perjantaina, helmikuuta 24, 2012

Rokkibiografioita ja lentovempaimia

Joskus Tsekin suunnalla (olisikohan kuitenkin ollut Slovakian puolella?) matkaillessa tarttui matkaan ihan visuaalisilla perusteilla levy (vai peräti kaksi? [voi tätä muistin irvikuvaa]) bändiltä nimeltä Wohnout – joka osoittautui vallan mainioksi musiikiksi: tanakkaa, venkoilevaa – jotain joka vetoaa helposti ihmiseen jonka mielestä Waltari on yksi parhaita bändejä ikinä.

Tuossa sitten lueskelin vastikään julkaistua Waltari-elämäkertaa, jossa kävi ilmeiseksi, että kyseisen bändin intohimoisinta kuulija-alustaa on nimenomaan aina ollut tsekinmaa. Ja kirjan loppupuolella käy ilmi, että molemmat W-bändit on lopulta tehneet biisin yhdessä – ja yhteiskiertueella on mukana ollut vielä Kärtsyn vuosientakainen ex-gimmakaverikin kolmantena lenkkinä:

Niin on piirit pieniä...

Muutenkin rokettirollettikirjallisuutta tullut luettua: Sammy Hagar on selvästikin itsestään sitä mieltä, että hänpä se onkin aivan äimistyttävän loistava liike-, show- sekä panomies. Ynnä hieno ihminen, ja nero kaikin puolin. Useasti hän siteerailee kanssaihmisiään, jotka on siis niin samaa mieltä.

Ihan loppuun en ole vielä päässyt, mutta varmaan siellä vielä tulee jotain tämäntyyppistä vastaan: "…ja ehdottomasti hienoin puoli mussa on se, että mä olen aivan käsittämättömän vaatimaton. Kaikki aina sanoo että 'Samster, dude, sä olet kyllä niin vaatimaton, että mä sain just orgasmin ihan vaan sun vaatimattomuudesta', ja sit ne sanoo, et 'sun ei kandeis olla noin vaatimaton, koska sä olet paljon parempi sanottaja ja säveltäjä ku jeesus, aina ollu, ja tulet aina olemaan, ja mä haluaisin nyt ottaa sulta suihin, pleez".

Ai niin, Van Halenin uusi levy, jossa siis Hagariakin isoegoisempi Timangi-Taavi on jälleen mikin varressa, osoittautui laiskan aloitusraitansa jälkeen kelpo remellykseksi; sedät on päässeet poikavuosiensa tuplabasarivireeseen ja tulin kuunnelleeksi kerrassaan koko levyn alusta loppuun. Moista ei ole päässyt käymään pariin vuoteen, joten luulenpa kuuntelevani plätyn toistekin.

Musen (myöskin maailman parhaita bändejä ikinä) elämäkerran suhteen olen vasta alkumatkalla, mutta sen verran todennut, että minä haluan allaolevan värkin – ei siksi että Matt Bellamy suunnilleen ensimmäisillä rojalteillaan tuommoisen hommasi, vaan siksi että en ole tullut ajatelleeksi moisen laitteen olemassaoloa aiemmin:

No, eihän tuollaista tietenkään ihan vain laitteen ostamalla voi säännöstöjemme viidakossa ruveta lentelemään – ajokortti pitää sitäkin varten hommata. On se ovela toi byrokraatti. Vaikka yhtäältä kun muistaa miten kävi univajeessani netistä tilaamalleni kauko-ohjattavalle helikopterille, voi olla ihan paikallaan etten saa tuosta pellolta lähteä kokeilemaan josko onnistuisin kiertämään voimalinjat ensimmäisellä yrityksellä...

Mutta sitten kun annan luvan kirjoittaa oman rokkarielämäkertani, sivuilta löytynee jotain sellaista kuin että "…no, mä koitan aina ihmisille muistuttaa, että lopullinen maailmanrauha ei pelkästään johtunut mun hittibiiseistäni. Kaikki kyllä aina sanoo että näin olis, ja siitähän mä sen Nobelinikin pokkasin, mutta hei, fanit sen lopultakin aikaan sai…"

maanantaina, helmikuuta 13, 2012

Sairas vääns*

Fromdashadoows

Konsapas en oikein enää muista milloin olin viimeksi kipiänä, en ottanut pientä flunssanpoikasta todesta. Vaikka olikin viluttanut siihen malliin että kuumetta taisi vähän olla, menin kuitenkin sulkapalloa mäiskimään – mikä tietysti on aika lailla tyhmintä, mutta kun nyt sattui varattuna kenttä olemaan...

Joten ainakaan en auttanut tilanteen ohi menemistä, jota siis edelleen tässä odottelen. Varsinaisesti kuumeesta ei voi puhua, mutta olo on kyllä juurikin niin hömelö kuin jos.

Tämä oli ongelma joskus koululaisena; kun kuume ei noussut vaikka selkeästi olikin kipeä, piti raahautua tartuttamaan muita ja hengailla pulpetissa vaikka tajunta askarteli ihan omiaan. Yhtäältä taas jos sattui kuumetta oikeasti olemaan, sen saattoi jättää huomiotta kun ei vain tunnistanut että missä mennään. Intissä suoritin klassisen pyörtymisen kesken käskynjaon kun en tajunnut että lämpö huiteli jossain neljänkymmenen kieppeillä. Se on kyllä harmillista että hömelöys on niinkin sisäänrakennettu ominaisuus kuin mitä sattuu olemaan.

Sen verran tässä viikonlopun aikan olen fiksuuntunut, että tämänpäiväisen (myöskin jo varatun) sulkkisvuoron kylläkin sluibaan. Sikälikin hyvä tämmöinen pikku paussi, että viimeksi naksahti nilkka siihen malliin etten edelleenkään kykene kunnolla kävelemään. On tämä ihmiselo.

Nythän on siis kyse kroonisesta nilkasta, jota olen saanut rääkillä vahvistettua kyllä, mutta oletettavasti siellä on irtonainen luunsiru juurikin tuossa yhdessä kohdassa. Tars varmaan ottaa selvää josko sille olisi jotain tehtävissä.

Kumma kyllä että jos on, niin miksei sille sitten ole tehty. Vaan lekurit on duunareita siinä kuin muutkin suharit – ei olisi ihan ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa kun hoito olisi jätetty kesken.

---

*Päivän trivia: mikähän poppoo mahtoi tehdä sen huumoripiisin silloisesta jenkistanin (olisko ollut ulkoministeri) Cyrus Vancesta? Sairas vääns, sairas vääns… ja miten se sitten jatkui? Varmasti oli tosi hyvä kipale se.

keskiviikkona, helmikuuta 08, 2012

Alisuoriutujan elämää

Byroobird

Tämä on kyllä. Meissä on tietystikin kaikissa annos "alisuoriutujaa"; kukapa ei olisi sitä mieltä, että voisi kirjoittaa romaanin, vaikkapa, mutta sitä nyt vain ei satu syntymään kun ei tule koskaan edes aloitetuksi. Vaan minä en nyt ihan tarkoita tätä.

Itsehän olen kirjoittanut kyllä sen romskun, mutta jättänyt tuotoksen sitten lojumaan koskapa ei ihan täyttänyt (vielä) kriteerejä. Tai leffakässäreitä parikin, mutta jättänyt ne vaiheeseen sitten kun olisi pitänyt ruveta todella kirjoittamaan, hinkkaamaan ja noin poiessen päitten.*

Alisuoriutumisella tarkoitan siis sitä, ettei tee… khm, täydellä sydämellä asioita. Ja kategoriseksi alisuoriutujaksi voi katsoa tyypin joka tekee kaiken vähän ninq vasemmalla kädellä, niin ettei koskaan ole tyytyväinen lopputulokseen – jos siis sattuu todella "loppuun" asti edes pääsemään. Projekteja roikkuu kyllä liudalti ihan vain tarttumista ja loppuunsaattamista varten, mutta aniharva niistä ikinä pääsee pääteasemalle.

Asian tuominnassa voi käyttää kahta filtteriä: "laiskuus" vs. "perfektionismi". Kyse ei kuitenkaan ole kummastakaan.

Tämä näyttää nyt taas kirjoitukselta, jossa koitetaan määrittää aihe sen kautta, mistä ei ainakaan ole kyse, vaikka äkkiseltään saattaakin näyttää siltä, että juurikin tuosta tai tuosta olisi.

Yhtäältä, miten monia asioita tälläkin hetkellä tehdään ihan työn puolesta niin että oikeasti siihen ei paneuduta yhtään? Väittäisin että noin 98% kaikesta toiminnasta on sitä; inspiraatio loistaa toisaalla kun toimitetaan asioita jotka "vaan pitää hoitaa alta pois".

Tai… Itse asiassa joku saattaa tuntea itsensä kyllä hyvinkin innoittuneeksi omaa duuniaan tehdessä, mutta onko siinä silloin mitään järkeä mukana? Välttämättä ei – lopputuloksena voi olla sekundalaatua, ja väittäisin tuonkin prosenttimäärän huitovan nolottavan korkealla.

Montako kertaa korjaamolta haettu auto osoittaa vajaata ongelmaan perehtyneisyyttä? Moniko laki on sorvattu vajaalla ymmärryksellä? Moniko tiedote on käsittämätöntä hepreaa? Moniko viihdeohjelma on paiskattu kasaan ihan vain ajan täyttämiseksi? 98%? 80%? 5%? >? <?

Vetelen tietysti hihasta kaikki veikkaukseni. Todella paneutuva ottaisi selvää eikä heittelisi hatusta. Mutta me alisuoriutujat teemme jatkuvasti tätä: huitelemme suuria linjoja mitättömistä rakennuspalikoista; jos mittavirheitä jää, joku kyllä kertoo – innokkaasti osoittaa hän että kuuleppas poeka.

Tästä taipumuksesta on aika vaikea päästä eroon, voin kertoa. Aika monta elämää olen käyttänyt enkä tätä pidemmälle ole vielä päässyt.

Kun alisuoriutuminen on refleksinomaista, sen huomaa jo kössikentällä: saatan olla teknisesti ihan yhtä hyvä kuin vastustaja, mutta häviän ratkaisevat pallot, ja kaupan päälle vielä jokusen täysin selvän niittauspaikan. Jos satun jossain vimmassa olemaan liian ylivoimainen, kytkeytyvät aivot yhtäkkiä pois päältä, ja löydän itseni minuutissa keikahtaneesta tilanteesta.

Niin, itseäni koitan parannella taas tässä, vuoleskella parempaan kuosiin.

Edellisten ikuisuusprojektien päälle on pälkähtänyt nyt sitten yksi dokkari-idea (ja itse asiassa toinenkin kun vauhtiin pääsi), ja tämä ei ole ollenkaan niin hyvä asia kuin voisi kuvitella. Pitikin sattua kirjastoon silloin kun uutuushyllyyn oli ilmaantunut Jouko Aaltosen "Seikkailu todellisuuteen – dokumentintekijän opas".

<ei>Alisuoriutumisen paretoprosentit</tämä ei ole sen dokkarin aihe>:

  • 80% kaikesta duunaamisesta jää kesken?
  • 80% kaikesta valmiiksi saadusta on sekundaa?
  • 80% kaikista ihmisistä on alisuoriutujia jo lähtökohtaisesti; loput 20% huolehtii siitä että jotain edistystäkin tapahtuu – ja yksinäinen prosentti heistä on oikeasti ylisuoriutujia, jotka polttavat itsensä loppuun omalla loisteliaisuudellaan?

En minä tiedä onko tilanne todella tällainen, mutta todennäköisesti on. Mietippä sitä.

Jos kaikki päättäisivät yhtäkkiä suunnata kohti henkkohtaista ekselenssiään edes pari päivää, saataisiin varmaan aikaan melkoinen harppaus evolutiivisessa slumpissamme. Ei uskalla edes ajatella moista.

Mutta mistä tuo loputon alisuorituminen oikein kumpuaa? Yleisesti ottaenhan kaikki epätoiminta saa polttokennostonsa pelosta. Vaan mistä pelosta nyt juuri on kyse? Hylkäämisen pelko? En uskalla olla oma itseni koska joku saattaa pahoittaa mielensä siitä että olen oma itseni?

---

*Versioita toki on ties kuinka monia, mutta missä? Ja tietenkään en ole harrastanut versionumerointia, joten vaaditaan etsiväntyötä sen selvittämiseksi mistä löytyy viimeisimmät muutokset (jotka eivät ollenkaan välttämättä ole samoissa versioissa). Huok.