keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Rinoplastia dolorosa

Brokennose

…eli jos satut olemaan nenäleikkaukseen menossa, kannattaa lekurille etukäteen hyvin, hyvin hartaasti tähdentää, että jos kipulääkitys ei ole kohdallaan, päätyy lekuri itse samanlaiseen leikkaukseen. Muuten tiedossa on sessiollinen loputtomalta tuntuvaa kidutusta.

Lääkärithän tuntuvat olevan sangen immuuneja potilaiden kivuille, ja jostain hysteerisestä porttiteoriasta johtuen annostelevat troppia aina alle tarpeen.

Voin kertoa että kun päästään osteotomioihin [<-nenäluun rikkomista] saakka, on tuntoaistin alueella kohottu melkoisen sinfonisiin sfääreihin – mutta potilaan vääntelehtiminen, katkonainen hengitys yms. eivät ole riittävän räikeitä signaaleja lääkityksen lisäämiseksi. Sitä pitää itse pyytää – vaikka koherenttien virkekokonaisuuksien muodostaminen ("Entschuldigen Sie, bitte, Herr Doktor…") onkin suht haasteelliseksi tuossa tehty – ja moneen otteeseen, koskapa lisäys on aina minimaalisin mahdollinen.

Harmi että sikäli olen tyypillinen suomalainen mies, että koen noloksi pyytää lisää kipulääkettä ennen kuin todella, todella tuntuu siltä, että nyt lähtee järki. Kivun tunteminen ei kuitenkaan ole millään lailla välttämätöntä, saati tarpeellista, juuri minkään hoidon kohdalla.

Suomalaisessa käytännössä kipulääkitystä pidetään jostain psykopaattisesta motiivista johtuen aina mahdollisimman alhaalla – kai siksi jottei kukaan vain napsahtaisi narkkariksi hoidon seurauksena. Kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

Seuraavana aamuna heräsin hyvissä ajoin siihen, että lääkitys oli jälleen hiipumassa, joten tuuttasin hoitajan paikalle. Sain todeta, että annostusta oli vaivihkaa alennettu.

Kolmen pillerin satsista puuttui tässä kohtaa yksi, ja myöhemmin taas kivusta kärsiessäni sain vain yhden kolmesta; vähän myöhemmin sain yhden lisää vongattua, mutta apteekkiin saakka sain odotella ennen kuin todella sain olon normalisoitua. No, olihan leikkauksesta jo vuorokausi, tokihan potilas siihen mennessä on jo kivuton muutenkin? 

Lisäksi löysin itseni varoittamatta uudesta kidutussessiosta, jossa nenää ronkittaessa en enää erottanut mikä on kipua, mikä kutinaa, mikä kirvelyä, mikä hukkumisen tunnetta…

Aikansa molemmissa sieraimissa vietettyään tohtori vihdoin kertoi mitä oli tekemässä: poistamassa edellispäivän kivunlievitystamppooneja – mutta jättävänsä sen kesken kun näyttäisi olevan niinkin kivuliasta (että häiritsee työntekoa). Ihmetteli kuinka se saattoikaan olla kun hän ei tuon kummempaa operaatiota ollut tekemässä.

Se on kyllä kumma. Tyyppi ronkkii vereslihalle murjottua kudosta, joka on niukin naukin alkanut muodostaa arpea, joka repeytyy pumpulia irti kiskoessa. Mikä siinä voi sattua – varsinkin kun kipulääkitystä ei vielä ihan kokonaan ole poistettu? Kaiken lisäksi kyseinen tamponaatio liukenee itsekseen pois – joskin sen osittainen poistaminen tuntui hieman helpottavan nielemiseen liittynyttä pään-räjähtämis-sensaatiota...

Kommunikaatio. Millähän vuosituhannella lääkäreille muistetaan mainita, että potilasta ei ole syytä pitää pimennossa siitä mitä hänen kropalleen tehdään? Ja että kivunlievitys ei ole sama asia kuin poppibändin heroiinikoukuttaminen. Jotkut ihan oikeasti kokevat kidutuksen ahdistavana.

 Potilaan odotusten tulisi olla realistisia, mikä edellyttää potilaan toivomusten kuuntelua sekä riittävää keskustelua ja pohdintaa potilaan kanssa.

En edelleenkään tiedä miksi tuota toimenpidettä ei voida tehdä nukutuksessa. Kauhulla vain odotan sitä, kun tukimatskut poistetaan nenästä. Väittävät operaation olevan nopea ja kivuton, mutta tiedän sanojen tarkoituksen riippuvan täysin siitä, kummalla puolella veistä satut sijaitsemaan.

3 kommenttia:

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

Osanottoni.

Itse ratkaisin aikuisiällä tehdyn nielurisaleikkauksen alkamalla kirkumaan, kun kaljatölkin kokoisella säiliöllä varustettua ja n. 10 cm pitkää puudutusneulaa alettiin tuomaan naaman lähelle. Pientä riuhtomista, hysteeristä itkua ja kirkumista=nukutus. Ymmärrän, että ko. toiminta ei ehkä sovi mieseläjälle, itselleni se oli ainoa vaihtoehto ;/

Anonyymi kirjoitti...

Olen samaa mieltä, tuon täytyy olla kulttuurikysymys, suomalaiset eivät tunne kipua ja jos tuntevat, eivät toki valita. Ulkomaalainen mieheni saa (ulkomailla siis) anestesiapiikin tavallisessa hammaslääkärin kontrollissa, koska kuulemma "sillä piikillä raapiminen on todella epämiellyttävää ja saattaa sattua". Koskaan ei ole ollut mitään ongelmaa. Olen kuullut myös kauhutarinoita synnytyksistä (mm. siskoltani), joissa äitejä aivan suoraan rääkätään eikä anneta kivunlievitystä, ja keisarinleikkauksen mainitseminenkin on suorastaan pyhäinhäväistystä.

kasbach kirjoitti...

Jossain määrin kysymys on siitäkin, minkälaisen tyypin armoille joutuu: itselläni oli joskus hammaslääkärinä sellainen, joka ennen (hyvin varovaista) tarkastusta kysyi haluanko puudutuksen, kun taas nykyinen saattaa ruveta poraamaan kysymättä mitään. Lääkärin ammattiin käsittääkseni ihan tutkitusti hankkiutuvat keskimääräistä tunnekylmemmät ihmiset.

"Hassua" on tietysti myös se, että naisille oletettavasti annetaan auliimmin kivunlievitystä, vaikka nimenomanaan naisella on geneettisesti parempi kivunsietokyky kuin miehellä..

Mutta joka tapauksessa olisi kyllä psykologeille sarkaa siinä vastentahtoisuudessa, joka kipulääkitystä kohtaan tuntuisi alalla – ja nimenomaan Suomessa – vallitsevan.