sunnuntaina, joulukuuta 11, 2011

Paperikäyttikset

Jokin on kyllä muuttunut: kun ennen ramppasin jatkuvasti kirjastossa torsonmittaisten kirjapinojen kanssa, en enää käy siellä juuri koskaan. Pöydällä on lojunut jo kahden muistutuksen ajan Stansilavskin teorioista kasattu, öh, magnum opus, jota ei taida voida uusia enää keskiviikon jälkeen. Lienen jo yli sadan sivun, mutta jokunen sataa pitäisi vielä kahlata.

Sinänsä omituista, että kirja on toki mielenkiintoinen – hiukan vanhahtava tietysti, mutta paljon validia matskua näyttelemisestähän tuossa toki on. Kuitenkaan nykyhektisenä ihmisenä ei enää malta asettua kirjan eteen, koskapa siinä ei voi singahtaa johonkin ihan muuhun, ei ole hyperlinkkejä joita seurata, tekstiä ei ole päivitetty vuosiin...

Mahtaako olla yleistäkin se, että haluaa ihminen nimenomaan viimeisintä tietoa, viimeisimmän version kaikesta? En ole ollut koskaan kiinnostunut klassikoista, koskapa ne on versioitu moneen kertaan, ja monesti myös tuoreemmin.

Klassikkofiilit toki pamauttavat tähän kohtaan jyrkän vastalauseensa; eihän toki klassikkoja voi ylittää! Klassikot on klassikkoja, ja niiden kahlaamiseksi on nähty kovasti vaivaa elähtäneen kielensä ja menneen maailman asenneilmaston samoilussa. On sivistynyttä diggailla nimenomaan klassikkoja yli profaanin nykymatskun.

Mutta minä olen aina kokenut klassikot pikemminkin pölyttyneiksi pyhäinjäännöksiksi, joista pitää kaivamalla kaivaa jotain nykymaailmalle olennaista. Tottahan se sieltä löytyy, ei klassikoksi vahingossa tulla, mutta siltikin, jotenkin on naurettavaa väheksyä nykytekijöitä vain siksi, että sattuvat olemaan hengissä. Heillä on ollut kaikkien klassikkojen olkapäät seisottavinaan, joten miksi heitä pitää painaa alaspäin?

Jaha. Miten minä päädyin kirjastoissa käymisen vähenemisestä klassikkojen mollaamiseen? Ehkä sillä, etten taaskaan etukäteen yhtään hahmotellut mitä ajattelin kirjoittaa. Kannattaisi varmaan lukea kirjoja, niin korjaantuisi tuokin asennevamma?

Ei kommentteja: