sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Keskeneräisyyden sietäminen

Scribylväily

Kuinka monta blogausta jää julkaisematta siksi, ettei tunnu saavan niitattua asiaansa koherenttiin asuun? Ja kuinka monta julkaistua blogausta tulee luettua jälkikäteen sillä mielellä, että mitähän minä olen tässäkin koittanut oikein sanoa?

Molempiin sama vastaus: monta. Mutta blogi on vajaiden alusta. Jos kuvittelee saaneensa aikaan kovinkin definitiivisen manifestin, on syytä tutkituttaa päänsä. Blogaajalla on oikeus kääntää takkinsa ja todeta olleensa väärässä.

Ylipäätään oikeassa- ja väärässäolemisen konsepti on rikki. Riippuu kuka katsoo ja mistä. Ja mitä. Monesti katsotaan ohi vaikka kuvitellaan tuijottavansa juuri sitä mistä on puhe.

Yleisönosasto, monopolisoitu sellainen, on tämä. Ja kaikki muutkin blogit. Tulee hölötettyä sivu suun ja aiheen vierestä; todettua jälkikäteen, tai jo peräti kirjoittaessa, että en kyllä yhtään tiedä mitä olen sanomassa, mutta koitanpa kuitenkin saada jotain tolkkua tähän.

Ehkä tämä on toisen asteen selkiyttämistä – aamusivujen ollessa ensimmäistä astetta (niitä olenkin viimeaikoina saanut ihan kiitettävästi rustailtua). Unclutterointia, jotta mahtuu oikeasti ajattelemaan. Jos tiellä on kaikki mahdolliset ennakkoluulot, ei pääse asian ytimeen ikinä. Blogi ei tule valmiiksi sen enempää kuin ajatteluprosessitkaan.

Monilla tosin tuntuu olevan valmiita ajatuksia paljonkin. Eikö sellainen ole vaarallista? Jos kannat on kovin juurtuneita, ei ole kehittymiselle tilaa. Keskeneräisyyttä pitää paitsi sietää, myös itse asiassa haluta.

Mutta siltikin jää eräs asia. Jostain syystä ainakin itsellä tulee hirmu hinku julkaista heti kun on saanut jotain kirjoitettua, vaikka kokonaisuus olisi miten utuinen. Kyllähän toki tekstin pitää edes vähän näyttää siltä kuin sitä olisi kirjoittaessa myös jäsentänyt, vai?

Yhtäältä keskeneräisiäkin tekstejä voi julkaista, eikös? Mietin tässä nyt vaikkapa tuota yhtä romaanikässäriä, ja leffakäsistä, jotka voisi pakata pdf:ksi ja pistää jakoon. Molemmat ovat pariin otteeseen läpi kirjoitettuja, mutta eivät valmiita. Ehkä niiden valmistuminen saisi buustia siitä, että laittaisi ne julkisiksi? Kenties joku jopa antaisi palautetta?

Tuota täytyy vähän vielä miettiä. Aika rohkeata on pistää raakileita julkisesti alttiiksi. Mutta toisaalta: molemmat ovat levänneet koskemattomina sen verran pitkään, että jotain niille olisi syytä tehdä jotta joskus valmistuisivat.

Leffakässärihän ei tietystikään ole valmis ennen kuin leffa on, mutta jos sitten loppuvuodesta vihdoin kävisi kuvaamiseen käsiksi, kun kalenteriin ilmaantuu tilaa. Kun ensimmäisen version kirjoitin joskus kymmenisen vuotta sitten, alkaisi olla vähän ninq aika.

Yksi aihe täällä puitavaksi onkin se, miten moni projekti jää polkaisematta kunnolla käyntiin siksi, että työmäärä näyttää ensivilkaisulla turhan valtavalta... Ehkä yksi askel tämänkin leffan eteen olisi se, että tosiaan funtsisi ihan teoreettiselta kannalta inertian olemusta, täsmäosoitettuna. Ja sitten voisi käydä vaikka sen vielä pidempään lojuneen kertaalleen kirjoitetun kimppuun – se kun on potentiaalisesti parempi, peräti, polanskilaisine sävyineen.

Ei kommentteja: