perjantai 31. elokuuta 2012

100 tuntia orkestroitua maniaa

Tajusin juuri etten ole pitänyt kuntoilussa ainuttakaan vapaapäivää reiluun kahteen kuukauteen. Tämä ei ollenkaan välttämättä ole fiksua sikäli, että ylirasittumisen takia joutuu välillä – ninq tänään – vetelemään puolitehoilla kun ei vaan jaksa.

Eihän minulla tule kuin keskimäärin puolisentoista tuntia päivässä (josta karkeasti laskettuna siis tuo 100 tuntia tällä periodilla), mutta siltikin: olen ymmärtänyt että ainakin päivä viikossa tars ihan vaan sluibailla jotta kroppa saa vähän palautua.

Mutta minä en uskalla. Pelkään että nuljahdan välittömästi ulos, plösähdän sohvan pohjalle sipsipussi ripustettuna naamalle, rupean tylsyyksissäni taas kerran röökaamaan, ja sitten vielä dokaamaankin kun alkaa ahistaa.

Minulla ei ole itsehillintää, ja siksi kaikki tekeminen pitää väen vängällä ja systemaattisesti maanistoida. Se on joka päivä tai ei ollenkaan.

Paitsi että täytyyhän ihmisellä vähän luottamusta selkärankaansa olla. Olisko huomenna ihan jumankauta pullistelematta? 10 viikon jälkeen yksi rentoilupäivä?

Katsotaan miltä tuntuu kun on nukkunut yön yli, malttaako. Onhan tässä tämä vähän kevyempi päivä sitten takana...

3 kommenttia:

Neo kirjoitti...

Voiko siinä todellakin käydä myös noin päin? Minusta tuo on melkein pelottavampi vaihtoehto kuin ajoittainen hölläily. Vaikka joskus se venähtääkin luvattoman pitkäksi.

Suosittelen silti malttamaan. Ei se selkäranka yhdessä tai kahdessa päivässä katoa. Lupaan.

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

Minulle kävi just tasan tarkkaan niin, että ajattelin pitää vähän rennomman kauden. Nyt sitä on kestänyt jo n. 3 kk ja pepa alkaa häipymään, ei hyvä.

Mutta Neo on mielestäni oikeassa siinä, että kohtuullinen hölläily on ihan paikallaan. Ihan kokemuksesta voin vannoa, että esim. 3-4 päivän satunnainen paussi treeneissä tekee hyvää.

kasbach kirjoitti...

Hmm. No. Jos kerran luvataan että selkäranka ei katoa päivässä, niin sitten... Mutta neljää päivää en rohkene edes harkita – sinä aikana ehdin unohtaa koskaan mitään tehneenikään. Tai horisen lähinnä jotain, että "Niin, sillon nuarena miähenä ku mä Münchenissä kaaduin kesken kisan"...

On tässä kyllä sekin, että sen verran on tullut addiktoiduttua, etten itse asiassa edes halua pitää paussia. Heti kuitenkin tylsistyn ja kaihoisasti katselen painokoneita kyynel silmäkulmassa kimmeltäen.

Mutta joskopahan sitä aamulla tietäisi mitä tekisi/olisi tekemättä...