perjantaina, marraskuuta 25, 2011

Pitkä matka palloon

Nyt kun noissa mailapeleissä on huomannut jonkinmoista edistymistä – pallo kulkee toisinaan ihan sinne minne pitääkin ja välillä saa vietyä erän jos toisenkin – tulee tietysti ihmetelleeksi minkä takia noita ei tullut aloitettua vaikkapa viisi vuotta sitten uudestaan. Tai että miksi ne tuli ylipäätään jossain välissä lopetettua, kun tuovat kuitenkin kummasti virtaa elämään.

Vastausta ei kuitenkaan tarvitse pitkään haeskella. Kun sosiofoobikko muuttaa vieraalle paikkakunnalle, käy hyvin helposti niin, että elämä kutistuu. Jokusen keskustelun sain käydä ennen kuin sain itseni takaisin kentälle, ja löydän itseni täysin tuntemattomien tyyppien seurasta – mikä aiemmalle minälleni oli jokseenkin mahdoton yhtälö. Listatkaamme obstaakkeleita, jotka normi-ihmiselle eivät niitä ollenkaan välttämättä ole.

  1. Ensinnäkin piti ottaa selvää missä ylipäätään pääsee kössiä pelaamaan. Onneksi nykyään on netti – viime vuosituhannella homma oli huomattavasti hankalampi; silloin käytettiin puhelinluetteloa, eikä navigaattoreista osattu edes unelmoida. Mutta paikan tietäminen ei vielä ole edes askel kentälle päin.
  2. Seuraavaksi piti selvittää tarkka sijainti. Tässä tapauksessa ollaan rakennuksessa, josta todella pitää etsiskellä kentät koskapa mitään isoa kylttiä ei mihinkään kajasta – mikä altistaa tilanteelle, jossa etsiskelijä saattaa näyttää siltä kuin ei tietäisi minne on menossa. Hän siis saattaa näyttää vähän tyhmältä pällistellessään seiniä, minkä takia itsestään tuskallisen tietoinen ihminen saattaa hyvinkin luovuttaa. Mutta roheasti kysyin neuvoa ihmiseltä, jolla selvästikin oli maila mukanaan.
  3. Kun paikka sitten on löytynyt, täytyy sinne kävellä sisään. Tässä kohtaa altistaa itsensä tilanteelle, jossa saattaa näyttää siltä kuin ei kuuluisi kyseiseen paikkaan, mikä sekin saattaa ahdistaa sen verran, että saman tien kipittää ulos ja päättää unohtaa koko homman.
  4. Tuon kynnyksen kuitenkin ylittäneenä täytyy etsiä tiski ja valmistautua kyselemään tyhmiä. "Moi, tulisin pelaamaan, mutta ei ole pelikaveria." Yllättäin käteen annetaan puhelinnumero: yksi paikallisen seuran vetäjistä, johon voi ottaa yhteyttä. "Seuran? Eivätkös he ole aivan liian päteviä pelaamaan tällaisen amatöörin kanssa?"
  5. Puhelinfobia saattaisi katkaista tilanteen tähän, mutta päätän seuraavana päivänä pirauttaa – vaikka on mahdoton tietää mihin aikaan tyypille soittaminen on hankalaa. Nämä ovat sosiofoobikolle kaikki ongelmia, joita tulee prosessoitua enemmän kuin keskimäärin tapana on. Joka tapauksessa, soitto tulee tehtyä. Mutta siihen ei vastata – mä niin arvasin että soitan juuri väärään aikaan.
  6. Vaan hänpä soittaa takaisin. Käy ilmi, että juuri tämä hlö ei ole meikäläiselle se olennaisin kontakti; hän antaa toisen numeron (itse asiassa kaksikin), mikä mahdollisesti voisi laukaista uuden puhelinfobian. Jälleen yksi mahdollisuus luovuttaa.
  7. Joka tapauksessa pirautan molempiin saamiini numeroihin – joihin kumpaankaan ei vastata. Reippauskohtauksista kärsivänä pistän tekstaria jossa selitän asiani. Lopulta selviää milloin seuralla on vuoroja, joihin voi tulla. Sattumoisin juuri samana iltana on yksi, joten stressin kasaantumisen ehkäisemiseksi lupaan hankkiutua paikalle. Senkin voisi toki vielä jättää tekemättä ilman että kukaan soittelisi enää perään. Mutta luvattu mitä luvattu.
  8. Joten hankin varusteet – jälleen yksi este suoritettuna, shoppailufobiakin (en tiedä täsmälleen mitä olen hankkimassa) kampitettu – ja menen paikalle. Sitten pitää spotata paikalta se, jolle on tullut soitettua. Ja ruveta pelaamaan. Tieto siitä, että omat taidot on ruostuneet olemattomiin, ei helpota tämän askeleen tekemistä, varsinkin kun seurassa pelaavat oletettavasti ovat kohtuullisen hyviä.
  9. Ensimmäisen käynnin jälkeen – vaikka pelaaminen oli onnetonta turaamista – täytyy sitten vain hankkiutua paikalle uudelleen ja uudelleen. Lisää tuntemattomia kasvoja, joiden kanssa pitää siinä sivussa turistakin jotain – ultimate challenge. Mutta yksikään näistä portaista, joista jokainen on jossain vaiheessa ollut ylivoimainen suoritus, ei aiheuta enää minkäänlaista ahdistusta. Hämmentävää. Olen kuin kuka tahansa normaali ihminen.

Oikeasti hardcore-foobikolle noita esteitä on vielä liudemmalti; oioin monta luovuttamiskohtaa enkä lähtenyt erittelemään miten monen tyyppisiä neurooseja ja fobioita tuossa joutuu kohtaamaan. Kun oletusarvona on "näytän/kuulostan idiootilta", täytyy lietsoa itseään monessa alivaiheessa, ja tulee kerättyä kierroksia täysin triviaalien asioiden suorittamiseksi.

Mutta olen ilmeisesti altistanut itseäni, siedätyshoitanut, riittävän paljon tässä vuosien varrella, jotta noihin ei enää kiinnitä huomiota muuten kuin menneiden elämien (silloin) ylittämättöminä merkkipaaluina: "Ohoo, ihan tuosta vain otin puhelimen käteen, ruuvasin numeron, painoin luuria, en keskeyttänyt ennen kuin joku vastasi, kerroin asiani, ja vieläpä muistin mitä piti sanoa…"

Työn alla ovat pelinsisäiset neuroosit: taipumus ajatella että "tuohon palloon en ainakaan ehdi" ja vaikkapa viheliäinen "Eräpallo. Voinko minä muka voittaa tämän?". Pelivarmuuden kanssa saakin taistella joka hetki kentällä, mutta onneksi kokemuksen karttuessa tuokin paranee. Mukavaa on kasvaa ihmisenä niinkin alkeellisessa toiminnassa kuin pallon perässä juokseminen.

4 kommenttia:

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

No voihan kehveli! Toimintasi muistuttaa kovasti sitä, mitä AIKUISELTA voisi odottaa. Hyvä sinä!

Josefiina kirjoitti...

Olipa pitkä matka palloon. Hyvä analyysi toimintaketjusta ja sen takana vaanineista häiriöajatuksista. Minulle on joskus sanottu, kun olen tuskaillut tuota "näytän/kuulostan idiootilta" -pointtia, että nehän ovat vieraita ihmisiä, eiväthän ne sinua tunne. Senkö muka pitäisi jotenkin lieventää tilannetta?

kasbach kirjoitti...

Oma tila: olen tuota aikuistumista odotellut erinäisiä vuosikymmeniä, mutta ei nyt vielä riemastuta...

Josefiina: sisäisen sabotöörin mielestä kaikki on enemmän tai vähemmän noloa, jokainen teko säteilee potentiaalista katastrofia, ja oli näkijänä tuttu eli tuntematon, hän kymmenenkin vuoden päästä jaksaa muistella: "Muistax sillon kössihallilla? Se yks tyyppi näytti ihan siltä ettei ollu aikasemmin käyny. Eipä noloo!"...

Jostain syystä en jaksa enää ottaa itseäni niin vakavasti kuin joskus. Väistämättä jonkun mielestä olen aina silloin tällöin idiootti, mutta kokemus karaisee – ja idiotismikin on suhteellista; ilman jonkin asteista kämmäilyä ei koskaan opi mitään...

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

Key words: "Jostain syystä en jaksa enää ottaa itseäni niin vakavasti kuin joskus." Se vapauttaa!!!