvat ottamaan kantaa nekin jotka eivät ole asiaa juuri ajatelleet, mutta jotka haluavat – tietysti – antaa itsestään moraalisesti hyväksyttävän kuvan. Siinä ollaan ristitulessa, jossa oikeiden ongelmanratkaisujen sijaan kiistellään siitä kumpi on missäkin poterossa ja kuinka syvällä.

Mutta jos asiaa rupeaa urakalla avaamaan, leimautuu helposti saivartelijaksi – ja tietystikin rasistiksi (mutta sellaiseksi joka ei tunnusta olevansa rasisti: siis samalla vieläpä valehtelijaksi [joka ei edes ymmärrä miten selvästi muut näkevät hänen valehtelevan – kieltää todellisuuden moninkertaisesti, koijari]).

Eli kun sanon, että kehitysavun kannattajat ne vasta rasisteja ovatkin, on hyvin epätodennäköistä että siitä eteenpäin kiinnostaa ketään enää kuulla perusteluja väitteelle. Kerrotaan ne silti.

Kehitysapuhan on jotain, jota kerätään hyvinvoivilta, ja josta (olemattoman pieni) murto-osa päätyy kriisialueille. Tätä apua kerätään vuosikymmenestä toiseen koska ei uskota heikäläisten pärjäävän ilman. Ovat niin reppanoita että eivät osaa järjestää omia asioitaan.

Joten kohdealueilla on kokonaisia sukupolvia

perjantaina, maaliskuuta 15, 2013

88/100 Rutiinin rakentaja ja sisäinen sabotööri

No, pääseepä kirjoittamaan tämän päivän rupeamaa hyvissä ajoin; heräsin puoli kolmelta yöllä. Joten äkkiseltään voisi kuvitella ettei mennä ihan yhtä lähelle puolta yötä ennen julkaisua.

Kätevää ei kenties ole se, että julkaisu tapahtuu kuitenkin joskus paljon myöhemmin kuin ensimmäisten rivien kirjoittaminen, mikä aiheuttaa lukijassa varmaankin omituisen aikavääristymän. Tämä on pakattua aikaa, jossa menneisyys tiivistyy fragmenteiksi ajatuksen kuvatuksista.

---

...Ja sitten ollaankin pyrähdetty piitkälle iltaan, kun mä kajautan:

Ainniijjoo! Nythän mä elävästi tunnistankin taas mistä on kyse. Inertiahan se siellä jurnuttaa, ihan sama joka jarruttelee joka ainoan rutiinin muodostamista. Jälleen lyödään päätä seinään, josta kuuluu: mut'kandeeks'hei, mut'kandeeks'hei, mut'kandeeks'hei jnpp.

Eli sisäinen sabotööri seuraili jälleen ensimmäisen viikon

torstaina, maaliskuuta 14, 2013

89/100 Niukin naukin, mutta rytmikkäästi

Juu kato. Kasasinpa sitten rummut vaihteeksi tuonne yläkertaan ja rupesin paukuttelemaan. Yllätyksekseni parin vuoden paussi on tehnyt lähinnä hyvää soitannalle. Ei niin että mikään Bonham olisin yhtäkkiä, hyvä jos edes Remu… Ei kun tuokin on vielä elvistelyä. Ehkä yhtä hyvä rumpali kuin Elvis? Ei kauhean kaksinen.

Mutta kuitenkin kun ajattelin että tatsi olisi täysin kateissa, niin ei kyllä ollut. Ehkä tuo kropan treenaaminen on parantanut kehonhallintaa? 

Tämä operaatiohan lähti liikkeelle siitä kun kuuntelin niitä vanhoja biisejäni ja totesin että jotain tars tehdä, ja toimeen tarttuessani totesin, että en tosiaan jaksa enää midirumpukeekoilua – että ohjelmoinnin sijaan on syytä vain soittaa raidat sisään…

No, tuossa on toki pari mutkaa.

Nimittäin kun peltejä ei ole enää ainuttakaan tässä taloudessa: kiikutin zymbaalit reenikämpille, ja siellä ovat sen verran kovassa käytössä olleet, että ainakin toinen muistuttaa lähinnä reikäjuustoa, ja toinen foliota. Soundit jostain noiden väliltä: äänekkäämpi kuin edam, ryhdittömämpi kuin uunipotun kääre.

Että jos haluaisi soitella narulle

keskiviikkona, maaliskuuta 13, 2013

Enää 90000 sanaa

Jos tamperelaislehti otsikoi, että "Turkulaismies ajoi humalassa Lahdessa", niin mitä tässä oikein koitetaan viestiä? Että on ne turkulaiset sitten pöljiä; onneksi ajoi harhaan eikä osunut tänne mansesteriin vaikka varmasti yritti – vai että tällaista ei ole koskaan ennen sattunut (ja taas sattui (ehehe))? "Turkulainen? Lahdessa? Autolla? Kännissä? Nuo neljä eivät mahdu samaan yhtälöön mil-lään! Siitähän seuraa aikaparadoksi ja universumi romahtaa itseensä muodostaen yhden kvanttimallisen mustan aukon."

---

HBOlla on tärkeä tilaukseeni liittyvä tiedote (kursiivit ympätty):

Hyvä tilaaja,

Toivomme, että olet tyytyväinen HBO-tilaukseesi ja nautit 28.2. päättyneestä ilmaisesta tutustumisedustasi.

Veloitamme sinulta pian

tiistaina, maaliskuuta 12, 2013

91/100 Parkkitweakkausta, susien sähköpaimenia, veristä hiihtoa...

Jossain välissä hommasin fööniin Parkkinappi-nimisen sovelluksen helpottamaan sitä, että parkkirahaa ei nykyisenä korttien aikana mukana juuri kulje. Ohjelma sattui selvästikin markkinarakoon, koskapa se sittemmin myytiin ulkomaille. Nykyään käytössä on siis ParkMan.

Uusi sovellus on kätevästi downgreidattu niin, ettei se jostain syystä tunnu käsittävän kadunvarsipaikoituksen päättyvän kuudelta. Oho! Tämän täytyy olla vahinko. Ei kusetusta lain. Miten softa mitenkään voisi tietää tätä, vaikka edellinen versio sen tiesi?

No, ei tuo oikeasti ylimääräistä rahaa näyttäisi vievän – antaapahan vain sellaisen kuvan, ja sopivasti freezannut ohjelma piti kivasti jännityksessä pitkälle seuraavaan päivään. Mittari tikitti sen oletusarvoiset neljä tuntia täyteen, mutta veloittaa kuitenkin vain siitä oikeasti maksullisesta ajasta. Mutta miksei se voisi lopettaa sitä tikitystä kuudelta, niinkuin se aiempi versio, ettei asiakkaan tarvitsisi erikseen räknäillä pissitäänkö tässä nyt linssiin vaiko eikö?

Ja kuka on keksinyt sen neljän tunnin

maanantaina, maaliskuuta 11, 2013

Kuin vanhaan hyvään aikaan

Ei tule tuhatta sanaa tässä kohtaa; tämähän on jo toinen postaus tänään, suokaa anteeksi. Sitä vaan tulin sanomaan että "Jee, taas on virrat poikki täällä!" Kylpä, näin on käynyt. Tällä kertaa näyttäisi olevan semmoinen huolto-operaatio fortumin kartasta päätellen päällänsä. Kiva! 

Eivät turhaan ole varoittaneet ainakaan meitziä (esimerkiksi siinä kohtaa eivät varoittaneet kun penäsin edellisen katkon rikkoman tietsikan korvaajan {<-genetiivijuna asti="" ehk="" hk="" i="" ihin="" jonkinmoinen="" kybersota="" lokaatiota="" menossa.="" mutta="" n="" on="" onkin="" s="" ss="" t="">vain pätkineet
miten sattuu, mutta tästedes niitä käydään ihan vasiten katkomassa.

Reiluu. Meikäläisen sähkömaksut törsätään joittenkin ihme desanttien palkkaamiseen.

92/100 Totuus, verotuksesta ja tarinankerronnasta

Totuus on suhteellinen asia. Tässä urakkakirjoittamisen lomassa tulee miettineeksi totuutta, sen luonnetta. Kysymyksiä kuten "Kerronko liikaa itsestäni?" tai mielipiteiden kohdalla: "Tämä on minusta totuus, mutta eikö se ole aina vain osatotuus, jos sitäkään?".

Kaikki tarinankerronta on valehtelua. Valitse miten kuvan rajaat, ja jätät kertomatta suurimman osan. Valitset kontekstin mielivaltaisesti ja upotat oman näkemyksesi siihen keinotekoisesti, väkisin. Vetelet yhtäläisyyksiä asioista joita ei yleensä linkitetä toisiinsa, koska näet yhteyden mielenkiintoisena – koska siitä muodostuu hyvä tarina – tai näin ainakin haluat uskoa. Ja jokaisella sanalla sorvaat kuvaa itsestäsi, valotat omaa, varjoista esiin kääntyvää hahmoasi – silloinkin kun kuvittelet puhuvasi jostain ihan muusta kuin itsestäsi.

Luuletteko tietävänne jotain minusta? Mitä tekstin perusteella

sunnuntaina, maaliskuuta 10, 2013

93/100 Pitchausmeemilöintiä, populisointia & dokailua

Moni on kelkka kääntynyt, sanoi valtiovarainministeri, ja minä läimin itseäni poskelle, että en minä taida nukkua. Että ihan tosiaan hän siinä puhuu kuin olisi aina yrittänyt sanoa että ei kyllä kannata leikata, hei, että ihan menee nyt väärin jos leikataan, että näin valtiovarainministerinä en missään nimessä ehdota minkäänlaisia leikkauksia mihinkään, että eihän se kuulkaa toimi semmoinen, ja minullapa ei ole kyllä kelkka kääntynyt yhtään, eikä takki.

Olisi tietysti kiva jos puhe olisi jotain muutakin kuin poseerausta, mutta eihän se koskaan ole. Mahtoiko jossain välissä puhua "nuorisotakuusta", joka sanana ei tarkoita mitään, eikä käytännössäkään. Kun sanan ovat ottaneet käyttöön ne, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, millaista on elämä kun mistään ei ole mitään takeita – ja varsinkaan niihin, jotka vakuuttelevat takuita, ei voi luottaa ikinä. Tai voi, mutta pettyy.

Samoin kuin kokkarit ovat vallanneet käyttöön sanan "toivo" – vaikka juuri heidän heimonsa on kauimpana sellaisesta käsitteestä kuin toivottomuus. Helppo ja iisi on ottaa käyttöön sana jonka kokonaismerkityksestä ei käsitä mitään.

”Tänään kansakunta tarvitsee sovun, ei riidan rakentajia”, syväluotaili

lauantaina, maaliskuuta 09, 2013

94/100 – Cinematograafisesti seitsemännen inkarnaation kynnyksellä

Oh snows. Todella hitaalla sytytyksellä taas ollaan liikkeellä (tai siis ihan paikallaan kylläkin). Tokihan olen havainnoinut jo koko viikon, että Tampesterissa olisi nuo lyhytfilkkafestaatiot, vaan sainko aikaiseksi lähteä sinne? Tokikaan edelleenkään ei ole myöhäistä, mutta budjetti.

Alkaa olla parikymmentä vuotta edellisestä keikasta – joka tapahtui "viran puolesta". Tuolloinhan olin alaa opiskelemassa, joten oli hyvinkin välttämätöntä singahtaa paikalle (tosin kyseisen opiskelurupeaman aikana taisin kuitenkin käydä vain kerran, miksiköhän?). Eikä silloin kyllä rahapula paljon puristellut: festari jatkui Tukholmaan lainarahalla, ja olisi jatkunut Köpikseenkin jos olisi sattunut passi mukaan – ja jotain seksivehtailujakin taisi turneelle mahtua. Oi niitä aikoja. 

Nyt kypsähtäneenä aikuisehkona ei ex tempore meinaa oikein tiäks liikahtaa. Tampesteraatiohan ei vaatisi juuri muuta kuin autoon hyppäämisen – voisihan sieltä körötellä takaisin sitten kun olisi riittävästi kulttuuria kuluttanut – vaan kun asiaan kuitenkin kuuluu istuskelu baareissa, niin sitten tars buukata omppuhotlasta huone (ja olla efterdagenina puolilta päivin siinä kuosissa että kykenee raahautumaan sieltä ulos), ja se budjetti.

Ei ihminen tähän ikäänkään tultuaankaan

perjantaina, maaliskuuta 08, 2013

95/100 - turvalätkästä pers'edultaisesti katajaan

Mäts

Niin, että lätkäkaukalot halutaan pehmustaa? Saman tien voisi varmaan jään tilalle laittaa tatamit, ja luistimiksi rullaversiot?

Kuka muistaa miten kävi, kun nyrkkeilystä tehtiin "turvallisempaa"? Varmaan aika harva, koska asiasta ei ole pidetty meteliä: lajista tuli moninkerroin vaarallisempaa. Nyrkkeilijöille laitettiin hanskat, joten iskut kovenivat ja aivojen & sisäelimien rasitus kasvoi. Laitettiin pääsuojukset, ja iskut kovenivat vielä lisää. Ennen nyrkkeilijöillä oli vaarana käsimurtumat, nykyään parkinson (ja käsimurtumat).

Joten minulla on ehdotus lätkän suhteen: otetaan kaikki suojat pois; ei taklaaminen kauheasti kiinnostane sitten. Toisaalta kaukalopallo on vähän eri laji. Tai jääpallo. Tai sähly. Tai curling. Tai muodostelmaluistelu.

Jokatap, laitojen pehmentäminen

torstaina, maaliskuuta 07, 2013

96/100 – viestintäanalyysin kautta pilvilinnamaalailuun

Pätmän

Oletteko panneet merkille: mitä enemmän ihminen kirjoittaa, sen kärkevämpiä hänen teksteistään tulee. En todllkn. viittaa eiliseen tekstiin, jossa voi bongailla kirosanoja ja muuta pikaistuksellista – vaan ihan vainen siähen, että se, joka kovasti kirjoittaa, ei enää jaksa sensuroida itseään: kyllä ehtii tarkennella jos tarvetta ilmenee.

Tämähän pätee myös – ja varsinkin – niihin, jotka puhuvat paljon. Ei meinaan löydy pahemmin pidäkkeitä sen suhteen, mitä ääneen mielestään saa sanoa, ja mitä päinvastoin ei niinkään. Niin lauotaan ilmoille juuri niitä fraaseja joita kenkään ei kuunaan kuvittelisi haluavansa kuulla nimenomaan siinä kohtaa (vaikka haluaakin).

On toki suuntia muitakin: jonkun päntiännään skrivaavan ilmaisusta tulee runollisempaa, vaikkapa, tai muuten polveilevampaa, tai tautologisempaakin saattaa jollakulla tulla. Vaihtoehtoja on joista valita.

...Mutta onko niin, että mitä huumorintajuisempi ihminen

keskiviikkona, maaliskuuta 06, 2013

97/100 Ohjeita tielläliikkujille, logistiikkaa, pilvilinnaremontointia, keittoa, hiihtoa

Aloitetaan ohjeistuksella, jonka pitäisi olla kaikille selvää, muttei tunnu kenellekään olevan:

1) Jos olet mopoautolla liikkeellä,

  • pysyttele pientareen puolella kaistaa. Siirry sinne keskiviivan tuntumaan vasta sitten, jos olet juurikohta kääntymässä vasemmalle. Tätä kutsutaan ryhmittymiseksi, niin kuin hyvin tiedät, kun nykyään mopoakin varten pitää kortti kai ajaa.
  • käytä levennyksiä. Takana tulevat autoilijat hautovat kahta asiaa: ohitusta, ja sinun murhaamistasi. Silloin kun huomaat bussipysäkin, köröttele sen kautta.

2) Jos olet autoilija siinä mopoauton perässä, et tarvitse Lusin suoraa ohitukseen. Obstaakkeli kulkee enintään viittäkymppiä, ja tuollaisen ohittaminen tapahtuu vähän pienemmässäkin välissä. Älä saatana seuraile kymmentä kilometriä

  • äläkä nyt ainakaan sinä sitten käki siinä

tiistaina, maaliskuuta 05, 2013

98/100 – muistin vedostusta

Ei ole enää pitkä matka. Ihan kohta pääsee pissalle. Enää yhdeksänkymmentä seitsemän kirjoitusta tämän jälkeen, sikäli kuin tämän loppuun pääsen.

...Kätevää on sekin, että nyt kun Dansken sivuille ei ole aikoihin päässyt millään ilveellä mäcciä käyttäen, on tuo pc heittäytynyt täysin arvaamattomaksi. Useammin se jää käynnistymättä kuin käynnistyy. Hermo lepää siinä.

Kaikenlaisen sähkölaitteen kanssa on saanut olla vähän päälärinä (sori, tuo ei tarkoita mitään, mutta tuo sana nyt sattui mieleen tulemaan; ehkä se jotain kuvastaa sielunliikkeistä). Eilen aamulla pätki sähköt kahdeksan kertaa sinä aikana kun joudin kotona olemaan. Jo ennen heräämistä oli ollut jotain häikkää.

Ja ulkoeteisen liiketunnistinlamppu! Paranoidisti luulin sen kattoon ruuvattuani aiheuttaneeni koko seutukunnan oikarin. Että ei suinkaan sulake palaisi siitä, vaan koko naapurusto olisi pimennyt koska vaihdoin kattoon uuden lampun omalla fiilispohjaisella meiningilläni.

Ei kai sentään. Joku muuntaja oli

maanantaina, maaliskuuta 04, 2013

99/100 - kirjoittamisen relevanssista

Niin, palautumispäivät – jotka Heidi edellisen jutun kommenteissa esiin nosti. Että pitäisikö niitä tässä sadan päivän rykäyksessä? Luulen olevani liian holtiton pitääkseni moisia. Luulen että sata päivää pitää vain pistää menemään… mutta ehkä tweakkaan sääntöä niin, että tuhat sanaa pitää julkaista joka päivä.

Tämähän tarkoittaa sitä, että kun jossain välissä tulee päivä ettei vain jaksa kirjoittaa, tai kerkiä, peräti, että silloin onkin jo tallessa jotain mitä julkaista. Ja niinpä olenkin jo rientämässä huijingin puolelle sikäli, että aloitan tätä toista kirjoitusta jo ensimmäisen puolella.

Olen ihan varma, että jossain välissä uuvahdan aivan täysin, ja silloin täytyy olla varastossa jotain, jotten heti nuupauta koko projektia. Näitä sääntöjä joutuu varmastikin muilaamaan pitkin matkaa, mutta olennaista onkin omata joitain sääntöjä, joihin nojata.

Meinaan että johan pelkkä lähtökohta on täysin

sunnuntaina, maaliskuuta 03, 2013

1000 sanaa, 100 päivää

Ei ole tietenkään ihan ensimmäinen kerta kun allekirjoittanut aloittaa jonkin projektin vain huomatakseen lopettavansa sen heti ensimmäisen rykäyksen jälkeen.

<Kiireellinen keskeytys>

Sympaattista: pihatiellä juoksee hiiri! Sukkelasti kaivautuu tienpenkan läpi ja möyrii – ei varmaankaan kohtapuoliin ole rakenteista kuultavissa jotain pikkupikkurapinaa, eihän?

</Kiireellinen keskeytys>

Ja kun puhun ensimmäisestä rykäyksestä, tarkoitan tietysti tällaista manifestinoloista "nyt muuten alkaa hirmu operaatio, jonka vien läpi harmaan kiven koskapa kailotan sen julkisesti ilmoille". Kerrankos sitä. (Ei, vaan useammankin kerran.)

Tällä kertaa on siis tarkoituksena

perjantaina, maaliskuuta 01, 2013

Virtain pelastava katkeuma

Perjantai-illan hermoraaste alkoi tunti sitten näin:
Onhan tämä tietysti ihan idyllistä taas vaihteeksi. Että kynttilänvalossa voi jännittää että mahtaako sähköt palata ennen kuin akku loppuu.

Jännää oli sekin, että kun ensimmäisen kerran menivät, hajosivat talon kaikki loisteputkivalaisimet, ja surroundvahvistin. Melko valikoivasti siinä tuli piikkiä verkosta. Tai en tiedä tapahtuiko tämä ensimmäisellä vai toisella kerralla, ja mitä tämä kolmas sitten tuo tullessaan.

Mutta siitä ihan mukavaa, että mokkulalla voi mennä fortumin sivulle, ja tällä kertaa näkee että kartalla ollaan. Että juurikin tällä seudulla on löydetty viisikin vikakohdetta. Ja missään muualla koko maassa ei ainuttakaan. Ihan kuin olisi jotenkin syrjäytynyt kaiken muun yhteiskunnan ulkopuolelle.

Huh, vähänkö säikähdin kun päivittyi tuo kartta, että nyt varmasti kertoo kaikkien vikojen korjatun. Että hajosi vain koko talon sähköt siinä sitten – kivasti vähän meni oikariin koko mesta.

Mutta ei, kertoi vain kaiken jatkuvan muillakin naapurustossa yhtä keskiaikaisena. Gutenbergina tässä näpytellään kaikki. Vaan kohta tulisi iltauutiset! Ei todella tiedä maailmanmenosta mitään jos ei näe niitä.

Joskus kun vihdoin vuosien päästä tajuaa että ei ne jumankauta tule ne sähköt, että täytyy vissiin käynnistää auto ja hurauttaa kylille, niin huomaakin että yhtäkkiä on yhteiskunta raiteiltaan. Kertovat, että juu, ottivat sen homoaviolain käsittelyyn, ja siit'edes on anarkia vallinnut suomenmaassa.

"Juu," kertovat että "on meillä nykyään kuningas ja sukkahousupakko. Olet sinä onnekas kun olit siellä sähkökatkoksen katveessa – niin meni jumalattomaksi tämä gomorra". Siinä siunailevat, että huhhuh, maan ainoa hetero taidat olla nyt.
Sitten tulivat sähköt, ja tuudittauduin katsomaan niitä uutisia, kun sähköt katkesivat neljännen kerran. Jaa-a, saas nähdä millaiseen maailmaan täältä mahdankaan sitten joskus tulevaisuudessa kömpiä – läppärin akkukin veikkaa enää tunnin kestoa...

tiistaina, helmikuuta 26, 2013

Roskaa Saunalahdella

Sehän oli tavallaan ihan kätevää, että puhelinliittymän lisäksi sai myös spostiosoitteen. Ei niin että tuota juuri olisin käyttänyt, mutta joissain tilanteissa ihan hyödykäs.

Vaan sitten emoyhtiö Elisa päätti myydä nuo postiosoitteet suomalaisille roskapostittajille. Kiitti! Tämän jälkeen on postia riittänyt. Semmoiset oikeat postit pitää käydä silloin tällöin siivilöimässä kaiken skeidan joukosta, ja enää ei ihan pikkusiivilä riitä.

Oi, mitä kaikkia tilaisuuksia olenkaan sivuuttanut kylmästi ja tunteettomasti: olisi pikavippiä ja kalsaria, sukkaa ja hokkuspokkushoitoja naistentauteihin (tai jotain, en kyllä kauhean tarkkaan syynännyt, sori), arvontoja, ties mitä alennuksia! Kaikkea mitä jokainen herkeämättä tarvitsee kokeakseen elävänsä. Ja ihan suomeksi, kiva!

Tämähän on sinänsä uutiseksi vanhentunutta, mutta viimeisin tarkistuskäynti oli jo sellainen maanvyöry, että voisin vähitellen ruveta harkitsemaan liittymän siirtämistä jonkun toisen firman kontolle. Että tosiaan, kiitos. Kyllä pisnes on hiano juttu – niin ajatellaan asiakkaan parasta aina.

perjantaina, helmikuuta 22, 2013

Arpahevosta niskaan

Tässä hepanlihakeskustelussa tuikkasi silmään eräs syyllistävä trendi: "Mitäs ostatte safkanne mahdollisimman halvalla? Ei silloin voi tietää mitä saa".

Miten sitten pitäisi ostaa? Mahdollisimman kallistako? Onko kallis yhtä kuin laadukas? Tietääkö silloin mitä ostaa?

Eikö olekin niin, että moni bulkkituote on ihan samaa kamaa kuin se merkkituotekin? Samasta tuotantolaitoksesta, eri pakkauksessa, eri hinnalla.

Valitettavasti kaupankäyntiin tuntuu kuuluvan asiakkaan kusetus, siinä kuin alkutuottajienkin. Pakkauskoot tehdään hämääviksi, hintaa hilataan sivuseikoilla ylöspäin, raaka-aineita lantrataan, veroja kierretään – kate maksimoidaan, ja maksimia koitetaan saada aina vain ylemmäs.

Minunko vikani se on? Minä haluan vain saada omat rahat riittämään elämiseen. Totta kai minä ostan halvemmalla mieluummin kuin kalliimmalla – jokainen tekee niin. Eettisen vastuun lykkääminen kuluttajalle on kusetuksen finalisointia, ja kun sen tekee kuluttaja itse, ollaan aivopesun luvatussa maassa.

Kysymys kuuluu: onko jalostus- ja loppumyyntiportaiden aivan pakko nostaa sitä katetta hillitömyyksiin? Onko? Pahan päivän varalleko ne sitä tekevät? Altruismistaan? Ja miten tähän yhtälöön liittyy vanha slogan: "Ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa"?

torstaina, helmikuuta 21, 2013

Tätä te haluutte.

Täytinpä huvikseni Netflixin palautekyselyn. Huhhuh. Aikovatko oikeasti saada noilla kysymyksillä jotain selvyyttä siihen mitä pitäisi palvelun suhteen tehdä? Aika moneen "tarkentavaan" kysymykseen jouduin kertomaan, mikä mättää kyseisessä gallupissa, ja mitenkä kyseinen kysymys ei ole millään lailla relevantti minkään asian suhteen.

Että jos jatkossa Netlixin gallupkäytäntö (edes) muuttuu, saatte kiittää minua. Ihan kuin siitäkin saatte, että Dansken nettipankki pistetään tässä kevään aikana uusiksi. Meikäläisen aloite, nimittäin. (Ei, en tietenkään usko että kukaan muu olisi epäkohdista maininnut.)

Mutta takaisin videopalveluun, ja sen alustan esanssiin. Laajennetaan vähän. En ole toistaiseksi nähnyt ainuttakaa tilauspalvelua, jossa ei jokin asia mättäisi. Käytössä on ollut Viaplay, Voddler, TV-Kaista, HBO, iTunes, CMore ja Netflix.

Noista pudotan

tiistaina, helmikuuta 19, 2013

Irti ruumiista

Ei ole sinänsä fiksua videoida itseään juoksemassa, tai pelaamassa kössiä – siis jos haluaa säästää itseään kivuliailta naamapalmuilta.

"Mitä toi pelle tekee?" "Miksei jalka nouse?" "Miksi köpöttelet siinä?" "Älä kramppaa tolleen!"

Ei kohota tuntemuksia taltioiden katsominen, ei. Mutta jos itseään kohtaan haluaa olla hienotunteinen, voi oikeastaan saman tien lopettaa treenaamisen.

Vaikka kuinka kokisi tarkkaan havainnoivansa mitä kroppa tekee, siihen ei pysty ilman tiettyä ekstraperseptionaalista näkökulmaa. Miten vääristynyt onkaan minäkuva, niilläkin (ja varsinkin ehkä juuri niillä) jotka kuvittelevat että kroppa on täysin hallussa.

Aika monta lihaskuntotreenin klappialuetta bongasin noin sekunnissa – alueita joista toki olin "tietoinen", mutta joita siitä huolimatta olen ignoroinut. Tai sanotaanko että en ole ryhtynyt tarvittaviin toimiin. Josko nyt sitten ruvettaisiin hankkimaan sitä ketteryyttä joka niiin kirkkaasti loistaa poissaolollaan? Herramunjee mikä vaari.

maanantaina, helmikuuta 18, 2013

Hiljaista tietoa. Siis hiljaista, kiitos.

Meikäläinenhän aina toisinaan parviälyilee kirjastoissa. Yhdessä noista oli yhteen aikaan duunissa eräs tolkuttoman äänekäs yleisönpalvelija, joka ei siis ollut juuri koskaan hiljaa, ja volyymi oli valtaisa. Kerran jos toisenkin kiristelin hampaitani hyllyvälikössä ja haudoin murhasuunnitelmia.

Mutta viimeksi kun kävin kyseisessä biblioteekissä, ihmettelin taivaallista hiljaisuutta – joka enimmäkseen on läsnä kaikissa kirjastoissa, mutta johon tuolla olin tottunut vain kun kyseinen henkilö ei ollut duunissa. "Tuo ihminen on täällä paikalla," totesin, "muttei puhu mitään. Koko aikana. Perin merkillistä."

Olisiko joku vihdoin maininnut hänelle, että kirjastojen esanssiin kuuluu hiljaisuus? Että informaatiotulvan suodattaminen vaatii melkoista ponnistelua, jos vieressä (tai salin toiselta puolelta selkeästi kumajavana) joku kailottaa ohjeita joistain perin triviaaleista judansseista, jotka eivät sattumoisin mitenkään liity lehteiltävään aineistoon.

Vaikka olinkin kovin, kovin iloinen yllättävästä käänteestä, jostain syystä jotain tuntui myös olevan rikki. Tuo ihminen ei enää saanut toimia itselleen luontaisella tavalla. Häntä oli rajoitettu. Oliko menossa mykkäkoulu? Lannistetun persoonallisuuden ilmentymä? Minä jos kuka tiedän miltä tuntuu kun ei saa olla oma itsensä. Oliko tässä havaittavissa Pyrrhoksen voitto?

Voi tietysti olla, että hänelle oli vain tehty nielurisaleikkaus, ja sama jöö jatkuu seuraavalla kerralla. Olenko sitten helpottunut siitä, että henkilökohtaisuuksiin ei oltukaan menty? Veikkaan, etten. Kyllä ihmisten pitää ymmärtää missä on syytä olla jotain muuta kuin itsensä.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2013

Miksei blogailu maita?

Sanotaan, että jos on joku ongelma, se kannattaa kirjoittaa paperin ylälaitaan kysymyksen muotoon, ja sitten täyttää loppu paperi koittamalla vastata tuohon kysymykseen – ja lopulta vastaus valkenee ytimekkäänä & kirkkaana! Joten sovitaan että tämä on paperi.

Kuten koko kansa on epäilemättä pannut merkille – muttei huomaavaisuussyistä ole ruvennut supisemaan asiasta – Kasbachissa on ollut melko hiljaista. Jokainen blogaaja havahtuu jossain välissä siihen, että mitään asiaa ei yhtäkkiä enää tuntuisi olevan, että mitäs hittoa.

Aiheethan maailmasta eivät lopu, mutta ehkä loppuu usko siihen, että sillä kirjoittamisella olisi mitään… suuntaa? syytä? kaikupohjaa? Epäilys on ponteva kompastuskivi, josta tulee niinkin voimallinen sillä, että siitä ei varsin saa otetta.

Monikin asia on hiertänyt

perjantaina, helmikuuta 15, 2013

Menttaalinyrjähdyksiä

Au. Rupesin ihan tehokkuuden nimissä pitämään listoja – akustisella kynä & paperi -käyttöjärjestelmällä, joka omalla arkaaisella tavallaan on kuitenkin kaikkein nopein systeemi. Päässä kun helposti – toisiinsä törmäillen – pyörii kymmeniä asioita tietoisen ja tiedostamattoman pintavesissä pärskien, ja välimuistiin mahtuu kuitenkin kerrallaan vain se seitsemän artikkelia. Siellä hukuttelevat toisiaan olennaiset ja vähemmän tärkeät niin että loiske käy.

Ajukopassa tapahtuikin hyvin lyhyessä ajassa tietty helpottunut henkäys, tilantuntu valtasi ohimolohkot. Maailmaan ilmaantui järjestys kera jämptiyden.

Mutta koskapa en vuosiin ole kirjoittanut pännää käyttäen jatkuvalla syötöllä (kun tuota tungosta sai varsinkin alkuun setviä ihan koko ajan – siis jumankauta on ajatus kerkeä, meinaan), seuraus kyseisestä skripturoinnista on luonnollisestikin jännetuppitulehdus.

En taida nyt ainakaan viikkoon käydä kössäämässä, kun kahvikupin kallistus jo kääntää sanan säilää ranteessa… Mutta tolkun toiminta vaatii omat uhrinsa, kai. Kasvukipuja.

Eikä tuo listojen käyttö ole ihan vielä joka soluun asti ehtinyt. Esimerkiksi niiden jälkikäteinen syynäily tuppaa unohtumaan, ja myöskään aktioon singahtaminen ei ole ihan räjähdysaltteinta – kun asioita toden totta on jäänyt nurkkiin nuohottaviksi. Kesken on myös listojen selkiyttäminen eri työvaiheisiin… Niin, hektinen, kirjoitanpa tuonkin nyt heti muistiin. Au.

Mutta siis että tässä tulee samalla pidettyä aivoriihtä käynnissä – avattua horisontteja äkkivääriin suuntiin – kun rustaa talteen ihan kaikki aivojen rusahdukset. Tulee selkiytettyä konsepteja ja hypittyä konventionaalisen, rajoittuneen, nysväilyajattelun ulkopuolelle. Melkoiseen liitoon pääsee toisinaan kun vetreytyy harmaa massa, kaiken sälän alla maattuaan.

Kvanttiajattelua, sanoisi tuotteistaja, vain lievästi todellisuutta muokaten. Nettoaisi tuhansia tukaatteja omalla "vallankumouksellisella" kvanttilehtiömetodillaan. Patentti olisi jo vetämässä, ja nettisivulla lukisi: "But wait, there's more!" 

lauantaina, tammikuuta 05, 2013

Jänskäfaktorin paluu

Zen

Huh, selvisin hengissä. Toin nimittäin bändini telakalta keikalle rapian 6 vuoden paussin jälkeen, ja täytyy sanoa, että jänskätys oli ensimmäisen biisin aikana jokseenkin lamauttava. Vaan siinä tunnin tahkottua oli sitten myöskin melko lailla katharttinen olo.

Kun ei ole yli vuoteen ollut minkäänmoisella lavalla, teatterinkaan, eikä myöskään musikanttina lähemmäs kahteen, oli helppo soimata itseään: "Jep, päätit sitten todellakin avata tällä kaikkein vaativimmalla laulettavalla, ja jatkaa sitten biisillä jonka kertsi on vaikein soitettava…"

Olen toki tiedostanut, että kun alunperin hoitelin estraadilla vain laulun, tuppasin tekemään vokaaleista mahdollisimman haastavia – ja niistä selviäminen samalla kun nykyään myös soitan… No, parissa kipaleessa meinaa oikeasti lähteä taju kun ei happi kerkiä aivoihin saakka.

Vaan jokatap, taisimme saada kohtuullisen paahteen aikaiseksi – tästä on hyvä jatkaa. Täytyy nyt vain vähän armahtaa sovituksissa itseään niin, ettei tarvitse tikahtua kovin montaa kertaa per keikka.

Sen verran kierroksilla tässä taas käydään, että tulin aamupuhteiksi säveltäneeksi yhden uuden piisin pohjat, viiden tunnin yöunien jälkeen...

torstaina, tammikuuta 03, 2013

Näkymättömien purkkien salaliitto

Fisu

Yksi pahimpia epäkohtia on nyt jo varmaan viikkoja (kuukausia? vuosia?) hyllyissä ammottanut tillitonnikala-aukko. Mikään muu tonnikala ei maistu miltään, mutta tillitonnikalat on ilmeisesti kalastettu sukupuuttoon?

Mikä eteen? Voiko tästä jatkaa? Korjaantuuko tilanne koskaan enää? Kysymyksiä herää? Kuka vastaa? Kenelle? Jos kysyisi itse, saisiko vastauksen joka kertoisi enemmän kuin se hyllyyn teipattu "toimitusvaikeuksia"-veruke?

Ja samaan aikaan vatvotaan joutavia "pitäisikö johtajien laskea palkkojaan"  -spekulaatioita, jotka ei mitenkään liity tillitonnikaloihin! Uskomattoman läpinäkyvä savuverho, sanon minä.

Tai että onko Suomessa rasismia? Niin on hihasta vedetty nyt debattien aiheet että!

Noh, pakko vain luottaa tulevaisuuteen. Ehkä tämä joskus vielä tästä. Huoh. Vaikka tuosta kalascriblailustakin tuli ihan huono. Onktoi nyt olevinaan selkäevä? Mitens toi sivulla oleva sitten? Ja suu, ei jumankauta, onktoi kala ollenkan?