keskiviikkona, joulukuuta 28, 2011

Vanhan ajan joulua

Sparkee

Pimeää. Sivistys jossain kaukana. Villasukat ja pipo, sisällä.

Kävin kuitenkin porukoita moikkaamassa joulupäivänä, kun alkoi pahasti näyttää siltä että päivä menisi muuten täysin samaa rataa kuin aattokin: punttireeniä, leffoja. Ja oli odotettavissa kohtuullisen rauhallinen tie.

Kun sitten seuraava yö perillä meni kuitenkin valvoessa, ja päivä nukkuen, ei ollut paljon järkeä jäädä. Sähkötkin olivat oletettavasti poikki kotona, joten oli syytä lähteä katsomaan josko pakastin oli levähtänyt lattialle ja talon lämpötila pakkasen puolella.

Tokikaan en tajunnut matkalla sumpille pysähtyessäni hommata kynttilöitä mistään, joten jouduin ensitöikseni, kun talon tosiaan pimeäksi totesin, lähtemään valaistusmetsälle. Harmi vain ettei matkalla tullut mieleen myöskään tankata. Koskapa oli jo ilta, piti jälleen lähteä jahtaamaan abc-asemaa, jollainen tuosta noin kolmenkymmenen kilometrin päästä löytyy. Ei tunnu missään, vastahan tuota oli alle parinsadan kilometrin tullut köröteltyä.

Paitsi että sillä suunnalla oli koko kuntakeskus pimeänä. Häkellyttävää on tömähtää taajamaan jossa ainoat valot tulevat harvakseen ajelevista autoista. Ei tuikkuja, ei bensaa. Varasuunnitelma: exältä kynttilöitä ja löpön riittävyys herran haltuun.

Kun olin edellisen yön kiroillut sitä, ettei ollut juuri mitään tekemistä, että piti varoa herättämästä ihmisiä kun taas omassa kodissa voi pitää juuri sellaista jöötä kuin sattuu hotsittamaan, meni seuraava yö sattumoisin sekin kirjoja lueskellen, otsalampun valossa tällä kertaa – talon ainoaa tulisijaa hengissä pidellen. Harmi että tuo hella on toisessa päässä taloa; kun keittiön saa lämpimäksi, on muualla vielä alle viisitoista astetta. Mutta siinä viileydessä nukahtaa sangen helposti.

Niin uusavuttomaksi on ihminen tullut, että tovin jos toisenkin kerkisi siinä puuhellaa lämmittäessä kirota sitä, että kahvinkeitin ei toiminut. Jossain välissä sitten havahtui siihen, että vettä voi lämmittää ihan siinä liedellä. Monikohan nykyihmisistä kuolisi nälkään viikon sähkökatkon aikana?

Seuraavana päivänä oli ihminen täysin pimennossa – ei nettiä, puhelimestakin juissi vähenemässä. Bensaa oli enää sen verran, että pääsisi kunnan keskustaan, muttei (välttämättä) takaisin. Sitten kun muutaman varasuunnitelman tehtyään lähtee liikkeelle, huomaa jo viiden kilometrin päässä sivistyksen palanneen raiteilleen (ja vaihtuu kerronta preesensiin, niin on pysäyttävä kokemus tuo).

Melkein antiklimaattista: ei tarvinnut lähteä liftaamaan arvalla kymmenien kilometrien päähän hakemaan bensaa [jota ehkä ei enää saisi – kaikki olisi hamstrattu, ihmiset haulikoineen tappelemassa hernekeittopurkeista savuavien raunioiden varjossa]. Kun vielä kaupasta haki lisää kynttilöitä ja kirjastosta luettavaa, oli kotonakin jo sähköt odottelemassa.

Tylsää. Ihan kapinamielessä olen tämän illan vielä poltellut kynttilöitä ja hellassa tulta. Mutta vaikka sähköt pari kertaa vielä on hetkeksi kadonneet, ei enää ole sitä samaa epätietoisuuden tuomaa uudisraivaajahenkeä, joka hetken ehti elähdyttää. "Elähdyttää" – niin kuin tuota muka kaipaisi. Mitähän minä meinaan sillekin tehdä, että jäkis on ollut sulana tuollaisen vuorokauden? Pari ruokakokeilua tullut jo tehtyä ilman seuraamuksia...

---

Eri kätevästi sähköt menivät vielä kerran pariksikymmeneksi minuutiksi juuri ennen puoltayötä, ennen tämän postauksen lähettämistä. Ehkä universumi oli lukaissut jäljen, ja todennut liian heppoisaksi lähettämistä ajatellen.

…Ja sitten tarkistuskirjoituksen jälkeen vielä yksi katko. Montakohan kertaa tuo upsi tulee vielä ujeltamaan sen merkiksi että kohta sammuu kone?

Ei kommentteja: