sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Putkinäköepisodien jälkeen, tai välissä

Eipä reteetä: aivoihin mahtuu taas muutakin kuin teatterintekoa – hetken ajan. Kumma miten sitä obsessoituu ihminen kun on sellainen kausi. Pari viikkoa meni siinä kun ajatteli pelkästään auditiivisesti, ja pari viikkoa ennen sitä lähinnä luminäärisen (Mitä? Ettei ole sana? On se.) projektiilin* ilmentymänä.

Käsikin alkaa vähitellen toimia. Vähitellen. Ei tuolla vieläkään varsin repiviä liikkeitä voi tehdä, mutta voinen vähitellen palata rivakampaan treenitahtiin. Ja skaalojakin voi soitella ihan molemmilla käsillä.

Harmi vain että jatkuvasti hajoavat tuolit alta. Universomolla on taas jotain kerrottavaa, mutta minä en vielä jummarra mitä. Ensin hajosi toimistotuolista pyörä, ja sitten kun korvasin sen [tuolin – ei ole ehtinyt pyöräkauppaa metsästellä] rumpupallilla, siitä väsähti tuo… en minä tiedä miksi sitä kutsutaan, mutta tuo judanssi jossa on reikiä joiden avulla voi määrittää istuimen korkeuden… No, ei voi määrittää enää.

Nyt alla on kevyemmän kaliiberin toimistotuoli, jota ei enää saa tarpeeksi korkealle, ja tuota kiipparia taas ei saa alemmas. Niin tulee lapsuusajat mieleen.

Paitsi että saahan tuon alemmas, koskettimiston. Tuossa vieressä lojuu toinen jalusta. Kolmaskin jossain taitaa jouten jäpittää. Voi näitä aivoja.

Oli muuten sikäli

ihan hyvä, että joutui asteikkoja soittelemaan pitkään pelkästään vasemmalla, konsapa se oli hitaampi kuin oikea. Nyt on molemmat kädet yhtä lailla sairaan nopeita (mikä onkin soittamisessa koko lailla tärkeintä)

Tuossa kun ei sitten voinut punttireeniä oikein minkäänmoista harrastaa, uhkasi hiipua koko kuntoiluprojekti(ili). Suoritustaso laski, juokseminenkin hyytyi kun joutui puoliteholla leikkimään.

Sitten minä ajattelin, että kannattaisikohan tässä kohtaa myöntyä siihen, että jokapäiväisen ähräämisen sijaan pitäisikin joka toinen päivä vapaata. Lihaksethan tarvitsevat lepoa korjautuakseen, väittävät.

Pari viikkoa tein näin, mutta sitä suuremmaksi yltyi laiskuuden tunne kun piti tuohon matolle hypätä. Tänään totesin tylsistyväni täysin jos vielä jatkan tätä himmailua, joten taidan palata (tai siis palasin jo) takaisin jokapäiväiseen huhkimiseen.

Vaikka vähän lyhempiä rupeamia sitten. Ja välillä voinee pitää ihan vapaatakin jonkun päivän. Ehkä. Kuulostaa kyllä aika mälsältä semmoinen heti.

---

*Hyvä on, myönnetään: heitin taas ilmoille sanan jonka eksaktista merkityksestä ei ollut harmainta hajua – mutta jälleen omalla [useammalla kuin yhdellä] metaforisella tavallaan osuin hyvinkin lähelle hakemaani tarkoitetta. Ei, en avaa tätä kielireliefiä (On, tuokin on ihan selvästi sana!), jotta oivaltamisen riemu ei Teiltä karkaisi.

Ei kommentteja: