torstai 29. syyskuuta 2011

Henkistä kasvua/taantumista fysiikan kautta

Kylläpä. Niin on taas vuorokausirytmi keikahtanut holtilta. Aamukuudelta houkuttaa ajatus valvoa toinen vuorokausi putkeen – mikä ei tokikaan ole kannatettava ajatus sikäli, että illalla pitäisi olla taasen skarppina pihallaation sijaan.

Mietin että onko tämä jotenkin ikäkausikriisisitoista, tämä kuntoilujen ajoittuminen. Sekalaista punttirepiytymistähän on ollut satunnaisemminkin havaittavissa, mutta tällaista interaktioon perustuvaa touhua harvemmin.

Minähän siis suuntasin tatamille kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja sittemmin myöskin kössikentälle – rikkinäiset nilkat ovat äänekkäästi kiitelleet näistä vahvistustoimenpiteistä; tänään (tai siis normaalikalenterissa: eilen) piti jo turvautua kävelykeppiin pitkästä aikaa.

Mutta että siis edellinen terhakoituminen tapahtui niinä päivinä, jolloin yleisesti katsotaan kolmenkympin kriisin läimivän kasvoille. Ja nyt on varmaan keski-ikä sitten vihdoin käynnissä. Ja ensimmäinen tatami-kössikenttä-oireyhtymähän tapahtui herkkänä lukioikäisenä. Vai joko sitä tuli yläasteella käytyä palloa seinään lyömässä? Ei muista, mutta kriisiajaksihan voi laskea kaiken, johon voi liittää toisella kotimaisella päätteen "-teen".

Mutta että tässä tasaluvussa on siis palattu jälleen sinne aikuisuuden kynnykselle. Kysymys herää: ollaanko matkalla vielä enemmän taaksepäin? Miestähän alkaa lapsettaa sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulee – viidenkympin villityksessä on tapana hankkia se ensimmäinen prätkä, ja toten (on tuo sana, melkein) vaarantaa liikennettä ihan henkensä kaupalla.

Meinaan vaan, että olen tässä seuraavaksi haaveilemassa seinäkiipeilystä, ja sitten keväämmällä ehkä laskuvarjohyppelystä. Jos loogisesti seurataan tuohon suuntaan, minusta tulee vielä astronautti. Sitä ennen on tullut varmastikin hommattua helikopterikortti, ainakin (tuota vähän jo vakoilin, mutta totesin turhan hinnakkaaksi käden käänteessä toteutettavaksi – ja kaiken maailman teoriatuntejakin sisältäisi, eikä sellaiseen ole vielä kärsivällisyyttä). Tai ehkä sitä lopulta vain juoksentelee päättömästi sinne tänne päivät pääksytysten, ja välillä pyörii akselinsa ympäri niin pitkään ettei enää pysy pystyssä?

Milloinkahan muuten joku ottaa asiakseen tuotteistaa vaikkapa keinupallon? Tehdä siitä sellaisen aikuisillekin yhtäkkiä sopivan, eri tehokkaasti rasvaa polttavan lajin, josta voi lopulta järjestää maailmanmestaruuskisoja. Heti lähden mukaan, ostan kaikki varusteet ja kurssit.

Mikä turhauttavaa: meinasin ensimmäisellä squashkäynnilläni tikahtua hengiltä, kun osan aikaa pelasin todellakin ylivoimaista vastusta… ei voi edes sanoa "vastaan", sen verran on tatsi ehtinyt kadota tässä vuosien vieriessä. Kunhan juoksentelin ympäri kenttää niin, että happihanat sulkeutuivat ja sydän takoi kahtasataa. Melko harvoin oli motoriikka synkassa arkaaisten matriisien kanssa, jotka kyllä jossain vielä lymyävät. Toisinaan kuitenkin pallo meni juuri sinne minne sen tarkoittikin. Which was nice.

Ja tuolla tatamillakin, kuten taisin jo aiemmin mainita, edelleen tunnen itseni holtittomaksi kuin taapero. Eivät toimi refleksit, ei koordinaatio. Käytännössä ei osaa yhtikäs mitään, ja sekin vähä mitä muissa lajeissa tuli joskus saavutettua, pitää opetella pois ennen kuin pääsee oikealle aaltopituudelle.

Näissä kuvioissa nöyrtyy kyllä silmissä. Täytyy vain muistaa vastustaa tendenssiään: se, että olen huono juuri nyt juuri näissä toimissa, ei tarkoita että olisin huono ihminen – eikä sitäkään ettenkö ikinä kehittyisi peräti juohevaksi halutuissa toimissa. Täytyy antaa aikaa, ja naatiskella siitä naattiutumisesta, josta saa tuta kroppansa soidessa (perin epävireisesti vielä) harjoitusten jälkeen, pitkälle seuraavaan päivään.

Ei kommentteja: