sunnuntaina, joulukuuta 18, 2011

Roolin hakemista

Pauö

Puhelin pirahti: olisi ollut roolia tarjolla. Varmasti kyseinen duuni olisi ollut hyvinkin mielenkiintoinen, ja hetken aikaa heittäytyminen kutkutteli, mutta valitettavasti olen vastikään mennyt tekemään päätöksen olla menemättä enää näyttämölle.

Olen tämän 13 vuotta kamppaillut sen viha-/rakkaussuhteen kanssa, joka vuoroin on vienyt näyttämölle ja vuoroin kieltäymykseen. Viimeisimmän näytelmän aikana koitin aktiivisesti analysoida mikä näyttämölle meikäläistä vetää, ja mikä sieltä työntää pois.

Asia kristallisoitui hyvinkin pelkistettyyn toteamukseen: olen liian individualisti näytelmäproduktion esiintyjäksi. Kuulostaa ehkä falskilta? En tiedä, mutta tämän olen tiedostanut lähestulkoon aina: en halua että minua ohjataan. Haluan että jokainen näyttämötilanne on tuore, ja kukin henkilö suhtautuu siihen kuin se tapahtuisi ensimmäistä kertaa – mikä paradoksaalisesti tapahtuu vain lähes loputtoman toiston kautta.

Minä en siis jaksa skeemoja enkä koreografioita, joihin suurin osa muista näyttelijöistä turvautuu kuin hukkuva naskaliin. …Kärjistän tässä nyt kovasti.

Parhaani mukaan pidän ohjaajaminäni erossa näyttelijäminästä: pyrin tuottamaan näyttämölle juuri sen mitä ohjaaja haluaa nähdä, silloinkin kun tuntuu että mukavuusrajat paukkuvat enkä saa itseäni taivutettua – tiedän hyvin ohjaajana, että se, mikä näyttelijästä tuntuu parhaalta, ei ollenkaan välttämättä näytä parhaalta vaihtoehdolta. Näyttelijän täytyy venyä, muuten hän jämähtää. Ja ohjaajaa pitää kuunnella, ja ohjaajia voi olla vain yksi (minkä toisinaan apuohjaajiksi äityvät näyttelijät unohtavat, ja ohjaaja saa sitten korjailla sivupoluille eksyneitä suorituksia…)

Kuten edellisestäkin kappaleesta huomataan… Vaikka pyrin eriyttämään ohjaajan ja näyttelijän, en täysin siinä onnistu – mikä ehkä tekisi minusta pikemminkin ohjaajan.

Paitsi että ohjaajana olen ihan saman ongelman toisessa päässä: en minä halua ohjata ketään. En halua kertoa mitä pitää tehdä, miten se pitää tehdä tai mitä pitää ajatella. Haluan että näyttelijä antaa itse itselleen tilaisuuden ajatella juuri ne ajatukset joita roolihenkilö läpikäy juuri annetulla hetkellä.

Tässä on se ongelma, että kun suurin osa näyttelijöistä nimenomaan haluaa tulla talutetuksi prosessin läpi, pitäisi löytää itsestään ohjaajana supermotivaattori, joka valaa itse kuhunkin näyttelijään uskon siihen, ettei ole vain yhtä tapaa tehdä asioita, että jokaisella on omanlaisensa prosessi, ja se oma tapa tehdä löytyy vain kokeilemalla, mikä väistämättä tarkoittaa kompastelua ja hämmentäviä tilanteita, jotka ovat kuitenkin olennainen osa kasvua ihmisenä, mitä näytteleminenkin parhaimmillaan on...

Äkkiseltään voisi kuvitella, että olen varsinainen laissez-faire-ohjaaja – ja huonoimmillani olen sitä ollutkin, mutta tässä "metodissa" ei ole kyse siitä, että antaa näyttelijöiden mellastaa miten sattuu, vaan… Tarkoituksena on 1) juntata teksti niin syvälle selkärankaan, että sitä on mahdoton esityksissä unohtaa, ja 2) tehdä harjoituksissa niin monella tavalla kukin kohtaus, että näyttelijä ei pysty sitomaan ilmaisuaan ulkonäytelmällisiin asioihin, niin kuin resitointiin tai koreografiaan. 3) Pyrkimys on siihen, että näyttelijällä on rento ja vapautunut olo näyttämöllä, jolloin hän kykenee olemaan valppaana ja hereillä joka hetki.

Joten yhtäältä kyse todella on mellastamisesta, ja toisaalta ei lainkaan. Haluan karsia esittämisestä esittämisen pois, ja kaivaa aitouden esiin. Sen, että tunteita ei tuoda framille, ei päätetä etukäteen miten mihinkin reagoidaan, vaan annetaan lupa autenttiseen kokemiseen, vaikka sama kohtaus on käyty sata kertaa läpi.

Tämä on samaan aikaan minäkuvallinen ja maailmankatsomuksellinen vyyhti. En ole kentällä törmännyt oikeastaan kehenkään joka tuntuisi ajattelevan samansuuntaisesti – käytännön tasolla ainakaan. Aina päädytään revittelemään angsteilla ja esikokemaan yleisön puolesta: näin sinun tulee nämä tilanteet kokeman! Kavennetaan kerrottavaa tarinaa johonkin muottiin, joka ei jätä rivien väleihin mitään, ei haasta ajattelemaan että "hups, emotionaalinen reaktioni oli juuri jotain muuta kuin mitä virallisessa gallupissa sen tunnustaisin olevan". …Jälleen kärjistän hiukan, mutta vain hiukan.

Mutta siis näyttelijällä ei oikeastaan saisi olla mielipiteitä näyttelemisestä, dramaturgiasta tai mistään. Näyttelijä on työkalu, joka muovautuu ohjaajan oikkujen mukaan: ohjaaja testailee mielikuviensa toimivuutta vaihtamalla ohjeistusta kerta kerralta niin, että tuntuu puhuvan itseään vastaan. "Viimeksi sanoit ihan päinvastaista?" "Juu, se oli silloin se."

Mitä minä siis teatterin saralla aion jatkossa tehdä? Päästänkö itseni helpolla ja siirryn päätoimisesti valo- ynnä äänitekniikkaan, musiikintekoon mahdollisesti? En usko. Tässä kohtaa loogisin vaihtoehto olisi se, jota olen vältellyt koko tämän taipaleen ajan: elokuvan tekeminen.

Kuten joku joskus on saattanut panna merkille, olen horissut chaplin-kompleksistani aika ajoin, saamatta lopultakaan aikaiseksi juuri mitään. Suurin kynnys on aloittaminen, ja sitä varten olen koittanut kasata itseäni, saada aivoja olemaan näkemättä tuota kynnystä… Ja edelleen roikun tässä, ilman mitään suunnitelmaa. Moni väärä askel on otettu pysymällä paikallaan, kuten joku joskus on tullut sanoneeksi.

Yhtäältä on siis se, että haluaa uusia ja uusia haasteita, suurempia kuvioita hallittaviksi, ja toisaalla värjyy pelko siitä, mitä seuraa jos ryhtyy toimeen. Toistaiseksi jälkimmäinen on voittanut ja ohjannut sivupoluille, joissa toki on saanut kerättyä voimaa ja uskoa itseensä – kaiken kaikkiaan hyvin tarpeellisia kokemuksia ja työkaluja – mutta nyt tällä radalla ennen pitkää tylsyys vie voiton… jollei ota sitä seuraavaa askelta, joka on vain askel, mutta joka johtaa moniin muihin askeliin, joita saa tarpoa tuntemattomilla tantereilla, arvaamattomien esteiden yli, toisinaan naama routaa kyntäen. Puuh.

Ei kommentteja: