sunnuntaina, joulukuuta 11, 2011

Psykofyysisiä kipupisteitä

Melko lailla tyypillistä: ensin hankkiudun sinne kössiturnaukseen univeloissa, ja sitten nukun puoli vuorokautta putkeen – en kuitenkaan heti kun nukahtaisin, vaan vasta sitten kun unet varmasti menevät epäsosiaalisen puolelle. Illan pilkin mikrounia sen kriittisen pisteen ohi, jolloin nukahtamis-inspiraatio muuttuu puusilmäiseksi uupumukseksi – ja sitten en vain pääse ylös ajoissa.

Pelit menivät aika tavalla juuri niin kuin oletinkin: osan aikaa pistin kampoihin ihan mallikkaasti, mutta enimmäkseen pelasin alle oman tasoni. Kai maar tämä jossain välissä korjaantuu, mutta siinä ei valitettavasti auta tiedollisen tason hiffaaminen. Aivot pitää vain subliminaalisella tasolla saada oivaltamaan se, että…

Niin, tiedollisella tasolla pitää ensin kylläkin ja nimenomaan oivaltaa jotain, mitä en osaa nyt sanoiksi pukea. Että voittaminen on ihan jees? Ei kuulosta kovin oivaltavalta vielä. Mutta se, että pelin taso heittelee holtittomasti hetkestä toiseen, kielii jostain sisäisestä ristiriidasta, jostain perustavanlaatuisesta elämänkatsomuksellisesta ödeemasta [kyllä, jokainen pieninkin toistuva ongelma on jäljitettävissä subjektin eksistentiaaliseen klappiin…].

Jos ei anna itsensä, tai siis jos alitajunta ei anna, pelata omalla tasolla… Tämä on tietysti jokaisen ongelma aina – kukaan meistä ei pelaa omalla tasollaan, paitsi joku maailmanmestari, joka on onnistunut eliminoimaan sisäisen sabotöörinsä… Mutta vaikka ongelman sanallistaminen ei varsinaisesti ratkaise sitä… yhtäältä se tekee niin. Kun pystyy kristallisoimaan sen, mikä mättää, saattaa se saman tien laueta tyhjiin, ja kadota.

Jotain hyvin yksinkertaista se on. Jotain, mitä ajattelee hirmu monimutkaisena vyyhtenä, mutta joka on vain piilossa turhan paineistuksen takana. Sen verran pahasti piilossa, ettei sitä edes saa tiivistettyä yhteen lauseeseen.

Mielenkiintoista on ollut myöskin seurata kropan sopeutumista olosuhteisiin. Juuri nyt ei ole sikäli kauheasti kehumista, että tunnin pelaamisen jälkeen ristiselkä on notkea kuin rautakanki, ja nilkat samoin melko lailla liikkumattomat. Tuota köpöttelyksi menevää epäsingahtelua ja -kurottelua voisi tietysti kompensoida taidolla, jos sellaista saisi kytkettyä toimintaan mukaan enemmän, mutta nyt täytyy vain antaa ajan kulua molempien, sekä psyyken että fysiikan puolesta. Toistoa toistoa toistoa ja toistoa. Kyllä tämä tästä vielä.

Edistystä on tapahtunut sikäli, että olen voinut luopua nilkan ja polven tukisiteistä, jotka alkuun olivat aika lailla pakollisia. Kentän ulkopuolinen köpöttely on myös muuttunut siedettävämmäksi. Vaikka edelleen varsinkin selän oikaisu vaatii siviilissä hiukan taiteilua, ei sentään kävelykeppiä ole tarvinnut kovin usein harkita. Koomista tietysti on se, että urheilun lisäämisen jälkeen on saanut kiristellä hampaitaan jatkuvien kipujen kanssa.

Olisi varmaan kannattanut aloittaa silloin nuorempana. Tai siis jatkaa kun kerran aloitti. Mutta kyllä minä tämän vielä selätän, jummijammi. Onhan esmes hapenottokyky jo ehtinyt kummasti moninkertaistua tässä viikkojen aikana. Joku päivä huomaan liikkuvani notkeasti kuin kissa sekä kentällä että sen ulkopuolella – ja pieksän kaikki vastustajat ärsyttävän kevyesti, ihan kuin leijuisin ja lukisin ajatuksia. Ihan heti kohta ollaan tässä tilanteessa.

Ei kommentteja: