torstaina, syyskuuta 08, 2011

Suunnanmuutoksia

Nyt kun voi taas hengittää – esitykset on saatu käyntiin ja liika pingottaminen esiintymisestä poiesseen –, kykenee katselemaan elämäänsä vähän laajemmin vaihteeksi. Herttileijaa että otti jälleen stressihermon päälle tuo loppurypistys. Tiedän vain yhden duunin (henkilökohtaisesta kokemuspiiristä), joka riuhtoo itsetuntoa yhtä ankarasti: ohjaaminen; itse asiassa tuo on vielä rankempaa (mutta tässä kohtaa on vaikea mieltää asia todeksi).

Ensinnäkin näyttelemisen suhteen täytyy tehdä selkeä periaatepäätös: joko pakkaan jatkossa enemmän näytelmiä rinnakkain tehtäväksi, jolloin stressikäyrä pysyy tasaisena (ja ajan myötä siis laskee ihan turtumuksen kautta) – tai sitten lopetan kokonaan. Turhan paljon joutuu pingottamaan jos ehtii märehtiä liikoja, ja varsinkin jos päästää itsensä kylmenemään jokaisen produktion välissä.

Näyttelemisen suhteen tuon reilun kymmenvuotisen viha-/rakkaussuhteen on ratkettava sikäli, että jos touhua tekee liian harvakseltaan, tulee annettua liikaa painoa tekemiselle ja itsensä ruoskimiselle – uhkaa suorittaminen –, ja vaatii erikseen ponnistelua päästä rentoon läsnäoloon. Nyt kun on kuusi esitysta takana, alkaa vähitellen olla hiukan avoimempi näyttämöllä.

Joka tapauksessa vuosikymmen samoja kuvioita toistettua on aika siirtyä taas eteenpäin. Tai taakse, riippuu miten asiaa haluaa katsoa. Aloittelen tässä jotain, jonka edellisen kerran (ja toista kertaa silloin) aloittelin aika lailla tasan kymmenen vuotta sitten, mutta jonka keskeytin juurikin teatterin takia.

Hankkiuduin nimittäin wing tsun -peruskurssille – ihan kropan- ja mielenhallinnallisista syistä. Eilen ensimmäistä kertaa tatamilla konkretisoitui vahvasti se, että olen jokseenkin kaukana siitä optimaaliminästä, joka olisi tässä kymmenen vuoden aikana ehtinyt kehittyä. Yksinkertaisten motoristen periaatteiden omaksuminen sotii luutuneiden toimintojen kanssa hyvin hanakasti vastaan, mikä tekee jokaisesta harjoituksesta surkeaa räpellystä. Vaan koskaanhan ei ole liian myöhäistä, ja tässä kohtaa suunta voi olla vain ylöspäin.

Jännästi kuviot kietoutuvat yhteen. Sain kimmokkeen dojollelähtöön näyttämötaisteluleiristä, jossa mieleen palautui juurikin tuo kropanhallinnallinen ulottuvuus, joka on saanut aika lailla uinua viime vuodet. Edelliset itsepuolustuskurssit taas saivat väistyä ensimmäisen pääroolin tieltä. Tuntui ettei energia riittänyt molempien taitojen ylläpitoon – mikä tietystikin oli harhakuvitelma: sitä enemmän olisi näyttämöllä energiaa ja keskittymiskykyä, mitä pidempään olisi jaksanut jatkaa wushun/budon parissa.

Vaan kuten todettua: koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa. Helppoa ja vaivatonta se ei ole, mutta sivutuotteena saattaa tapahtua kasvua ihmisenä – jonka tietystikin pitäisi olla päätavoite eikä mikään jämä.

Ei kommentteja: