torstaina, joulukuuta 29, 2011

Riding the Ferriss wheel*

Olin törmännyt tuohon naamaan ennenkin, mutta todennut ilmeisesti liian ylienergiseksi ollakseen uskottava ja siis syvemmän tutkimisen arvoinen. En edelleenkään tiedä voiko tuota ottaa vakavasti, mutta testailen tässä – ja mietiskelen olisiko kirjan (4-hr body) hankkiminen vaivan arvoista.

Tim Ferriss siis on kehittänyt konseptin, joka tuntuu liian simppeliltä ollakseen toimiva – joten se ei varmaan ole sitä. Neljän tunnin kroppa tarkoittaa tuon alle länttäämäni esitelmän mukaan jotakuinkin sitä, että

jos teet kahdesta kolmeen toistoa, odotat kuutisen minuuttia ja sitten toiset kahdesta kolmeen vetoa, ja sitten vielä kolmannen kerran sama homma, olet kuukauden päästä järkyttävän loistavassa kunnossa, jos muistat toistaa sarjat pari kolme kertaa viikossa. Jollain laskutavalla tuosta tulee neljä tuntia kuukaudessa.

Jollain laskutavalla tuo tuntuu myös liian hyvältä ollakseen totta. Tyyppi tietysti näyttää siltä, että energiaa riittää vaikka mihin – mutta sen eteen on tehty vähän enemmän kuin neljä tuntia kuussa. Yhtäältä itsekin olen viime aikoina tehnyt aika paljon enemmän – ja joulupaussin jälkeen saanen itseni takaisin samaan tahtiin (vai saanko? Aika nopeasti sitä urvahtaa jos itselleen moisen sallii…)

Mutta se kokeilun arvoinen hippunen tuolta tarttui, että – puhuivat jetlaagista, joka itselleni on siis jatkuva olotila – melatoniinia jos nappaa unta kaivatessaan kuudesta yhdeksään milligrammaa, niin sillä oikenee. Minullahan on kauemman aikaa jo ollut hyllyssä kolmen millin tabuja, mutta ne eivät lopulta ole tuntuneet auttavan. Joten tällä kertaa otin tupla-annoksen – ja nukuin juuri niin kuin ihmisillä on tapana.

Tässä jatkuvassa vuorokausirytmittömyydessä saattaisi siis hyvinkin olla kyse oman kropan melatoniinivajeesta, joka korjaantuisi tuolla lisäbuustilla, jota olen vain turhaan liian pienellä annostuksella näihin asti kokeillut.

Joten tuon innostamana testaan tässä myös toista hippusta: 30 g proteiinia puolen tunnin sisään heräämisestä. Olen viimeisen vuoden ajan toki ollut sangen proteiinipainotteisella dieetillä muutenkin, mutta heräämisen kuvioihin on yleensä kuulunut pari kuppia kofeiinia, ja protskut sitten joskus kun on päivän kuntoiluannos tullut ajankohtaiseksi. Eli heräily on tapahtunut kaikessa rauhassa, kun taas tämä tapa saattaisi potkaista käyntiin vähän nopeammin. Seuraamme tilanteen kehittymistä.

Alla jokatap luento, joka saattaa antaa asioista hiukan ruusuisemman kuvan kuin olisi asiallista – mutta josta saattaa tarttua jotain ihan pätevääkin vahingossa:

---

*Kyllä kyllä, vapaa assosiointi on ehdottomasti suositeltava otsikointitapa...

 

keskiviikkona, joulukuuta 28, 2011

Lentävää peltiä

Mutta jos nyt jotain postiivista hakee, niin oli ihan paikallaan syksyllä rempata katto. Päätellen siitä, että autotallin ovi oli kuoriutunut pelleistään tapaninpäivän myrskyssä, olisi jokunen entisen katon peltikin lähtenyt oletettavasti tuulen matkaan. Että lopultakin aika kaukonäköistä oli teettää se, mitä ei ilman markkinoitsijoita olisi tullut mieleenkään tehdä.

nuovimead.jpg

Mutta että edelleenkään ei joulumarkkinoille tullut lentoreppua! Käsittämätöntä. Kyllä viimeistään ensi jouluksi on syytä jonkun kehittää tuommoinen, jolla kätevästi sitten pääsee viilettämään ainakin tuollaisen puolensadan kilometrin pikkumatkan viidessä minuutissa.

Paitsi että tuossa vieressä ei taida kyllä olla lentämiseen tarkoitettu rensseli? Joku ihmeen yksipyöräinen menopelikö tuo on? Vähän kiikkerän oloinen konsepti, jos minulta kysytään.

No mutta leijuva auto nyt viimeistään vuoden päästä pitäisi olla joka talouden hankittavissa. Vuosi 2001 meni jo! Mikä näitä innovaatioita oikein viivyttää, muka?

Vanhan ajan joulua

Sparkee

Pimeää. Sivistys jossain kaukana. Villasukat ja pipo, sisällä.

Kävin kuitenkin porukoita moikkaamassa joulupäivänä, kun alkoi pahasti näyttää siltä että päivä menisi muuten täysin samaa rataa kuin aattokin: punttireeniä, leffoja. Ja oli odotettavissa kohtuullisen rauhallinen tie.

Kun sitten seuraava yö perillä meni kuitenkin valvoessa, ja päivä nukkuen, ei ollut paljon järkeä jäädä. Sähkötkin olivat oletettavasti poikki kotona, joten oli syytä lähteä katsomaan josko pakastin oli levähtänyt lattialle ja talon lämpötila pakkasen puolella.

Tokikaan en tajunnut matkalla sumpille pysähtyessäni hommata kynttilöitä mistään, joten jouduin ensitöikseni, kun talon tosiaan pimeäksi totesin, lähtemään valaistusmetsälle. Harmi vain ettei matkalla tullut mieleen myöskään tankata. Koskapa oli jo ilta, piti jälleen lähteä jahtaamaan abc-asemaa, jollainen tuosta noin kolmenkymmenen kilometrin päästä löytyy. Ei tunnu missään, vastahan tuota oli alle parinsadan kilometrin tullut köröteltyä.

Paitsi että sillä suunnalla oli koko kuntakeskus pimeänä. Häkellyttävää on tömähtää taajamaan jossa ainoat valot tulevat harvakseen ajelevista autoista. Ei tuikkuja, ei bensaa. Varasuunnitelma: exältä kynttilöitä ja löpön riittävyys herran haltuun.

Kun olin edellisen yön kiroillut sitä, ettei ollut juuri mitään tekemistä, että piti varoa herättämästä ihmisiä kun taas omassa kodissa voi pitää juuri sellaista jöötä kuin sattuu hotsittamaan, meni seuraava yö sattumoisin sekin kirjoja lueskellen, otsalampun valossa tällä kertaa – talon ainoaa tulisijaa hengissä pidellen. Harmi että tuo hella on toisessa päässä taloa; kun keittiön saa lämpimäksi, on muualla vielä alle viisitoista astetta. Mutta siinä viileydessä nukahtaa sangen helposti.

Niin uusavuttomaksi on ihminen tullut, että tovin jos toisenkin kerkisi siinä puuhellaa lämmittäessä kirota sitä, että kahvinkeitin ei toiminut. Jossain välissä sitten havahtui siihen, että vettä voi lämmittää ihan siinä liedellä. Monikohan nykyihmisistä kuolisi nälkään viikon sähkökatkon aikana?

Seuraavana päivänä oli ihminen täysin pimennossa – ei nettiä, puhelimestakin juissi vähenemässä. Bensaa oli enää sen verran, että pääsisi kunnan keskustaan, muttei (välttämättä) takaisin. Sitten kun muutaman varasuunnitelman tehtyään lähtee liikkeelle, huomaa jo viiden kilometrin päässä sivistyksen palanneen raiteilleen (ja vaihtuu kerronta preesensiin, niin on pysäyttävä kokemus tuo).

Melkein antiklimaattista: ei tarvinnut lähteä liftaamaan arvalla kymmenien kilometrien päähän hakemaan bensaa [jota ehkä ei enää saisi – kaikki olisi hamstrattu, ihmiset haulikoineen tappelemassa hernekeittopurkeista savuavien raunioiden varjossa]. Kun vielä kaupasta haki lisää kynttilöitä ja kirjastosta luettavaa, oli kotonakin jo sähköt odottelemassa.

Tylsää. Ihan kapinamielessä olen tämän illan vielä poltellut kynttilöitä ja hellassa tulta. Mutta vaikka sähköt pari kertaa vielä on hetkeksi kadonneet, ei enää ole sitä samaa epätietoisuuden tuomaa uudisraivaajahenkeä, joka hetken ehti elähdyttää. "Elähdyttää" – niin kuin tuota muka kaipaisi. Mitähän minä meinaan sillekin tehdä, että jäkis on ollut sulana tuollaisen vuorokauden? Pari ruokakokeilua tullut jo tehtyä ilman seuraamuksia...

---

Eri kätevästi sähköt menivät vielä kerran pariksikymmeneksi minuutiksi juuri ennen puoltayötä, ennen tämän postauksen lähettämistä. Ehkä universumi oli lukaissut jäljen, ja todennut liian heppoisaksi lähettämistä ajatellen.

…Ja sitten tarkistuskirjoituksen jälkeen vielä yksi katko. Montakohan kertaa tuo upsi tulee vielä ujeltamaan sen merkiksi että kohta sammuu kone?

lauantaina, joulukuuta 24, 2011

Aivopesukoneessa

Kyylätonttu

Tämä on taas hyvin autistista, mutta en edelleenkään kykene viettämään tätä aikaa yhtään mitenkään. Mitä enemmän jossain kollektiivisessa toiminnassa haiskahtaa hierarkia elikäs hegemonia, sitä enemmän potkii luontoni vastaan.

Se, että tänään kaikki jonkin vetovoiman johdosta pakkautuvat läheistensä ja perheidensä (jotka eivät ollenkaan välttämättä ole sama asia) kanssa samaan tilaan oleskelemaan, on jotain mitä soomani kieltäytyy tekemästä. En minä voi toimia kuin lammaslauman aivoton jäsen.

Herää varmasti kysymys, että miksi näin. Ja kun kaikki hyvin tiedämme, että kaikki toiminta viimekädessä ratkeaa fiilispohjalta: suuntaudumme siihen, mikä ennakko-odotuksissa tuntuu lupaavimmalta [mikä taas yleensä on juuri sitä mitä aina ennenkin on tullut tehtyä]… Ehkä itseni kohdalla kyse on jostain ääri-individualismin kaipuusta? Omituista härkäpäisyyttä.

Mutta omituista on kyllä joulunviettokin. Suurin osa väestä ei yhtään usko ristillisiin perusteisiin – eikä toki ole syytäkään, kun koko hulabaloo perustuu hirvittävään läjään valheita, jotka on pakkosyötetty tällekin kantille maailmaa väkivalloin. Mutta niin vain tungeksitaan ensin enenevissä määrin kauppakeskuksissa, ja sitten kotilinnoissa – varsin synkronisoidun parviälyttömään tapaan.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että joulunviettoon kannustaa yhdessäolo ja sen tuoma liikuttuneisuus, joka jossain vaiheessa väkisinkin valtaa jokaisen – paitsi ne, joita koko touhu ahdistaa niin paljon että tekee mieli syödä haulikko (minkä tilinpäätöllisenä symbolina lopulta paukutellaan raketteja taivaalle, jotta saadaan karistettua kaikki hartaus seuraavaksi vuodeksi mahdollisimman kauas…)

Lopulta ainoaksi kannustimeksi kuitenkin jää joukkopaine: kaikki muutkin viettävät joulua juuri nyt, siispä minunkin täytyy – mutta ajatusmalli armollisesti unohtaa tuon "täytyy"-puolen pois, ja kääntää sen "haluamiseksi". "Minä haluan viettää joulua, minä tykkään joulusta. Joulu on sitten niin ihanaa aikaa."

Vähän samalta vaikuttaa kuin "Kim Jong Il oli sitten ihana hallitsija".

sunnuntaina, joulukuuta 18, 2011

Roolin hakemista

Pauö

Puhelin pirahti: olisi ollut roolia tarjolla. Varmasti kyseinen duuni olisi ollut hyvinkin mielenkiintoinen, ja hetken aikaa heittäytyminen kutkutteli, mutta valitettavasti olen vastikään mennyt tekemään päätöksen olla menemättä enää näyttämölle.

Olen tämän 13 vuotta kamppaillut sen viha-/rakkaussuhteen kanssa, joka vuoroin on vienyt näyttämölle ja vuoroin kieltäymykseen. Viimeisimmän näytelmän aikana koitin aktiivisesti analysoida mikä näyttämölle meikäläistä vetää, ja mikä sieltä työntää pois.

Asia kristallisoitui hyvinkin pelkistettyyn toteamukseen: olen liian individualisti näytelmäproduktion esiintyjäksi. Kuulostaa ehkä falskilta? En tiedä, mutta tämän olen tiedostanut lähestulkoon aina: en halua että minua ohjataan. Haluan että jokainen näyttämötilanne on tuore, ja kukin henkilö suhtautuu siihen kuin se tapahtuisi ensimmäistä kertaa – mikä paradoksaalisesti tapahtuu vain lähes loputtoman toiston kautta.

Minä en siis jaksa skeemoja enkä koreografioita, joihin suurin osa muista näyttelijöistä turvautuu kuin hukkuva naskaliin. …Kärjistän tässä nyt kovasti.

Parhaani mukaan pidän ohjaajaminäni erossa näyttelijäminästä: pyrin tuottamaan näyttämölle juuri sen mitä ohjaaja haluaa nähdä, silloinkin kun tuntuu että mukavuusrajat paukkuvat enkä saa itseäni taivutettua – tiedän hyvin ohjaajana, että se, mikä näyttelijästä tuntuu parhaalta, ei ollenkaan välttämättä näytä parhaalta vaihtoehdolta. Näyttelijän täytyy venyä, muuten hän jämähtää. Ja ohjaajaa pitää kuunnella, ja ohjaajia voi olla vain yksi (minkä toisinaan apuohjaajiksi äityvät näyttelijät unohtavat, ja ohjaaja saa sitten korjailla sivupoluille eksyneitä suorituksia…)

Kuten edellisestäkin kappaleesta huomataan… Vaikka pyrin eriyttämään ohjaajan ja näyttelijän, en täysin siinä onnistu – mikä ehkä tekisi minusta pikemminkin ohjaajan.

Paitsi että ohjaajana olen ihan saman ongelman toisessa päässä: en minä halua ohjata ketään. En halua kertoa mitä pitää tehdä, miten se pitää tehdä tai mitä pitää ajatella. Haluan että näyttelijä antaa itse itselleen tilaisuuden ajatella juuri ne ajatukset joita roolihenkilö läpikäy juuri annetulla hetkellä.

Tässä on se ongelma, että kun suurin osa näyttelijöistä nimenomaan haluaa tulla talutetuksi prosessin läpi, pitäisi löytää itsestään ohjaajana supermotivaattori, joka valaa itse kuhunkin näyttelijään uskon siihen, ettei ole vain yhtä tapaa tehdä asioita, että jokaisella on omanlaisensa prosessi, ja se oma tapa tehdä löytyy vain kokeilemalla, mikä väistämättä tarkoittaa kompastelua ja hämmentäviä tilanteita, jotka ovat kuitenkin olennainen osa kasvua ihmisenä, mitä näytteleminenkin parhaimmillaan on...

Äkkiseltään voisi kuvitella, että olen varsinainen laissez-faire-ohjaaja – ja huonoimmillani olen sitä ollutkin, mutta tässä "metodissa" ei ole kyse siitä, että antaa näyttelijöiden mellastaa miten sattuu, vaan… Tarkoituksena on 1) juntata teksti niin syvälle selkärankaan, että sitä on mahdoton esityksissä unohtaa, ja 2) tehdä harjoituksissa niin monella tavalla kukin kohtaus, että näyttelijä ei pysty sitomaan ilmaisuaan ulkonäytelmällisiin asioihin, niin kuin resitointiin tai koreografiaan. 3) Pyrkimys on siihen, että näyttelijällä on rento ja vapautunut olo näyttämöllä, jolloin hän kykenee olemaan valppaana ja hereillä joka hetki.

Joten yhtäältä kyse todella on mellastamisesta, ja toisaalta ei lainkaan. Haluan karsia esittämisestä esittämisen pois, ja kaivaa aitouden esiin. Sen, että tunteita ei tuoda framille, ei päätetä etukäteen miten mihinkin reagoidaan, vaan annetaan lupa autenttiseen kokemiseen, vaikka sama kohtaus on käyty sata kertaa läpi.

Tämä on samaan aikaan minäkuvallinen ja maailmankatsomuksellinen vyyhti. En ole kentällä törmännyt oikeastaan kehenkään joka tuntuisi ajattelevan samansuuntaisesti – käytännön tasolla ainakaan. Aina päädytään revittelemään angsteilla ja esikokemaan yleisön puolesta: näin sinun tulee nämä tilanteet kokeman! Kavennetaan kerrottavaa tarinaa johonkin muottiin, joka ei jätä rivien väleihin mitään, ei haasta ajattelemaan että "hups, emotionaalinen reaktioni oli juuri jotain muuta kuin mitä virallisessa gallupissa sen tunnustaisin olevan". …Jälleen kärjistän hiukan, mutta vain hiukan.

Mutta siis näyttelijällä ei oikeastaan saisi olla mielipiteitä näyttelemisestä, dramaturgiasta tai mistään. Näyttelijä on työkalu, joka muovautuu ohjaajan oikkujen mukaan: ohjaaja testailee mielikuviensa toimivuutta vaihtamalla ohjeistusta kerta kerralta niin, että tuntuu puhuvan itseään vastaan. "Viimeksi sanoit ihan päinvastaista?" "Juu, se oli silloin se."

Mitä minä siis teatterin saralla aion jatkossa tehdä? Päästänkö itseni helpolla ja siirryn päätoimisesti valo- ynnä äänitekniikkaan, musiikintekoon mahdollisesti? En usko. Tässä kohtaa loogisin vaihtoehto olisi se, jota olen vältellyt koko tämän taipaleen ajan: elokuvan tekeminen.

Kuten joku joskus on saattanut panna merkille, olen horissut chaplin-kompleksistani aika ajoin, saamatta lopultakaan aikaiseksi juuri mitään. Suurin kynnys on aloittaminen, ja sitä varten olen koittanut kasata itseäni, saada aivoja olemaan näkemättä tuota kynnystä… Ja edelleen roikun tässä, ilman mitään suunnitelmaa. Moni väärä askel on otettu pysymällä paikallaan, kuten joku joskus on tullut sanoneeksi.

Yhtäältä on siis se, että haluaa uusia ja uusia haasteita, suurempia kuvioita hallittaviksi, ja toisaalla värjyy pelko siitä, mitä seuraa jos ryhtyy toimeen. Toistaiseksi jälkimmäinen on voittanut ja ohjannut sivupoluille, joissa toki on saanut kerättyä voimaa ja uskoa itseensä – kaiken kaikkiaan hyvin tarpeellisia kokemuksia ja työkaluja – mutta nyt tällä radalla ennen pitkää tylsyys vie voiton… jollei ota sitä seuraavaa askelta, joka on vain askel, mutta joka johtaa moniin muihin askeliin, joita saa tarpoa tuntemattomilla tantereilla, arvaamattomien esteiden yli, toisinaan naama routaa kyntäen. Puuh.

Miesten taajuusalue ≠ naisten

Huuto

Satuin ohimennen lukaisemaan jostain, että naisilla on parempi ääreisnäkö kuin miehillä – mikä siis karkeasti tarkoittaisi arkihavainnon putkinäköisistä miehistä neurologisesti todeksi.

Asiaa googlatessani törmäilin alkuun vain toisen käden väittämiin, mutta sitten satuin sivulle, jolla oli paljon muutakin mielenkiintoista miehen ja naisen neurologisista eroavuuksista – niin kuin vaikka se, että naisen viesteistä osa ei tule perille, koskapa miehet eivät kykene erottamaan käytettyjä sävyjä puheesta.

Siis ihan fyysisesti me reppanat olemme sikäli vajaita, että vaikka nainen omasta mielestään sanoo asiansa hyvin selvästi ja selkeästi, meiltä se menee täysin ohi. Vähän niin kuin peura ei tajua kohti tulevaa autoa ennen kuin se hiljentää siihen vauhtiin jota kyseinen laji itse käyttää.

No. Lukemattomia kertoja tuon kyseisen koodeksin puuttumisesta johtuen olen ollut tilanteessa, jossa toinen on sanonut jotain, viestinyt omasta mielestään hyvin selkeästi asiansa, ja minä olen tulkinnut sen juuri väärin päin. Kun tilanteen vihdoin – aivan liian myöhään – on tajunnut, on vahinko tapahtunut, ja monesti toisen sieluun osuneen tahattoman – mutta nimenomaan julman tahalliselta vaikuttavan – haavan muodossa.

Eli naiset: jos vähänkään tuntuu, että miehelle ei ole mennyt ihan perille asti se, minkä mielestäsi rautalangasta väänsit… Väännä oikeasti rautalangasta. Ei ole poloisella harmainta aavistusta siitä kirkuvasta vihjeestä, jonka kuitenkin jätit rivien väliin, kun ajattelit ettei kukaan voi olla niin pönttö ettei tätä osaisi hiffata.

Kokeile! Kertaa: "…Siis se mitä juuri sanoin, tarkoittaa että todella haluaisin sinun toimivan tällä tietyllä tavalla, ja tämä on minulle tärkeää…" ja katso miten valo syttyy siihen asti toljottaneissa silmissä: "Ai? Eli se mitä sä just sanoit tarkotti siis just päinvastaista, mutta nyt ymmärrän miten voit kuvitella sen olleen kovinkin selvä viesti…"

Oikeesti, aika useasti tuntuu että pitäisi olla ajatustenlukija – mikä johtuu tietysti vaan siitä että ei kerta kaikkiaan leikkaa. Kun vastaanotin ei poimi niin se ei poimi.

lauantaina, joulukuuta 17, 2011

Tuskan rajoilla

Pain

Hmm, viidennellätoista viikolla vasta olisi osunut samalle päivälle sekä sulkapallo, wing tsun että squash – mutta jo heti aamusta oli huomattavissa, että nyt pusketaan vähän turhan kovaa. Tietystikin ignoroin tilannetta parhaani mukaan, vaikka ylös noustuani ensimmäiseksi suuntasin laappimaan Mobilatia ympäri kroppaa; näihin asti kivut on kadonneet ainakin joksikin aikaa kun kentälle on päässyt.

Vaan tällä kertaa ei tullut pelaamisesta kyllä yhtään mitään. Puolentoista tunnin kärvistelyn jälkeen totesin parhaimmaksi lopettaa, ja unohtaa muutkin riennot siltä päivältä. Nyt odottelen pari päivää josko ehtisin toipua. Ensi viikolle olisi buukattuna joka päivälle kenttää.

Sikäli ärsyttävää, että joku toinen ei ehkä olisi ollenkaan näin romuna – mutta kun jo valmiiksi on suunnilleen kaikki nivelet nurin, löytyy jatkuvasti uusia kipeytymiselle alttiita alueita. Tämähän itse asiassa, nyt kun tarkemmin ajattelee, on yksi syy sille etten ole aiemmin diggaamieni mailapelien pariin singahdellut: en uskonut että varsinkaan jalat sitä kestäisivät.

Nyt vaikuttaa pahasti siltä, etteivät kestäkään – eikä myöskään selkä. Mutta toisaalta, vastahan tässä on päästy alkuun, ja kun tuo kaikkein eniten arpomista aiheuttanut nilkka, ja toiseksi eniten arpomista aiheuttanut polvi, ovat molemmat osoittaneet vahvistumisen merkkejä, ei ole syytä vielä luovuttaa.

Ehkä tahtia on syytä hiukan pudottaa kyllä – mikä tosin on turhauttavaa sikäli, että taidot kehittyvät sitä hitaammin mitä harvemmin niitä harjoittaa. Kaikki mulle tänne nyt. Heti.

…Tästä kirjoituksesta ehkä saa kuvan, että olisin tyypillinen hampaat irvessä -suorittaja. Se on väärä kuva, mutta näen, että missä tahansa touhussa toiston maksimointi auttaa ekselenssiin pääsemisessä – ja kun siihen toden totta on matkaa jokaisella alueella… No, kukapa nyt ei haluaisi olla mieluummin hyvä kuin huono?

Vuoden päästä ei ehkä enää satu mihinkään (ainakaan jatkuvasti)? Pelivarmuuttakin löytyy? Wing tsunissa kroppa tulee olemaan toisinaan hallussa ja tekee sitä mitä pitääkin tehdä? Tähän tähtään, ja konsapa pystyn sangen tuskattomasti visualisoimaan sen, se on myös mahdollista. Kyllä tästä vielä.

torstaina, joulukuuta 15, 2011

Koli koli (ja klomp klomp)

Kun ilmalämpöpumppu alkoi pitää melkoista kolinaa, oli aika vilkaista pellin alle:

IMG 1596 Melkoinen määrä umpijäätä! Tuossa kohtaa on jo osa sulatettuna. Erinäisiä kastelukannullisia kuumaa vettä tuli kaadeltua, mutta tuolla toisessa päässä piti vähän hillitä, siellä kun on piirilevy, joka oletettavasti ei nesteistä isommin perusta. Kuumailmapuhallin pitää vissiin tätä varten hommata, jos kerran jo parin viikon lievä pakkanen pistää vehkeen jumiin noinkin totaalisesti. Merkillistä, en muista moista glaseerausta edellisiltä talvilta.

Aiheesta ihan toiseen: milloinkahan mahtavat skiidut tulla taas muotiin? Olisi korkea aika. Hyvin olisivat hyödylliset sikälikin, että olivat täyskumisina (kai se kumia oli?) niin painavat, että ajaisivat nilkkapainojen virkaa. Niin olisi kansalla jäntevämmät jalat kun lonttostaisivat noilla päivät pitkät.

En onnistunut netistä löytämään ainuttakaan kuvaa, enkä kirjoituksiakaan juuri lain – kun tässä kohtaa nuorempi kansanosa on ihan että "häh, mitkä himputin skiidut". Mahtoivatko olla vain yhden talven villitys? Koulun käytävät täyttyivät sangen raskaista askelista, mutta sitten vaihtuivat skiidut kuukenkiin, ja niistä talvilenkkareihin.

Noista kaikista kuitenkin puuttui talvikenkien olennaisin olennaisuus, eli olematon liukuesteisyys. Parhaat liukuominaisuudet löytyivät buutseista, jollaisia en koskaan saanut (vaan lapikkaat, mikä ei tuntunut yhtään coolilta), ja toisaalta huopikkaista, joita taisin ainakin yhdet kuluttaa juurikin liukumalla kaikki mahdolliset ei-hiekotetut väylät.

Yhdellä tasolla olen noita aikoja saanut näillä peltotaipaileilla muistella: ovat nimittäin peilijäässä nämä pikkutiet, mistä johtuen kääntymiseen pitää varautua hiljentämällä nopeuteen jossa ei tarvitse jarruttaa pysähtyäkseen. Vähän hitaasti menee perille taas se, että talvi on tullut, ja jotain tars tehdä tiekuntien.

keskiviikkona, joulukuuta 14, 2011

Hiljaa ajavien paretoprosentit

Hanginleanin

Kaikkihan tietävät Pareton lain: 20% jostain otannasta hoitaa 80% lopputulemasta, vai miten sen nyt oli. Jokatap. Leikitään että tällä on mitään tekemistä esiteltävän asian kanssa.

Tuossa kun jälleen kerran löysin itseni tilanteesta, jossa ohitin alinopeutta ajavaa, joka löysi siinä kohtaa kaasupolkimen, ja hetken aikaa mietin peukuttaisinko tyypille siinä vierekkäin ajellessamme… En jaksa enää edes ärsyyntyä tuosta, mutta olettaisin että tyyppi saattaisi vähän hiiltyä siitä, että ohittaja, jota hän ei päästä ohi, virnuilisi vierellä peukku pystyssä että "Just noin, ai että ootkin pätevä!"...

Asiaan: voisiko olla, että 20% alinopeutta ajavista tekee juurikin tuon – nostavat nopeutta siinä vaiheessa kun heitä ohitetaan? Ja voisiko olla, että 20% noista tekevät sen tahattomasti? Siis jopa täysin syyntakeettomasti; eivät edes huomaa tekevänsä sitä. Että loput 80% tekee sen sitten ihan vaan vittumaisuuttaan ja tahallaan? Ei, täytyy sen olla toisin päin tuon...

Ja 80% hiljaa ajavista ajaa hiljaa kaikkialla, ja 20% lähinnä sellaisella alueella, joka on melkein taajamaa, muttei ihan – ja sitten murtomaahiihtoalueella reipasta ylinopeutta. Ihan hatusta heittelen näitä prosentteja, mutta melko valideilta noin näppituntumana tuntuisi.

Ja kumpi nyt oli oikein? "20 %" vai "20%"? Onko tällä väliä? Jotenkin esteettisemmältä näyttää tuo tässä kirjoituksessa viljelemäni, mutta yhtäältä jostain muistelen että tuo toinen kuitenkin olisi sääntö. Veikkaan, että viidennes ihmisistä tietää, ja heistä viidennes välittää (joskin tuo prosentti tuntuu aivan liian suurelta nyt, tuo ensimmäinen siis; jos se meneekin toisin päin: viidennes "välittää", mutta heistä vain viidennes oikeasti tietää?).

Fragmentaarisen oloinen katsaus postvokalisointiin

Katsooomaoikea

En ihan osannut odottaa sitä. Kun olen kuitenkin ennenkin. Niin tämä on vähän uutta kuitenkin. Nimittäin.

Viimeksi on semmoinen kokemus. Ja näinhän sen pitäisi olla. Mutta tällä kertaa jotenkin päin vastoin.

Että siis paremmaksi lauluäänen luulin muuttuneen. Mutta en tosin ollut paljon luikautellut. Ja sitten olikin ihan karussa koko instrumentti.

Voiko tämän vaikeammin kertoa? Viikon kun olen ollut polttamatta, reilun ja rapiat, en ole laskenut erityisen tarkkaan, mutta että jonkin aikaa. Niin normaalisti, no, ehkä ei näin nopeasti, mutta että paranee äänen vakaus, on helpompi pitää vaikkapa nuottia pitkään ilman huojuttamista, joka on sitten tervaisemmalla kurkulla pakollinen kun ei suoraa ääntä saa siis pidettyä.

Vaan. No, ehkä johtui siitäkin, että oli parin viikon reenitauko siinä välissä. Ei ollut käyttänyt ääntänsä ihminen. Ja sitten kaikki kuona poistumassa vielä, ja varsinkin näin alkuun, että myöhemmin sitten vasta sillä lailla puhdistuneet on röörit sekä venttiilit. Mutta oli kyllä. Hassua.

Se, ettei tuntunut olevan juuri mitään hallintaa. Ihme pihinää vain lauleskelu, ja korkeammissa kohdissa mitä sattuu. En ole kirjaa pitänyt että en.

Tiedä että miten pitkään tässä pitää odotella. Mutta että varmaan kannattaisi kuitenkin pitää reeniä yllä notta tottuisi. Ei kai nyt kenenkään ääni kovin kummoisessa vireessä pysy kerran viikossa -tahdilla.

Mutta se tässä. On hienoa. Että. [No sekin kyllä että voi nykyään kirjoittaa ihan miten vaan kun kaikki muutkin niin tekee eikä varmaan ketään yhtään häiritse tämä holtiton tekstipurskuttelu, mutta siis] On jo kymmeneen piisiin olemassa rummut ja basso, että kohtapuoliin alkaa tulla ulos uutta Stupor Mundia.

Kohtapuoliin tarkoittaa tietysti jotain määrittelemätöntä. Mutta. On prosessi nimittäin käynnissä. Niin se hieno! Että ennen omia luikautteluja otin ja lopetin, ja sitten kohta heti on ääni kuin enkelillä, huiluäänillä lauleskelen vainen kun on niin siis kerta kaikkiaan.

maanantaina, joulukuuta 12, 2011

Kekkosen perintö

Jos tulevista vaaleista tehtäisiin graafinen actionromaani, ja siitä elokuva, juliste voisi näyttää vähän tältä:

Kekkosen perintö comics

"Heitä oli kahdeksan, mutta kuten vanha kansa sanoo: 'There can be only one!'"

---

Huoh. Tämäkö oli niin tärkeää, ettei ole malttanut mennä taas nukkumaan?

sunnuntaina, joulukuuta 11, 2011

Paperikäyttikset

Jokin on kyllä muuttunut: kun ennen ramppasin jatkuvasti kirjastossa torsonmittaisten kirjapinojen kanssa, en enää käy siellä juuri koskaan. Pöydällä on lojunut jo kahden muistutuksen ajan Stansilavskin teorioista kasattu, öh, magnum opus, jota ei taida voida uusia enää keskiviikon jälkeen. Lienen jo yli sadan sivun, mutta jokunen sataa pitäisi vielä kahlata.

Sinänsä omituista, että kirja on toki mielenkiintoinen – hiukan vanhahtava tietysti, mutta paljon validia matskua näyttelemisestähän tuossa toki on. Kuitenkaan nykyhektisenä ihmisenä ei enää malta asettua kirjan eteen, koskapa siinä ei voi singahtaa johonkin ihan muuhun, ei ole hyperlinkkejä joita seurata, tekstiä ei ole päivitetty vuosiin...

Mahtaako olla yleistäkin se, että haluaa ihminen nimenomaan viimeisintä tietoa, viimeisimmän version kaikesta? En ole ollut koskaan kiinnostunut klassikoista, koskapa ne on versioitu moneen kertaan, ja monesti myös tuoreemmin.

Klassikkofiilit toki pamauttavat tähän kohtaan jyrkän vastalauseensa; eihän toki klassikkoja voi ylittää! Klassikot on klassikkoja, ja niiden kahlaamiseksi on nähty kovasti vaivaa elähtäneen kielensä ja menneen maailman asenneilmaston samoilussa. On sivistynyttä diggailla nimenomaan klassikkoja yli profaanin nykymatskun.

Mutta minä olen aina kokenut klassikot pikemminkin pölyttyneiksi pyhäinjäännöksiksi, joista pitää kaivamalla kaivaa jotain nykymaailmalle olennaista. Tottahan se sieltä löytyy, ei klassikoksi vahingossa tulla, mutta siltikin, jotenkin on naurettavaa väheksyä nykytekijöitä vain siksi, että sattuvat olemaan hengissä. Heillä on ollut kaikkien klassikkojen olkapäät seisottavinaan, joten miksi heitä pitää painaa alaspäin?

Jaha. Miten minä päädyin kirjastoissa käymisen vähenemisestä klassikkojen mollaamiseen? Ehkä sillä, etten taaskaan etukäteen yhtään hahmotellut mitä ajattelin kirjoittaa. Kannattaisi varmaan lukea kirjoja, niin korjaantuisi tuokin asennevamma?

Psykofyysisiä kipupisteitä

Melko lailla tyypillistä: ensin hankkiudun sinne kössiturnaukseen univeloissa, ja sitten nukun puoli vuorokautta putkeen – en kuitenkaan heti kun nukahtaisin, vaan vasta sitten kun unet varmasti menevät epäsosiaalisen puolelle. Illan pilkin mikrounia sen kriittisen pisteen ohi, jolloin nukahtamis-inspiraatio muuttuu puusilmäiseksi uupumukseksi – ja sitten en vain pääse ylös ajoissa.

Pelit menivät aika tavalla juuri niin kuin oletinkin: osan aikaa pistin kampoihin ihan mallikkaasti, mutta enimmäkseen pelasin alle oman tasoni. Kai maar tämä jossain välissä korjaantuu, mutta siinä ei valitettavasti auta tiedollisen tason hiffaaminen. Aivot pitää vain subliminaalisella tasolla saada oivaltamaan se, että…

Niin, tiedollisella tasolla pitää ensin kylläkin ja nimenomaan oivaltaa jotain, mitä en osaa nyt sanoiksi pukea. Että voittaminen on ihan jees? Ei kuulosta kovin oivaltavalta vielä. Mutta se, että pelin taso heittelee holtittomasti hetkestä toiseen, kielii jostain sisäisestä ristiriidasta, jostain perustavanlaatuisesta elämänkatsomuksellisesta ödeemasta [kyllä, jokainen pieninkin toistuva ongelma on jäljitettävissä subjektin eksistentiaaliseen klappiin…].

Jos ei anna itsensä, tai siis jos alitajunta ei anna, pelata omalla tasolla… Tämä on tietysti jokaisen ongelma aina – kukaan meistä ei pelaa omalla tasollaan, paitsi joku maailmanmestari, joka on onnistunut eliminoimaan sisäisen sabotöörinsä… Mutta vaikka ongelman sanallistaminen ei varsinaisesti ratkaise sitä… yhtäältä se tekee niin. Kun pystyy kristallisoimaan sen, mikä mättää, saattaa se saman tien laueta tyhjiin, ja kadota.

Jotain hyvin yksinkertaista se on. Jotain, mitä ajattelee hirmu monimutkaisena vyyhtenä, mutta joka on vain piilossa turhan paineistuksen takana. Sen verran pahasti piilossa, ettei sitä edes saa tiivistettyä yhteen lauseeseen.

Mielenkiintoista on ollut myöskin seurata kropan sopeutumista olosuhteisiin. Juuri nyt ei ole sikäli kauheasti kehumista, että tunnin pelaamisen jälkeen ristiselkä on notkea kuin rautakanki, ja nilkat samoin melko lailla liikkumattomat. Tuota köpöttelyksi menevää epäsingahtelua ja -kurottelua voisi tietysti kompensoida taidolla, jos sellaista saisi kytkettyä toimintaan mukaan enemmän, mutta nyt täytyy vain antaa ajan kulua molempien, sekä psyyken että fysiikan puolesta. Toistoa toistoa toistoa ja toistoa. Kyllä tämä tästä vielä.

Edistystä on tapahtunut sikäli, että olen voinut luopua nilkan ja polven tukisiteistä, jotka alkuun olivat aika lailla pakollisia. Kentän ulkopuolinen köpöttely on myös muuttunut siedettävämmäksi. Vaikka edelleen varsinkin selän oikaisu vaatii siviilissä hiukan taiteilua, ei sentään kävelykeppiä ole tarvinnut kovin usein harkita. Koomista tietysti on se, että urheilun lisäämisen jälkeen on saanut kiristellä hampaitaan jatkuvien kipujen kanssa.

Olisi varmaan kannattanut aloittaa silloin nuorempana. Tai siis jatkaa kun kerran aloitti. Mutta kyllä minä tämän vielä selätän, jummijammi. Onhan esmes hapenottokyky jo ehtinyt kummasti moninkertaistua tässä viikkojen aikana. Joku päivä huomaan liikkuvani notkeasti kuin kissa sekä kentällä että sen ulkopuolella – ja pieksän kaikki vastustajat ärsyttävän kevyesti, ihan kuin leijuisin ja lukisin ajatuksia. Ihan heti kohta ollaan tässä tilanteessa.

perjantaina, joulukuuta 09, 2011

Likainen tusina täyteen

Joutessani täyttelin Hesarin pressavaalikonetta, ja totesin mielipiteideni olevan samaa maata pärstäkertoimen kanssa. Jos siis jaksaisin vääntäytyä uurnalle sitten kun sen aika on, äänestäisin Haavistoa. Noiden muiden takia en kyllä vaivautuisi pelipaikalle lain, vaan en tiedä, jos tulee semmoinen Donkey Hot* -olo, niin ehkä sitten kuitenkin käyn taas äänestyspaikan kihelmöivää tunnelmaa aistimassa. Voihan sitä unelmoida, että pestattaisiin ihan semmoinen ihmisenoloinen tyyppi tuohon duuniin – vastoin kaikkia ennakko-odotuksia.

Pressakone

Ehkä valintani johtuu siitä, että jotenkin luulen tuntevani tyypin vaikken konsaan ole tavannut enkä sen isommin politiikkaakaan seuraa** – eikä Haavisto äänekkäimpiä mielipideautomaatteja todellakaan ole. Tuntuisi keskittyvän asioihin politisoinnin sijaan hän. Kuuntelemiseen julkilausunnan sijaan.

Mutta kyseiseen pressaehdokkaaseen tutustuin kyllä jo -80-luvun lopulla valmistautuessani interrailiin, lukemalla Haaviston Nuori Eurooppa -opusta. Kyseisestä kirjasta on varmasti sangen moni Euroopankiertäjä saanut sekä innoitusta että ihan konkreettista hyötyä. Mies on laajentanut maailmaa, muidenkin kuin omaansa, ja siinä sivussa piirtänyt itsestään sangen sympaattisen kuvan.

Mikähän mahtaisi olla pistemäärä, jos sattuisin olemaan täysin samaa mieltä kaikesta ehdokkaan kanssa? Jos miinuspisteitä voi tulla näemmä yli sata, on skaala siis… mitä lienee.

Jotenkin skitsofreeniseltä näyttää kyllä tuo minun osuvuuslistani: "Tää tyyppi vihaa niin paljon naisia, että mieluummin äänestää homoa," voisi joku ajattelematon täysin asian vierestä lohkaista – mutta onneksi ei tee niin, koskapa sehän olisi pelkkää dorkailua semmoinen.

Kyllä vaalit pitäisi ratkaista vaalikoneilla! Tai siis että vähintään tuon verran demokraattisemmaksi ja harmaan sävyjä tunnustavammaksi pitäisi tämä meidän kansanvaltamme ja äänestämiskäyttäytymisemme saattaa. Että todella äänestettäisiin asioista eikä naamoista – vaalit kun tuppaavat olemaan vähän semmoisia missikisoja kyllä.

…Niin, että otsikko meinaa mitä? Näemmä seuraava pressa on kahdestoista. Vähän oli muistelemista kun yritti nimetä nuo vaalikoneen ylälaidassa (ja nyt siis tuossa alla) kyräilevät kaapinpäällystimet, alkupäästä siis (varsinkin kun ovat piilotettuna tekstin taakse). Mutta sen verran luulen asian syöpyneen vuosien varrella mieleen, että onnistunen yhdistämään naamat nimiin: Ståhlberg, Relander, Svinhufvud, Kallio, Ryti, Mannerheim, Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari, Halonen. Eikös?

header-7f3d77627239ee16c03b9aff8b4ed00b951168bb.png

---

*Don Quixote (kun kuitenkaan ei mene selittämättä perille tämä sanaväännös); äänestäminen on vähän sellaista tuulimylläystä, näjetsen.

**kun se nyt vaan on todella väsyttävää jankkaamista ja eufemisointia, joka kaikkensa tekee pitääkseen reaalitodellisuuden kosketuskantaman ulottumattomissa...

torstaina, joulukuuta 08, 2011

Hiukanko asenteellistako vaiko eikö?

Klikkasin Amppareissa otsikkoa "Outo ilmiö aurinkokeräinmarkkinoilla". Mikä mahtoi olla tuo Talouselämän uutisoima outo ilmiö? No, tietysti se, että ihmiset ostavat aurinkokeräimiä! Se on kyllä outoa, varsinkin juuri noilla markkinoilla, joilla myydään aurinkokeräimiä.

Nyt on ihan pakko lainata suunnilleen koko skuuppi, koska siinä on havaittavissa sellainen määrä… en tiedä mitä asenteellisuutta, mutta veikkaan että kirjoittaja ja siteeraamansa tyyppi ovat molemmat… Ei kun hetkinen, olen lankeamassa samaan ansaan jossa hekin rimpuilevat. Kohta kohdalta:

Kaukomarkkinoiden tuore toimitusjohtaja Jukka Nieminen on törmännyt suomalaisilla rakennusmarkkinoilla outoon ilmiöön. Rakentajien päähuomio keskittyy messuilla nyt maa- ja ilmalämpöpumppujen sijaan aurinkokeräimiin.

Ensimmäisessä kappaleessa outousmarkkina on laajennettu rakennusalalle, mutta edelleen: onpa tosi outoa juu. Että pihansa mylläämisen sijaan ovatkin mieluummin mylläämättä pihaansa [no, ilmalämpöpumppuja ei tokikaan kaiveta maahan, mutta niiden tuoma säästö tuntuu hukkuvan hinnankorotuksiin…].

”Rakentajat haluavat ostaa aurinkolämmitysjärjestelmiä, eivätkä he ole kiinnostuneita hankinnan takaisinmaksuajasta.”

Toi on siis niin outoo. Sanavalinta siis on. Nieminen tuntuu tietävän mitä rakentajien mielessä liikkuu: juuri aurinkolämmitysjärjestelmien takaisinmaksuaika heitä ei kiinnosta. Ilmeisesti kaikissa muissa järjestelmissä takaisinmaksuaika on ykkösprioriteetti?

Monet suomalaiset ostavat aurinkokeräimiä katoilleen, koska he haluavat toimia oikein ja näyttää tukevansa vastuullista kehitystä, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Nieminen puhuu ”irrationaalisesta kysynnästä”.

Niin. Vastuullinen kehitys, mitä ikinä sitten onkaan, on irrationaalista. Ja oikein toimiminen. Mitä se nyt sitten lieneekin.

Niemisen mukaan kysyntää ohjaa lähinnä kilpailu siitä, kuka on ”se fiksuin jätkä kadulla”.

Ilmiö ei ole kotikutoinen. Yhdysvalloissa sen nimi on Prius Effect. Ilmiö on saanut nimensä siitä, että vihreitä arvoja kannattavat kuluttajat haluavat näyttää ympäristöystävällisyyttään muille ajamalla Toyota Priuksella, joka on tavanomaista vähemmän polttoainetta kuluttava hybridiauto - ja joka näyttää hybridiautolta.

Yhdysvalloissakin tämä näyttämisenhalu on laajentunut aurinkokeräimiin. Talonomistajat asentavat niitä usein muiden näkyville kadunpuoleisille katoille, vaikka aurinko paistaisi pääasiassa talon toiselle puolelle.

Tästä on varmaan tilastollinen näyttö olemassa? Siis siitä, että aurinkokeräimiä hommataan nimenomaan siksi, että voidaan naapureille osoittaa fiksuutta laittamalla ei-fiksusti ne keräimet. Eihän tällaisia yleistyksiä nyt ihan lonkalta varmaan lauota?

Irrationaalisesti – kun olen tässä sähkön hinnan jatkuvaa mihinkään perustumatonta nousua seurannut – olen itsekin ajatellut että aurinkovoimalla voisi kenties estää henkkohtaisen konkurssiin menemisen, jos nyt sattuisi olemaan varaa moiseen laitteistoon. Mutta näyttäisin varmaan vaan leuhkalta, joten olkoon. Windfall falls like a hammer on us, but what do I care?

---

Nyt kun vielä ennen postauksen lähetystä tsekkailin vähän faktoja, huomasin oudon ilmiön aurinkokeräinmarkkinoilla: Miksi -keräin on eri asia kuin -kenno(sto)? Siis että eikö se kennokin kerää auringon energiaa? "Keräin" on ninq lämpöenergian keräin, ja "kennot" sitä varten että muutetaan (ei-sitten-vissiin-)kerätty auringonvalo nimenomaan sähköksi. Näin amatöörinä en heti tajunnut että koko ajan puhuttiin pelkästään lämmöntuotosta. Kyllä nyt tuntuu tyhmältä.

Muistathan kiroilla tarpeeksi?

Hehe, lupauduin heittopussiksi kössiturnaukseen. Näillä taidoilla oletan matsien menevän suurin piirtein niin, että yhden tai kaksi peliä olen melkein voiton syrjässä kiinni, mutta häviän, ja loput sitten löylyttävät hui hai vauhdilla niin, etten ehdi edes lämmitä.

Voittamisen hinku on allekirjoittaneella aina ollut aivan olematon. Näissä lajeissa kuitenkin olisi paikallaan kehittää sellainen, ja ajoin saatan saada väläyksen siitä, miltä tuntuu kun flow lähtee käyntiin. Harmi vain, että en luota tuon virtauksen jatkuvan, joten sabotoin sen alitajuisesti ennen kunnon tuloksia.

Mutta koskapa elämäni suurin haaste on ehkäpä nimenomaan sisäisen sabotöörin nitistäminen… Mikäpä olisi parempi alusta kuin kilpailutoiminta? Voittaminen ei onnistu jos ajattelee lähtökohtaisesti epäonnistuvansa juuri silloin kun se ratkaisee jotain.

Tämä taitaa olla suomalaisiin aika syvälle koodaantuneena: huippu-urheilijoillakin on tapana notkahtaa juuri silloin kun olisi mahdollisuus tehdä historiaa, juuri silloin kun haaste on suurimmillaan. Tai ehkä nämä vain eivät ole elämän ja kuoleman kysymyksiä? Juureva finnjääveli vain alitajunnassaan toteaa että "näytti olevan kaverille niin tärkeetä että löysäsin vähän tahtia ja annoin voittaa…"

Otsikon kysymykseen: olen kentällä sangen pahasuinen kaveri – täytyy suitsia itseään jatkuvasti jottei naapurikenttien tarvitse oppia rumia sanoja koko pelisessionsa ajan. Vaan – nyt tarkkana – kiroilu on itse asiassa positiivista toimintaa, noin sisäisen eheyden kannalta.

Ihminen reagoi väkisinkin omiin epäonnistumisiin, ja niitä tulee väistämättä joka hetki kentällä. Mitä enemmän noita reaktioita patoaa sisälleen, sitä enemmän tekee hallaa itselleen. Ne muodostavat negatiivisia mantroja, jotka hokevat että "juuri tämä minulta ei ikinä onnistu", ja muita itseääntoteuttavia ennusteita. Seuraa apatiaa, depressiota, aloitekyvyttömyyttä ja mitä kaikkea luovuttamista.

Sitten taas jämäkkä kirosana heti kämmin jälkeen yksinkertaisesti purkaa tilanteen – mieliharmin ja itsensä soimaamisen kierteen. Monesti jo ensimmäisen tavun kohdalla tilanne on ohi, ja voidaan keskittyä ihan zenisti seuraavaan palloon, ilman ennakko-oletuksia, läsnäollen.

Kiroilu on erittäinkin suositeltavaa, sori vaan – myös kentän ulkopuolella. Kaatuiko kahvi? Kirosana! Löitkö varpaasi? Kirosana! Kolautitko autolla postilaatikon nurin? Kirosana! Ja sitten jatketaan vain lunkisti tilanteen vaatimalla tavalla.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2011

Vaikutuksia

Hmm, hieman on kroppa häpsingillä; nyt alkaa olla ne hetket kun elimistössä ei enää nikotiinia löydy. Moinen epähäiriöinen tila on aiheuttanut unettomuutta – itselle epätyypilliseen tapaan niin päin, että heräilee parin tunnin unien jälkeen. Vaan eiköhän tilanne tuosta oikene.

Jotain ei-oraalista stimulanssia löytääkseni tsekkasin äkkiseltään, josko Spotifysta löytyisi jotain binauraalista – tai mieluummin isokroonista* – ääniaaltoaivoentrausta. Ja löytyyhän sieltä.

Näiden kohdalla saatetaan lispahtaa jossain määrin rajatieteiden pariin – mene ja tiedä –, mutta konsapa itsensä kehittäminen kaikin mahdollisin (ja mahdottomin) keinoin on jatkuvasti vireillä, niin mikseipä taajuuksienkin kanssa pelaaminen kävisi päinsä.

Tai subliminaaliset viestit, sellaisiakin tuolta löytyy. Ovat vain siitä ärsyttäviä, että niitä ei lainkan kuule taustahuminoiden (luonnonäänien ja sen semmoisten) alta – jolloin tietysti herää kysymys josko siellä mitään mahtaa edes olla. …Ja jos onkin, onko niistä mitään hyötyä.

No, ei voi tietää jos ei kokeile. Välttämättä ei sittenkään tiedä, mutta kuvitella voi. Ehkä tässä pätee vanha kunnon fordismi (tai sen muunnos): "Jos luulet sen toimivan, se toimii. Jos luulet että se ei toimi, se ei toimi. Molemmissa tapauksissa olet oikeassa."

Valinnanvaraa näyttäisi Spotifysta jokatap löytyvän vaikka mihin vaivaan ja kohennukseen, konservatiivisemmille löytyy ihan tavan hypnoosiakin** vainen, aiheesta jos kolmannestakin. Hakusanoina siis isochronic (joka siis toimii kaiuttimista paremmin kuin binaural, joka vaatii kuulokkeet), subliminal, neuro linguistic programming ja hypnosis, noin alkajaisiksi.

Tjaa-a, missähän mahtaa kulkea kollektiivinen mediaani näistä asioista. Veikkaan että kohtuullisen siivun kansanosista vie rehellinen "Bullshit!"-mielipide, mutta heillä ei useinkaan ole kauhiasti faktaa tueksensa – varmaan samaan hengenvetoon väittävät myös että "Mainokset eivät vaikuta millään lailla ostopäätöksiini"...

Itse pitää taas asiat selvittää kunnei kenkään kykene vakuuttavasti korvaa kallistamaan laitaan eli toiseen. Palataan asiaan määrättömän ajan kuluttua (toivottavasti hirmuisen paljon) fiksumpina.

---

*Näille sanoille ei taida olla minkäänmoista suomennosta olemassa: binaural beats ja isochronic tones.

**joskin viimeaikaisten kenttätutkimusten mukaan hypnotisoijien taso heittelee melko holtittomasti; nyrkkisäännöksi näin maallikon ehdotus: jos suggestioissa vilisee kieltolauseita tai muuten negatiivisesti virittyneitä sanoja, niiden teho on vähintäänkin kyseenalainen...

tiistaina, joulukuuta 06, 2011

Ihmisenjätteitä oksilla

Juuri tänään olisi aikaa kössätä, vaan seuravuoro on näemmä peruttu. Linnan juhlilla on ilmeisen kova vetovoima. Laatuaikaa.

Tänään on päivä jolloin vaahdotaan sotimisesta – ikään kuin epäonnistuneesta diplomatiasta johtuva nuorten elämien tärvääminen olisi jotenkin hieno asia. Siinä sivussa tölvitään sivareita, jotka ylipitkän palvelusaikansa kuluessa tekevät jotain hyödyllistä – toisin kuin virran mukana kulkevat tuhoamista opettelevat ratasruumiit, joita siirreltäisiin oikealla rintamalla kasvottomana massana, vailla ihmisarvoa, jota heillä sitten veteraaneina olisi vain kahtena päivänä vuodessa, symboleina.

Tänään puhutaan mahdottomasta suureesta ideologisen filtterin läpi, tempoillaan kollektiivihypnoosissa irti kaikesta arbitraaristen rajojen ulkopuolisesta kanssakäymisestä ja palataan siis agraaritalouteen. "Et koske! Tämä on minun markka." Ostetaan kotimaista, vaikka sellaista ei olekaan kustannustehokasta tehdä juuri millään alalla. Ja kun sanotaan, että "Ostan kotimaista aina kun se on mahdollista", tarkoitetaan "Tartun toisinaan joutsenmerkkiseen tuotteeseen, joka vissiin tarkoittaa jotain positiivista – mutta enimmäkseen juoksen tietysti hintojen perässä, niin kuin kaikki."

…Niin että minäkö sitten en olisi valmis rintamalle lähtemään jos semmoinen paikka tulisi? Saattaisin hyvinkin lähteä; mitäpä sitä muutakaan sellaisessa tilanteessa tekisi. Ehkä jopa rupeaisin glorifioimaan moista; kukapa joukkopaineelle immuuni olisi. Poterossa odottelisin että "Hyökkäisivät jo, tylsistyn". Pitäisin kiväärinperässä tukkimiehen kirjanpitoa tapetuista? Kiduttaisin vankeja? Raiskaisin siviilejä? "Kaunis on kuolla kansasi eestä."

…Sitä kai vaan tässä koitan muistutella, että sota on oikeasti paljon rumempi asia kuin mitä tällaisena päivänä jaksetaan kertoilla. Se on kollektiivista psykopatiaa, jossa sääntöjä ei ole, moraalia ei ole, etiikkaa ei ole, kunniaa ei ole. Ja valheellisiin premisseihin perustuvat ajattelumallit, niin kuin vaikkapa isänmaallisuus, sallivat vaikenemisen "oikeissa" kohdissa, mikä antaa tilaa nihilismin jatkumiselle Guantanamossa, asekaupoissa, sputarin jonossa, keskustelupalstoilla jnpp. jnpp. jnpp.

Ai niin, otsikon ilmaus on ohiammutun enoni ilmaisuvoimainen tiivistys loppuvaiheen tunnelmista. Muistan hänen puhuneen asiasta tasan kerran.

maanantaina, joulukuuta 05, 2011

Ja taas kulkee henki

Taisin yhtäkkiä lopettaa tupakoinnin jälleen – jokohan vihdoin viimeisen kerran?

Hankala on vielä mennä uhoamaan kun takana on vasta yksi vuorokausi, mutta koska nikotiinittomaan elimistöön on jäljellä vain kaksi vuorokautta, ja vaikein kolmesta – eikä sekään yhtään vaikea – siis takana… Ei tässä nyt kovin montaa syytä näe uudelleen aloittamiseen.

Rupesi vain ihminen kaipaamaan sitä tukkoisuuden tunteen puutetta, jonka vuodenkin polttamattomana tulee sitten taas ottamaan itsestäänselvyytenä – niin ettei enää muista ylistää sitä, miten aivoissa tuntuu oikeasti tapahtuvan jotain ilman neuronien pumpuloitumista. Ja sitä, että kykenee joskus pitämään keskittymisensä vielä puolentoistakin tunnin kuluttua kasassa. Ja ettei tarvitse laskeskella mihin asti varastot riittää, että voiko tulla kotiin suoraan, vai pitääkö poiketa jossain. Vapautta.

Kenties tästä (vanhan toistolta tuntuvasta) uudesta identiteettitempauksesta johtuen sain nukuttua vain rapiat kolme tuntia. Sitten piti nousta ylös katselemaan silloin vielä näkymätöntä maailmaa lievästi enemmän auenneilla silmillä.

Tarvitseeko ihminen sijaistoimintoja? Tuleeko paino jälleen nitkahtamaan ulos indeksistä? Onko näillä kysymyksillä mitään relevanssia? Oppiiko vanha koira uusia temppuja? Oppii.