lauantai 12. toukokuuta 2012

Nenä poskella

Nosepanic

Aattelin käydä murtamassa nenää (omaani). Koskapa se on vinossa. Koska tulin sen vahingossa murtaneeksi. Parikeet vuotta sitten. Ja apnea.

Parikyt vuotta?! sä ihmettelet. No, ei se nyt niin vinossa ole että. Mutta kuitenkin niin vinossa että. Mutta tosiaan: parikyt vuotta ennen kuin.

Voin vaan kuvitella sen sairaanvalkoisen huoneen ja sen häikivän valon vähän ku hampurissa, paitsi että lekuri ei osu suuhun, vaan just ohi. Ja silmieni alla! Kauhulla odotan, että se jossain vaiheessa sanoo "…Oho?".

Juuri eilen satunnainen kössikaveri kertoi olleensa vastaavassa, ja saaneensa silmilleen jonkin näköesteen (kuin teloitettava). Mutta minä tavallaan haluaisin olla siinä kauhukokemuksessa läsnä, kasvaa ihmisenä.

Siis läsnä ja läsnä. Mieluiten olisin toki nukutuksessa, mutta välttämättä haluavat paikallisesti tuudittaa. Aika huono trippi tulee olemaan kyllä: kaks tuntia seuraat ringsidellä kun joku ronkkii keskellä naamaa: "Hetkinen, mihinkäs kohtaan nämä ylimääräiset osat nyt tulikaan?".

Ja sitten ei viikkoon hengitetä ollenkaan! Kun on nenä täynnä silikonia pitämässä sitä vasiten rikottua rustoa paikallaan.

Mitä jos aivastuttaa? Tiedän miten aivastuksen voi estää, mutta tässä tapauksessa jippoa ei voi käyttää – siinä nimittäin puristetaan nenänvartta (Njjeih koske!) silmien välistä, jolloin hermoimpulssi ei pääse aivoihin asti...

Ja sitten kauppareissulla epäilemättä on vimmattu hinku selvittää että "En minä siis sputarijonossa ole riehunut… Eikä tämä nyt herran jestas mikään kauneusleikkausyritys ole, tietenkään! En ole turhamainen, enkä pukari. Saakura, uskokaa mua! Ihan olen sympaattinen & altruistinen kaiffari, hei. Mihin te nyt menette?".

Kaikkea sitä saa kestää ihminen.

Ja sitten tää kaikkein pahin: että pariin viikkoon ei saa mitään tehdä, ei kumarrella eikä nostella. Mihin mä tän loputtoman tarmokkuuteni pistän? Ja silmittömän pokkurointihinkuni?

Ei kommentteja: