perjantai 12. lokakuuta 2012

Piano pena di pianoforte

Alkaa palailla mieleen miksi vihasin pianonsoittoa skidinä. Ja kitaran-. Ja miksen lopultakaan opetellut viulua, enkä haitariakaan. Ja miksi rumpujen soitto on jäänyt vähän tiäks mielikuvaharjoitusten visioimiseksi lopulta, ja kannut löytyvät eri puolilta kämppää.

Jokaiseen soittimeen liittyy nimittäin omanlaisensa kipu. Jos vaikkapa kilkuttaa pianolla 24 minuuttia päivässä skaaloja – ninq allekirjoittanut nykyään –, siinä joutuu pitämään itsensä staattisehkossa asennossa tuon ajan, ja samaan aikaan tuo asento kuitenkin muuttuu pikkiriikkisen jokaisella nuotilla.

Seuraa epämääräistä kipua – mm. tuonne lapaluiden välimaastoon – joka sabotoi jokaisen vasaranlyönnin viimeistään neljännestä asteikosta lähtien. Eikä nykyään ole edes käytössä oikea piano, vaan paljon kevyemmin soitettava kiippari – ja takana paaa.aaaljon soittamista, minkä luulisi tehneen immuuniksi. Ei ole tehnyt.

Meinaan vaan että aika moni asia tässä maailmassa varmastikin jää tekemättä epämukavan, ei niin valtavan, mutta alitajunnan rajalla melkein noteeratun kivun takia. Sitä kipua ei välttämättä edes tunnisteta, mutta harrastus putoaa pois kun jostain syystä ei vain… huvita.

Mutta (vaan sillä että jotta koska kun) jos vaikka tuosta kipukynnyksestä on päässyt sitkeydellä (tai tuskat vaimentavalla intohimolla) lukuisten toistojen karaisemana yli, on kuin kipua ei olisi koskaan ollutkaan. Varsinkin jos ei ole tietoiselle tasolle koskaan tuskaansa nostanut.

Meinaan vaan, että jos jotain soittohommaa ajattelee ulkopuolinen, että jopa on helppoa touhua tuo, että menisit oikeisiin töihin, niin minä siihen että haistappa sinä kuule huilu.

Ei kommentteja: