torstaina, elokuuta 30, 2012

Skaalailua

35 vuotta minä sitä onnistuneesti välttelin. Ei kestä kiittää, sen aikaiset naapurit.

Nimittäin vaikka alle kouluikäisenä päädyin pianotunneille, ja ala-asteella myöskin kitaratunneille, en ikinä jaksanut soitella asteikkoja. Ylipäätään läksyt plarasin pikaisesti edellisenä iltana.

Jotenkin tuntui päämäärättömältä touhulta sellainen doremifasolatido; minä halusin soittaa oikeaa musiikkia!

Kun allekirjoittaneen luonteeseen kuuluu myös tietty "tahtoo ite!" -komponentti, on meikäläiselle aika turha kenenkään tulla kertomaan miten mikäkin asia, ja missä järjestyksessä, olisi syytä tehdä tai oppia. Passiivinen vastarinta sulkee korvat ja silmät heti neuvoilta; kantapääopisto rulaa!

Soittaminen oli alkuun vastenmielistä hommaa: sormet väsyivät, kroppakin (soittoasennot kun soittimella kuin soittimella on luonnottomia muuhun elämään verrattuna).

Parisen vuotta ehdin, turhauduttuani, olla kokonaan soittamattakin kun kärsivällisyys ei vain riittänyt eikä taidot (ilman harjoittelua, kumma kyllä) karttuneet lain. Lopulta piano myytiin, ja skeba sai olla seinäruusuna.

Vaan sitten katalat vanhemmat ostivat pianon uudestaan. Velipoika opetti rokkityyppisen säestyksen: bassot vasemmalla, soinnut oikealla. Pakotti myös säestämään kitaralla sooloiluaan, vaikka yhtään en osannut. Ihme touhua.

Mutta kun lopultakin vietin aikaa melkoisen paljon yksinäni (tuona sosiofobian kultakautena) himassa (jossa siellä ei enää ollut seinänaapureita) aloin salaa soitella sitä sun tätä. Säveltäjän ura alkoi.

Edelleenkään en osannut teoriasta juuri mitään – enkä yhäkään halunnut syventyä. Haeskelin hyvänkuuloisia vahinkoja, ja rupesin toistamaan niitä. Repertuaari karttui, ja biisimateriaali. Toisten tekemää musiikkia en lopulta handlannut lain.

Kun sitten vihdoin pääsin pahimmista sosiaalista fobiaa aiheuttaneista lukoista eroon, ja kolmikymppisenä päädyin ensimmäisen kerran bändiin, olin jokseenkin pihalla. Mistä otetaan mikäkin sointu? Jouduin kotiläksyinä opettelemaan soitettavat biisit (paitsi tietysti omatekemät), koska ei ollut mitään tuntumaa teoriapuoleen. Asiaa ei tokikaan auttanut se, että tuossa bändissä musiikki oli melkoista matikkarokkia.

Omien piisien selostaminen muille on myöskin melko lailla haasteellista ollut, koskapa olen omaksunut tavakseni rikkoa kaavoja – mikä on tietysti odotettavissa jos ei edes sen tarkemmin tiedä noita formulaatioita. Joten en voi sanoa mistä sävellajista mennään, koska ensinnäkään en tiedä, ja toisekseen sävellaji vaihtuu erinäisiäkin kertoja kipaleen aikana, mahdollisesti kussakin osassa useampaan kertaan.

Yhtäältä olen halunnutkin pitää itseäni pimennossa. En pelkästään laiskuuttani, vaan myös taikauskosta. Pelännyt, että jos hallitsen teorian liian hyvin, kadotan luovuuteni. Rupean toistamaan standardeja, ja lopulta musiikista tulee tylsää höttöä.

Mutta se on aina rieponut, että sooloja en ole osannut hakea lain. Kun ei tiedä missä ollaan, ei tiedä mihin pitäisi mennä. Joten tuotakin taustaa vasten aloin toistella yhdentekeviä lurituksia siinä toivossa, että joskus olen sisäistänyt kaiken.

Oli miten oli; nyt kun tosiaan on parin teatteripläjäyksen musat työn alla, olen ottanut tavaksi soitella kaikki asteikot* päivittäin läpi – eikä se ainakaan ole vähentänyt musiikintuottoa. Eikä vaikeuttanut sovittamista – jota tosin yhä haastaa se, että edelleen vaihtelen sävel- ynnä tahtilajeja ihan vaan fiilispohjalta.

---

*Kaikilla asteikoilla tarkoitan tietystikin kaikkien kahdentoista sävelen duuria sekä harmonista mollia. Tuo mollipuoli on edelleen sikäli hakusessa, etten snaijaa miksi niitä pitää olla montaa lajia, mutta kaipa tämäkin joskus selviää...

Ei kommentteja: