torstaina, joulukuuta 08, 2011

Muistathan kiroilla tarpeeksi?

Hehe, lupauduin heittopussiksi kössiturnaukseen. Näillä taidoilla oletan matsien menevän suurin piirtein niin, että yhden tai kaksi peliä olen melkein voiton syrjässä kiinni, mutta häviän, ja loput sitten löylyttävät hui hai vauhdilla niin, etten ehdi edes lämmitä.

Voittamisen hinku on allekirjoittaneella aina ollut aivan olematon. Näissä lajeissa kuitenkin olisi paikallaan kehittää sellainen, ja ajoin saatan saada väläyksen siitä, miltä tuntuu kun flow lähtee käyntiin. Harmi vain, että en luota tuon virtauksen jatkuvan, joten sabotoin sen alitajuisesti ennen kunnon tuloksia.

Mutta koskapa elämäni suurin haaste on ehkäpä nimenomaan sisäisen sabotöörin nitistäminen… Mikäpä olisi parempi alusta kuin kilpailutoiminta? Voittaminen ei onnistu jos ajattelee lähtökohtaisesti epäonnistuvansa juuri silloin kun se ratkaisee jotain.

Tämä taitaa olla suomalaisiin aika syvälle koodaantuneena: huippu-urheilijoillakin on tapana notkahtaa juuri silloin kun olisi mahdollisuus tehdä historiaa, juuri silloin kun haaste on suurimmillaan. Tai ehkä nämä vain eivät ole elämän ja kuoleman kysymyksiä? Juureva finnjääveli vain alitajunnassaan toteaa että "näytti olevan kaverille niin tärkeetä että löysäsin vähän tahtia ja annoin voittaa…"

Otsikon kysymykseen: olen kentällä sangen pahasuinen kaveri – täytyy suitsia itseään jatkuvasti jottei naapurikenttien tarvitse oppia rumia sanoja koko pelisessionsa ajan. Vaan – nyt tarkkana – kiroilu on itse asiassa positiivista toimintaa, noin sisäisen eheyden kannalta.

Ihminen reagoi väkisinkin omiin epäonnistumisiin, ja niitä tulee väistämättä joka hetki kentällä. Mitä enemmän noita reaktioita patoaa sisälleen, sitä enemmän tekee hallaa itselleen. Ne muodostavat negatiivisia mantroja, jotka hokevat että "juuri tämä minulta ei ikinä onnistu", ja muita itseääntoteuttavia ennusteita. Seuraa apatiaa, depressiota, aloitekyvyttömyyttä ja mitä kaikkea luovuttamista.

Sitten taas jämäkkä kirosana heti kämmin jälkeen yksinkertaisesti purkaa tilanteen – mieliharmin ja itsensä soimaamisen kierteen. Monesti jo ensimmäisen tavun kohdalla tilanne on ohi, ja voidaan keskittyä ihan zenisti seuraavaan palloon, ilman ennakko-oletuksia, läsnäollen.

Kiroilu on erittäinkin suositeltavaa, sori vaan – myös kentän ulkopuolella. Kaatuiko kahvi? Kirosana! Löitkö varpaasi? Kirosana! Kolautitko autolla postilaatikon nurin? Kirosana! Ja sitten jatketaan vain lunkisti tilanteen vaatimalla tavalla.

Ei kommentteja: