torstai 7. heinäkuuta 2011

Uupunutta kapinaa


Ja sitäkin siinä silloin tuli pohdiskeltua, että mistä tämä taipumus yövalvontaan oikein kumpuaa. Jostainhan sen täytyy juontaa? Joku primaalimotiivi löytyä.

Ja kun aloin asiaa muistella, tulin siihen tulokseen, että aloitin aika lailla heti kun oman huoneen sain, silloin tenavana. Sitten koko loppukoulu-urani univajeessa vaelsin päivät, kun en vain malttanut mennä nukkumaan.

Enkä tästä taipumuksesta koskaan ole irti päässyt. Toisinaan tulee illusorisia kausia, jolloin muka menen nukkumaan silloin kun normaalitkin, mutta enin aika menee niin, että käkin hereillä yöt, eikä tunnu minkäänlaista vetoa tuonne punkan perukoille. Suurin osa pakollisista menoistakin ajoittuvat strategisesti illoille.

Jonkinlaista henkilökohtaisen vapauden lunastamista sen täytyy olla. Että "minähän se muuten nukun juuri silloin kun sattuu siltä tuntumaan". Sitä varmemmin vanuttaa nukahtamista, mitä aikaisemmin pitää olla jossain tekemässä jotain. Kummallisen käänteistä touhua. Ääri-individualismia: kun muut nukkuvat, minä olen hereillä, ja kun muut ovat hereillä, minä nukun.

Mutta kun tämä ei ole yhtään tietoista. Tälle ei oikein tunnu voivan mitään. Vuorokausi vain on yli 24 tuntia. ...Meinasin kirjoittaa, että elän oletettavasti Marsin aikaa, mutta näemmä siellä on vuorokausi suurin piirtein saman mittainen kuin täälläkin. Ehkä olen Siriukselta saakka tänne eksynyt?

Onko kyse jotenkin siitä, että alitajuisesti koen asioiden jäävän kesken? Että en ole saavuttanut sitä, mitä pitäisi? Että en ole kasvanut ihmisenä siihen mittaan, että katsoisin ansaitsevani levon? Tällaista sitä saa miettiä, jos sattuu olemaan tämmöinen. Vae victis [voi vitsi].

Ei kommentteja: