tiistai 10. huhtikuuta 2012

Lännästä huiskeaksi

Turtleman

Avasin iisakinkirkohtaneen romaanikäsikseni, vaihteeksi. Kirjoittelin jotain pientä lisäilyä, tappelin darlingeja – mutta kaiken kaikkiaan totesin tapauksen olevan aika valmista kauraa, taas ja edelleen.

Sitähän se oli jo pari kuukautta aloittamisen jälkeen – lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Kirjoitin tuon (niin kuin tendenssinomaisesti tuntuisi aina käyvän) alusta loppuun hyvinkin lyhyellä aikataululla, ja sittemmin olen tehnyt vain joitain kokeiluja sekaan – ja koittanut laajentaa täysmittaiseksi romaaniksi suuntaan jos toiseenkin venyttämällä.

Nythän kyse on väkisin pienoisromaanista, tai pitkästä novellista, joka kieppuisi valmiina kirjana sadahkon sivun mitassa (juuri nyt näyttäisi sanoja olevan vähän alle 24000, ja tuostakin saisin jokusen tuhatta napsaistua pois jollei pyrkimys olisi päinvastainen – joskin olen pari kohtausta onnistunut viskaamaan jossain välissä niin kauas etten enää löydä niitä kuin muistikuvista).

Mutta juuri nuo pois heittämäni kohdat ovat niitä, joissa virtaa tarinan sydänveri. Olin vain pääjuonta rullatessani jättänyt ne luonnostelmien asteelle – olin haudannut varsinaisen metatason niin syvälle että sitä ei näkynyt edes kertojalle itselleen.

Kaiken järjen mukaan aineistosta pitäisi mittaa syntyä helpostikin – jos siis sattuisi olemaan löperöitsevämpää kirjailijalaatua tämä skribentti. Vaan proosan parissa olen lakoninen kirjoittaja.

Blogista päätellen tuota voi olla vaikea uskoa, mutta tämä on totta. Pitäydyn maalailuista, hyvin leffakässärimäisesti kerron lähinnä vain "mitä kuvassa näkyy" [katsottuna toki sielun silmin, eli ihan arkirealismissa ei kyllä {ollenkaan} välttämättä pyöritä], joten rivien väliin jää paljon enemmän kuin… monella muulla.

Ilmankos olen lukijanakin kärsimätön, ja suurimmassa osaa kirjoista ihmetyttää miten tämäkin tässä on saatu venytettyä näin pitkäksi kun varsinainen asia kävi jo aikaa sitten selväksi, etenemättä mihinkään alkuasetelmista sataan sivuun – tai jos ihan tarkkoja ollaan, tuossa vaiheessa olen monesti kyllä jo viskannut niteen harakoille.

Millä jipoilla väki venyttää romskunsa viiteensataan sivuun? Funkkis-ihminen kaipaa lähinnä faktat pöytään ja pulinat pois.

---

Vaan mikähän tässä oikein on? Kun nimittäin nekin pari kirjoittamaani leffakässäriä roikkuvat täysimittaisen rainan kynnyksellä, mutta oikeastaan niistäkin voisi tuskitta napsia vähän vielä pois, jolloin lipsahtaisivat selkeämmin lyhytelokuvien kategoriaan. Ja sekin näytelmä jäi yksinäytöksiseksi vaikka ainesta olisi ollut väliajalla pätkittäväänkin – puhumattakaan niistä hahmottomuuttaan pyristelevistä aihelmista joista moni muu loihtisi ties mitä tiiliskivitrilogioita.

Mikä on tämä täysimittaisuuden haamuraja, jota en millään raatsi ylittää?

2 kommenttia:

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

Jospa oletkin samalla tavalla mestarillinen ja kirkasajatuksisen lyhytsanainen kuin J.M. Coetzee, et turhia maalaile, mutta se mikä on kirjattu, on sisällöltään rikasta ja merkityksekästä?

kasbach kirjoitti...

Rikasta ja merkityksellistä? Ei kuulosta kyllä yhtään meikäläiseltä...
Kirkkaita ajatuksia? Tuollaisiin en ole pääni sisällä törmännyt – vaikka täällä ration sameudessa on kyllä helppo törmätä kaikenlaiseen – mutta ehkä minä joskus vielä sellaisenkin tavoitan, edes yhden...