torstai 29. syyskuuta 2011

Henkistä kasvua/taantumista fysiikan kautta

Kylläpä. Niin on taas vuorokausirytmi keikahtanut holtilta. Aamukuudelta houkuttaa ajatus valvoa toinen vuorokausi putkeen – mikä ei tokikaan ole kannatettava ajatus sikäli, että illalla pitäisi olla taasen skarppina pihallaation sijaan.

Mietin että onko tämä jotenkin ikäkausikriisisitoista, tämä kuntoilujen ajoittuminen. Sekalaista punttirepiytymistähän on ollut satunnaisemminkin havaittavissa, mutta tällaista interaktioon perustuvaa touhua harvemmin.

Minähän siis suuntasin tatamille kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja sittemmin myöskin kössikentälle – rikkinäiset nilkat ovat äänekkäästi kiitelleet näistä vahvistustoimenpiteistä; tänään (tai siis normaalikalenterissa: eilen) piti jo turvautua kävelykeppiin pitkästä aikaa.

Mutta että siis edellinen terhakoituminen tapahtui niinä päivinä, jolloin yleisesti katsotaan kolmenkympin kriisin läimivän kasvoille. Ja nyt on varmaan keski-ikä sitten vihdoin käynnissä. Ja ensimmäinen tatami-kössikenttä-oireyhtymähän tapahtui herkkänä lukioikäisenä. Vai joko sitä tuli yläasteella käytyä palloa seinään lyömässä? Ei muista, mutta kriisiajaksihan voi laskea kaiken, johon voi liittää toisella kotimaisella päätteen "-teen".

Mutta että tässä tasaluvussa on siis palattu jälleen sinne aikuisuuden kynnykselle. Kysymys herää: ollaanko matkalla vielä enemmän taaksepäin? Miestähän alkaa lapsettaa sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulee – viidenkympin villityksessä on tapana hankkia se ensimmäinen prätkä, ja toten (on tuo sana, melkein) vaarantaa liikennettä ihan henkensä kaupalla.

Meinaan vaan, että olen tässä seuraavaksi haaveilemassa seinäkiipeilystä, ja sitten keväämmällä ehkä laskuvarjohyppelystä. Jos loogisesti seurataan tuohon suuntaan, minusta tulee vielä astronautti. Sitä ennen on tullut varmastikin hommattua helikopterikortti, ainakin (tuota vähän jo vakoilin, mutta totesin turhan hinnakkaaksi käden käänteessä toteutettavaksi – ja kaiken maailman teoriatuntejakin sisältäisi, eikä sellaiseen ole vielä kärsivällisyyttä). Tai ehkä sitä lopulta vain juoksentelee päättömästi sinne tänne päivät pääksytysten, ja välillä pyörii akselinsa ympäri niin pitkään ettei enää pysy pystyssä?

Milloinkahan muuten joku ottaa asiakseen tuotteistaa vaikkapa keinupallon? Tehdä siitä sellaisen aikuisillekin yhtäkkiä sopivan, eri tehokkaasti rasvaa polttavan lajin, josta voi lopulta järjestää maailmanmestaruuskisoja. Heti lähden mukaan, ostan kaikki varusteet ja kurssit.

Mikä turhauttavaa: meinasin ensimmäisellä squashkäynnilläni tikahtua hengiltä, kun osan aikaa pelasin todellakin ylivoimaista vastusta… ei voi edes sanoa "vastaan", sen verran on tatsi ehtinyt kadota tässä vuosien vieriessä. Kunhan juoksentelin ympäri kenttää niin, että happihanat sulkeutuivat ja sydän takoi kahtasataa. Melko harvoin oli motoriikka synkassa arkaaisten matriisien kanssa, jotka kyllä jossain vielä lymyävät. Toisinaan kuitenkin pallo meni juuri sinne minne sen tarkoittikin. Which was nice.

Ja tuolla tatamillakin, kuten taisin jo aiemmin mainita, edelleen tunnen itseni holtittomaksi kuin taapero. Eivät toimi refleksit, ei koordinaatio. Käytännössä ei osaa yhtikäs mitään, ja sekin vähä mitä muissa lajeissa tuli joskus saavutettua, pitää opetella pois ennen kuin pääsee oikealle aaltopituudelle.

Näissä kuvioissa nöyrtyy kyllä silmissä. Täytyy vain muistaa vastustaa tendenssiään: se, että olen huono juuri nyt juuri näissä toimissa, ei tarkoita että olisin huono ihminen – eikä sitäkään ettenkö ikinä kehittyisi peräti juohevaksi halutuissa toimissa. Täytyy antaa aikaa, ja naatiskella siitä naattiutumisesta, josta saa tuta kroppansa soidessa (perin epävireisesti vielä) harjoitusten jälkeen, pitkälle seuraavaan päivään.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Homo narraticus narkoosissa

Kun on tarpeeksi tekemistä, ei ehdi selostaa. Hirmu nopeasti tapahtuu se, että katoaa ylipäätään tarve olla pölöttämässä näkemyksiään ja kommelluksiaan ja mitä nyt milloinkin.

Varsinkin, jos ei alustallansa ole kokenut olevan mitään semmoista teemaa sitomassa aiheentynkiä yhteen, vaan on soperrellut kaikenlaisia juolahduksia vailla tolkun hiventä. Eihän siihen pääse enää kiinni millään, kun ei ole mitään mistä tarttua.

Ja yhtäältä semmoinen hortoilu ilman eteenpäin kulkevaa juonta ei oikein vetele; kyllähän sitä jotain pitäisi olla kasaamassa, eikä niinkään levittämässä hiekkaa ympäri laatikkoa.

Aihe. Aihe? Aie. Aaiee!

Siis, tuota. Niin, että aihealue pitäisi löytää? Joku semmoinen varmasti tavallaan siilaamalla löytyy, jos oikein laveasti haluaa katsoa, noita vanhoja jorinoita siis. Että on jo. Tai että.

Mutta että mikä se sitten on? Sellaista elämänturismiahan tämä on aina ollut. Jaapa jaapa. Kylläpä eipäpä.

Ei jaksa mistään eurokriiseistä, kun noita kriisejä nyt aina tulee ja menee. Eikä ylipäätään mistään ajankohtaisesta: kohta unhottuvat kuitenkin.

Ikuisuusaiheista sitten? Eiköpä niistä ole jo tarpeeksi kouhotettu?

Kertoilisiko arjen koukahduksista? On kai lukijoilla omakin elämä? Eikä tuo sankarin matka tunnu varsin hanakasti etenevän. Pitäisi ensin päättää mihin on menossa, kai. Onko tässä nyt toinen näytös menossa, vai vieläkö jumitetaan ensimmäisessä? Tai ehkä tämä on semmoinen episodielokuva. Josta on unohdettu heittää lattialle ne tylsät kohdat.

Marmatusta jostain epäkohdasta ehkenpä? Ei ole kyllä kovin rakentavaa semmoinen. Tottahan kansa kernaasti sellaista lueskelisi, mutta besserwisseröinti on vähän semmoista pompöösiä pelleilyä.

...Jollaisesta tulee hakematta mieleen toinen suosittu areena: motivointia ja vinkkejä. Haha! Meikäläiseltä? Siinä pitäisi kyllä muistaa laittaa hyvin tarkat vastuuvapauslausekkeet framille. Kasbachhan tunnetaan lähinnä "Älä hyvä ihminen tee näin!" -palstana.

No, jos jotain teemaa haetaan, niin tuo se varmaan olisi. Ei hyvänen päivää.

torstai 8. syyskuuta 2011

Suunnanmuutoksia

Nyt kun voi taas hengittää – esitykset on saatu käyntiin ja liika pingottaminen esiintymisestä poiesseen –, kykenee katselemaan elämäänsä vähän laajemmin vaihteeksi. Herttileijaa että otti jälleen stressihermon päälle tuo loppurypistys. Tiedän vain yhden duunin (henkilökohtaisesta kokemuspiiristä), joka riuhtoo itsetuntoa yhtä ankarasti: ohjaaminen; itse asiassa tuo on vielä rankempaa (mutta tässä kohtaa on vaikea mieltää asia todeksi).

Ensinnäkin näyttelemisen suhteen täytyy tehdä selkeä periaatepäätös: joko pakkaan jatkossa enemmän näytelmiä rinnakkain tehtäväksi, jolloin stressikäyrä pysyy tasaisena (ja ajan myötä siis laskee ihan turtumuksen kautta) – tai sitten lopetan kokonaan. Turhan paljon joutuu pingottamaan jos ehtii märehtiä liikoja, ja varsinkin jos päästää itsensä kylmenemään jokaisen produktion välissä.

Näyttelemisen suhteen tuon reilun kymmenvuotisen viha-/rakkaussuhteen on ratkettava sikäli, että jos touhua tekee liian harvakseltaan, tulee annettua liikaa painoa tekemiselle ja itsensä ruoskimiselle – uhkaa suorittaminen –, ja vaatii erikseen ponnistelua päästä rentoon läsnäoloon. Nyt kun on kuusi esitysta takana, alkaa vähitellen olla hiukan avoimempi näyttämöllä.

Joka tapauksessa vuosikymmen samoja kuvioita toistettua on aika siirtyä taas eteenpäin. Tai taakse, riippuu miten asiaa haluaa katsoa. Aloittelen tässä jotain, jonka edellisen kerran (ja toista kertaa silloin) aloittelin aika lailla tasan kymmenen vuotta sitten, mutta jonka keskeytin juurikin teatterin takia.

Hankkiuduin nimittäin wing tsun -peruskurssille – ihan kropan- ja mielenhallinnallisista syistä. Eilen ensimmäistä kertaa tatamilla konkretisoitui vahvasti se, että olen jokseenkin kaukana siitä optimaaliminästä, joka olisi tässä kymmenen vuoden aikana ehtinyt kehittyä. Yksinkertaisten motoristen periaatteiden omaksuminen sotii luutuneiden toimintojen kanssa hyvin hanakasti vastaan, mikä tekee jokaisesta harjoituksesta surkeaa räpellystä. Vaan koskaanhan ei ole liian myöhäistä, ja tässä kohtaa suunta voi olla vain ylöspäin.

Jännästi kuviot kietoutuvat yhteen. Sain kimmokkeen dojollelähtöön näyttämötaisteluleiristä, jossa mieleen palautui juurikin tuo kropanhallinnallinen ulottuvuus, joka on saanut aika lailla uinua viime vuodet. Edelliset itsepuolustuskurssit taas saivat väistyä ensimmäisen pääroolin tieltä. Tuntui ettei energia riittänyt molempien taitojen ylläpitoon – mikä tietystikin oli harhakuvitelma: sitä enemmän olisi näyttämöllä energiaa ja keskittymiskykyä, mitä pidempään olisi jaksanut jatkaa wushun/budon parissa.

Vaan kuten todettua: koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa. Helppoa ja vaivatonta se ei ole, mutta sivutuotteena saattaa tapahtua kasvua ihmisenä – jonka tietystikin pitäisi olla päätavoite eikä mikään jämä.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Kehtaamisen ja vehtaamisen* välisestä tasapainosta

*Jos sanastossasi "vehtaaminen" tarkoittaa vain petipeuhausta, ei kannata lukea pidemmälle – tässä kun on kyse vähän vähemmän lihallisista asioista...

Seuraavaksi hyppäämme vaihteeksi esoteerisemmalle kierteelle, joten tätä postausta ei mitenkään voi suositella kyynikoille. Disclaimerina todettakoon, että en pidä foliopipoa kuin nukkuessani (se viilentää aivoja -> nukahtaa paremmin [Ja jotka tuon ottivat tosissaan: älkää hyvät ihmiset lukeko pidemmälle. ...Mutta pääkopan viilentäminen tosiaan helpottaa nukahtamista, juuri luin tuollaisesta tutkimuksesta. No niin, menkääs siitä.]).

Niin, näytän käyttävän kovasti energiaa sen todistamiseen, että olen ihan täyspäinen (vaikken olekaan, hihihi), ennen asiaan käymistä. Johtuu varmaan siitä, että esiin kohta nostamani judanssi täyttää kyllä kaikki käärmeöljyn tunnusmerkit. Olen tästä tietoinen, ja siltikin:

En tiedä mistä tälle sivulle eksyin, mutta eksyin kuitenkin. Kyseessä on käsittääkseni jonkinlaiseen pythagoralaiseen numerologiaan pohjautuva henkilökohtaisen elämän tarkoitusta luotaava... järjestelmä. ...Menkää nyt skeptikot jo himputtiin täältä virnuilemasta!

Minähän siis hyvin mielelläni tsekkaan läpi villeimmätkin maailmanselitysmallit – ihan vaan siksi, että mundaani materialismi on lopultakin vähän tylsää matskua. Ei minua haittaa heittäytyä välillä vähän huuruisempiin ajatuskulkuihin.

Tuon sivun systeemi on yksinkertainen: syötä syntymäaikasi, ja ynnäilty tulos kertoo elämäsi tarkoituksen.

Mikä fantsuinta, tulos oli jotain tarkempaa kuin mitä kenkään on koskaan tullut sanoneeksi. Juuri, nimenomaan, täsmälleen tuosta on kysymys:

30 3

Toi on siis niin mun elämästä! Ikäni olen etsinyt kehtaamisen ja vehtaamisen välistä tasapainoa. Vehtaamisella en siis nyt puhu seksistä, vaan itseilmaisusta. (Ja nyt sitten ne kaksimieliset irvileuatkin saavat luvan poistua, jos ei virnuilu lopu. Minä sanoin "-ilmaisusta"..)

(Vieläkö tänne joku jäi? Hyvä sinä! Olet ihan eliittiä. Jatketaan:) Vietti kaikenlaiseen esiintymiseen, sekä teksti- että musiikki- ynnä performanssiluontoisesti, on ollut valtava aina. Harmi vain, että heti tasapäistämislaitoksen alkuvuosina minä musertui täysin, ja vasta siinä iässä, jossa rokkarit tapaavat heittää henkensä, aloin ruuvata itseäni takaisin auki. Edelleenkin tappelen sen kanssa, voinko tehdä mitä teen, ja mikä oikein kuvittelen olevani.

Juurikin viimeaikoina olen erityisesti pohtinut tätä asiaa, ja sitten satun sivulle joka sanoo suoraan mistä on kysymys. Johdatusta, sanon minä. Ei minkään lapsellisen mielikuvitushahmon, vaan hyvin intellektuellin ylitajunnan köörausta. Ihan selvästi.

No, vieläkö siellä joku paremmintietäjä luuraa? Hus. Et ota tätä fiksua uskomusta minulta. Ihan olen järjissäni tässä. Chi virtaa pitkin meridiaaneja, oli sitten olemassa eli ei.

...Olenpas minä vähän kärkkäällä tuulella tänään? Totanoin. Palaan asiaan vähän vakavammalla naamalla (jos vielä osaan) myöhemmin. En siis enää tuohon esittelemääni sivuun, vaan elämän tarkoitukseen. Esiintymisen viehtymykseen ja itsesensuurin petollisuuteen.

Ai niin, mutta se itse sivu? En muista, pitää googlata... Mistä seuraa kaikenlaista elämäntarkoituxen löytämissivua. Steve Pavlinalla on näköjään tällainen:

  1. Take out a blank sheet of paper or open up a word processor where you can type (I prefer the latter because it’s faster).
  2. Write at the top, “What is my true purpose in life?”
  3. Write an answer (any answer) that pops into your head. It doesn’t have to be a complete sentence. A short phrase is fine.
  4. Repeat step 3 until you write the answer that makes you cry. This is your purpose.

Ei voi toimia tuollainen; mies ei nimittäin itke.  No ei kun, aika mielenkiintoinen metodi tuokin. Täytynee kokeilla. Mutta se sivu jota olin etsimässä: tämä näyttää aika lailla siltä. Ihan huvikseen voi käydä vilkaisemassa sekin kyyninen nipottaja, joka vain nälviäkseen tänne asti luki. Vahingossa löytää elämälleen viksumman tarkoituksen kuin huuhaan tölviminen.

Oliko vähän kahtiajakautunut kirjoitus? Ottakaapa siitä sitten selvää, notta mihin allekirjoittanut uskoo, ja mihin todellakaan ei.

...Ja kertokaa sitten minulle, niin minäkin saan tietää...