torstaina, toukokuuta 24, 2012

Luonto nujertaa ihmisen

1008060035

Niinpä kerkisi taas revähtämään tuo nurmikko hillittömäksi voikukkaniityksi. Ei kato millään voinut leikata just silloin kun olis ollu sen aika – kun oli saikulla nääs.

Olis tietty ollu näyttävää jos olis löytynyt ruohonleikkurin päältä nyykähtäneenä tajuttomaksi, verta nenästä noruen. "Tämä mies se piti pihastaan huolen! Amen*."

…Eli tänä vuonna oli ihan päteväkin syy? Viime vuonnahan syynä oli se, että satoi pari viikkoa putkeen; eihän siinä voi leikata, menee tukkoon kone heti.

Rupeaa menemään kriittiset venymät tuossakin maakellarin edessä umpeen. Enhän ole koko tässä talossa asumanani aikana ehtinyt tarkistaa että mimmonenkos maakellari sitä meikäläisellä onkaan, kun on nimittäin ehtinyt kasvaa hillitön viidakko aina siihen eteen.

Tai ekana kesänä leikkailin kyllä ihan tuelta. Vaan sitten tuli taas jotkut parin viikon sateet. Tai urvahdin muuten vain siihen hölmöön eestaaskäveleskelyyn sen huutavan värkin kanssa. Ei kun joo, töihin jouduin loppukesäksi! Hyvä oli syy, hähä.

Kyllä, huono ihminen olen. En ole ansainnut omakotitaloa. Niin jää syksylläkin omenat puihin ja marjat pensaisiin. Kyllä heti näkee että pula-ajasta ei ole tarvinnut kärsiä. Saakura.

Suoraan kasvanut ihminen se nyppii vaikka pinseteillä ruohot pihalta, sillä luonto on vielä meidän! Eihän se nyt jumalauta saa ihan miten vaan kasvaa, se.

No, on ne bensatkin varmaan jo väljähtäneet, että...

---

*Ja erityisen osuvaa olisi tosiaan päättää lausahdus tuohon ikivanhaan auringonjumalan nimeen… Se jos mikä mahtuisi määritelmän "ironia" kaukaloon! Vieläkin naurattaa.

Ei kommentteja: