perjantaina, elokuuta 17, 2012

Rutinaation rakentelusta

Toinen nousu

Küllä oli lähellä tiätteks. Tai olisi ollut ilman rutiinia.

Itsehän olen aina sotinut rutiinia vastaan. Muka. Ollut tunnustamatta, että rutiineja syntyy joka tapauksessa – niillekin jotka niitä hampaat irvessä kaihtelevat. Rutiinien väistely on rutiinia.

Mutta saadakseen jotain oikeasti aikaan – ja ollakseen itseensä tyytyväinen – täytyy rakentaa omat rutiinit, ja rakentaa ne niin että tietää mitä tekee.

Tuon juoksemisen suhteen olisi voinut käydä kalpaten. Kirjoitin jo aiemmin, miten jalkapohjaan ilmaantui hiertymä, jonka takia jouduin pariksi päiväksi lopettamaan juoksemisen – mutta jota jatkoin hetikohta ihan siitä pelosta, että rikkoisin juuri oraalle saamani rutiinin.

Joten hiertymä ei parantunut. Joten jouduin – vähintään alitajuisesti – vähän varomaan sitä. Joten toiseen jalkaterään ilmaantui pistävää kipua. Jota rupesin – vähintään alitajuisesti – varomaan. Joten pohkeeseen ilmaantui rasituskipua. Joten lopulta juoksemisesta ei tullut yhtään mitään, ei kävelystäkään oikein.

Tämä oli erityisen turhauttavaa siksi, että olin juuri rikkonut kaikki omat ennätykset: juoksin kovempaa, kauemmin ja pidemmälle kuin kertaakaan – ja sitten piti lopettaa kun ei vain pystynyt.

Joten myös punttitreenien tehot putosivat – todella alas. Ja siinä sivussa yleinen vire – mieli kun on vain kropan jatke.

Tässä kohtaa olisi ilman päivittäistä rutiinia, missiota, ollut helppo pudota kelkasta. Mutta koska olin päättänyt, että joka päivä treenataan – huvitti eli ei – edes vähän, olen vähitellen saanut kintut taas toimintaan, ja päässyt seuraavaan nousuvaiheeseen – jossa rikoin juuri kalorien-poltto-ennätyksen ihan vaan siksi että oli taas kivaa eikä olisi malttanut lopettaa. Kuitenkin tietyn rutinoitumisen opettamana tiesin ylitreenaamisen kostautuvan seuraavana päivänä, joten maltoin olla vetämättä itseäni piippuun.

Mutta rutiinin rakentamisen tärkeys yltää muuallekin kuin kuntoiluun. Itselleni ei mitenkään sovellu se, että tekisin jotain vain 2-3 kertaa viikossa; on ihan pakko duunata sitten joka päivä jos haluaa että touhu oikeasti jää selkärankaan.

Ja sen takia täytyy duunata missio: jotain mitä teet päivittäin. Alkuun rima mahdollisimman alas, niin lähelle maata että siitä menee leikiten yli. Mutta vaatimustaso nousee joka päivä – ei paljon; ihan vaan hitusen.

Ja takapakeillekin pitää antaa tilaa, niihin täytyy varautua. Niitä tulee väkisinkin.

On liian aikaista sanoa, riittääkö kuukausi rutiinin muodostamiseen. Ainakin siinä ehtii syntyä addiktio – mutta sitäkin täytyy tietoisesti pitää yllä, tai muuten löytää itsensä parin vuoden päästä tilanteesta, jossa miettii: "Tosiaan, mulla oli tapana tehdä tuota päivittäin, mutta se oli silloin."

Itseni täytyisi taas opetella kirjoittamaan päivittäin – jo senkin takia, että se yksinkertaisesti selkiyttää ajattelua. Mutta tuon rutiinin muodostaminen joutunee vielä odottelemaan vuodenvaihteeseen saakka.

Ensin pitäisi nimittäin muodostaa musiikintekemisestä päivittäinen rutiini. Pariin näytelmään pitäisi rakennella kaikenmoista äänimaisemaa, ja työn alla on roikkunut jo pidempään bändin äänitteen ruuvailu. Plus että pitäisi ohjata yksi pläjäys ja rakennella yhteen valot.

Sen olen ollut huomaavinani, että uusia missioita on aika turha pakata yhtä useampia päällekkäin jos haluaa että homma pysyy jotenkin kasassa. Joten aloitamme kuuloluiden päivittäisellä rassaamisella. Uskotaan että tuo kuntoilupuoli on jo vakiintunut.

Ei kommentteja: