tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kadotuksen avain

Päly

Niin oli rilleri taas: panin auton parkkiin. Huh huh, sä sanot, mut venaa, tää jatkuu vielä.

Siitä sitten muina miehinä lähdin, aseteltuani ton Parkkinapin käyttöön (maksaakseni ylimääräistä siitä paristakymmenestä minuutista, josta en ikinä ole narahtanu vaikka moneen otteeseen pummilla parkkeeraillu, mut enivei:). Siinä dallailin parisataa metriä, tiätsä, kun tuli semmonen olo.

Mä vähän taisin siinä hidastaa vauhtia kun tää pälkähti päähän, että mahdoinko mä lainkaan laittaa autoa lukkoon kun tuli sitä kännykkää räplättyä lähtiessä. Ja onko mulla ylipäätään koko avainta megessä kun on vähän semmoista muistikatkoa havaittavissa?

Kaivoin taskua. Kaivoin toista. Kolmattakin, ja varmuudeksi vielä neljättä. No, eipä löytynyt avasinta. Tarkistin. Juu, ei löytynyt, ei.

Mullahan on siitä kätsy auto, että se menee issesseen naakeliin jos avain ei ole virtalukossa. Omaa motoriikkaani ounastellessa tuli sellainen tuntuma, että olin ottanut avaimen kyllä lukosta, tarttunut sitten kännykkään, ja sijoittanut avaimen penkille jolla istuin, siihen munaskuiden haudottavaksi.

Joten ovi olisi jo lukossa.

Vara-avain puolensadan kilometrin päässä. Mä tiedän, sä et kestä tätä jännitystä!

No, tietysti oli sekin mahdollisuus, että olinkin huomaamattani pudottanut penkiltä noustessani avaimen auton viereen. Tai sitten kerta kaikkiaan unohtanut ihan virtalukkoonkin, jolloin käsittääkseni ovi olisi edelleen auki, että nou hätä sikäli, sikäli mikäli.

Saavuin autolle. "Tää on nyt totuuden hetki," mä olisin voinut sanoa itselleni, mutten sanonut. Kuikuilin penkille josko näkisin avaimia. En nähnyt. Tarkensin katsetta virtalukon suuntaan, mutta sinne ei oikein nähnyt – joku pentele oli suunnitellut siihen ratin näköesteeksi!

Varovasti nykäisin rivasta, sikäli kuin tuossa horkkaa kohti hivuttavassa olotilassa varovaisuus oli enää mahdollista – ja, siis jeskamandeera mä sanon, ei voi olla totta, mutta mahdottomuudestaan huolimatta se on: ja katso, ovi aukesi!

Huisia! Aivan päheetä! Tosta vaan nykäisin rivasta, ja ovi aukesi. Ei juupeli että voi olla merkillinen tämä maailma. Kauniskin, tietystä kulmasta kun katsoo (ja sopivasti unohtaa ne kurimukselliset koettelemukset joita joutuu käymään läpi nähdäkseen sillai sopivasti kyynelten sateenkaren läpi).

Mutta miten tämä sitten oli mahdollista? Avain ei ollut virtalukossa, eikä penkillä. Simsalabim? Abrakadabra? Ananasakäämä?

No kato, Kaitselmushan oli tullut ajatelleeksi, että "himputti, mähän pudotan tän avaimen tohon oven väliin, just silleen että ovi menee kiinni, muttei kuitenkaan lukkoon asti – koska enhän mä nyt sentään voi muistuttaa, että 'Ota nyt toi avain kanssa mukaan, tollo'."

Hyvin funattu, Kaitselmus, mä sanon. Kerran eläissäni olen joutunut omaan, aikaisempaan, autooni murtautumaan samansorttisessa tilanteessa. Niin tulee rikollinen olo semmoisesta, että huh huh, onneksi nyt ei tarvinnut.

Ei kommentteja: