lauantaina, heinäkuuta 09, 2011

Ei noin saa sanoa, eikä noin

Augh

Tehtyäni tuossa bändin pojille parin biisin demot, ja niitä kuunnellessani tuli mieleen että "juupeli, kyllä on sekopäisiä tekstejä näissä". Monesti sangen narsistiset päähenkilöt turvautuvat aivan vastuuttomaan toimintaan, väkivaltaankin toisinaan ihan oletusarvoisesti; puolustelevat holtittomia valintojaan, jopa glorifioivat niitä – taipuvat juuri sellaisiin toiminta- ja ajattelumalleihin, joita koitan parhaani mukaan välttää täällä reaalimaailmassa. Tarkistakaa vaikka.

Että eivät vallan täyspäisen ihmisen nupista voi olla peräisin nuo. Ja mietin, että eikö laulujen lyriikkain pitäisi olla sellaisia positiiviseen pyrkiviä? Kauniita? Vaikka musiikissa pyrin koko ajan sellaiseen endorfiineja nostattavaan vaikutukseen, tunnun teksteissä kuitenkin ruoppaavan melkoista kaislikkoa. Eivätkä nuo ole noin sanoitusteknisestikään erityisen ansiokkaita; riimit ovat toisinaan alkeellisia, tai loistavat poissaolollaan peräti. Sanavalinnat voisivat olla toisinaan paljon "lyyrisempiä". Rumia sanoja, rumia asioita.

Näinhän ei tietystikään julkisesti saisi mennä sanomaan. On ihan kirjoittamattomassa ohjesäännössä moneen kertaan toitotettu, että omia tuotoksiaan ei pidä mennä haukkumaan, saati anteeksipyytelemään. No, en minä niitä anteeksi olekaan pyytämässä, enkä varsin haukkumassakaan. Toteanpahan vain, että parantamisen varaa olisi – monessakin suhteessa –, ja siltikin annan olla rujossa muodossaan. En, varmaakaan laiskuuttani, lähde noita uudestaan kirjoittamaan kun kerta valmiiksi ovat kerran tulleet.

Ja sitä varsinkaan ei saa mennä sanomaan, että tekisi tekstejä vasurilla, ihan vaan siksi että olisi jotain laulettavaa. Että ihan ammattiylpeyden takia on syytä pitää suunsa supussa moisista. Vaan kun minä teen musaa nimenomaan itsensä musiikin vuoksi, ja sanat tosiaan on pakkopullaa, jotain mitä tulee heittäneeksi jokseenkin vastentahtoisesti ja inspiraatiota toisinaan hyvinkin pitkään manaillen.

Että sinne tulee sitten heitettyä mahompaa matskua ihan vain siitä ilosta, että jotain sentään syntyy. Saa pakolliset kuviot alta pois. Vaan kun ihan lööperiä ei kuitenkaan tee mieli päästää paperille saakka, niin väkisinhän sinne myös jotain substanssia eksyy – ja noiden valmiiden tuotosten ruotimisessa olisi kyllä psykoterapeuteilla sarkaa: mikä tämän ihmisen traumatologiassa saa aikaiseksi tällaista tekstiä?

Yhtäältä pidän materiaalia kuitenkin sen verran validina, että änkeän sitä julkisesti esittämään, vaikka samanaikaisesti toisaalta tuntuu, että hypin aidan matalimmasta kohdasta. Perin ambivalenttia toimintaa. Mutta eivätkö sangen monet laulutekstit ole vähän sutaistuja kuitenkin? Tuolla eetterissä soi kaikenmoista kuraa, jonka funktiona on nimenomaan olla melodian täytettä. Jotain on pitänyt saada aikaiseksi, ja "tämmöistä nyt tuli tällä kertaa".

Ja myöskin seassa, siis tuolla ihan etabloituneessa tekstimaailmassa, on myös paljon rumaa laulunsanoitusta – sekä ilmaisullisesti että teknisesti. Toki sille tilansa löytyy, ja osaa tuosta matskusta nimenomaan kiitetään rumuudestaan.

Tämänkin täytyy olla jonkinlaisen sisäisturbulenttisen anarkian ilmausta. "Minähän en kaunistele asioita, vaan sanon välillä vähän vinksahtaneitakin höläytyksiä"? Ja sitten vielä menen tunnustamaan, että en välttämättä ihan tuotosteni takana seiso. Tupla-anarkismia!

Jokatap, hiukan tuli mieleen pistää tuonne sanoitussivulle disclaimeria, että "älkää hyvät ihmiset ottako ihan tosissaan näitä juttuja, soopaa ovat toisinaan ne". Vaan mitä tulisi siitä, jos vaikka kaikki taiteilijat tunnustaisivat, että toisinaan tulee tehtyä jotain ihan vain siksi että, no, pitää vain tehdä. Minä luulen, että takaraivollaan aika monikin ajattelee noin. Eivät vain uskalla sanoa kun kuvittelevat että luotto katoaa. Että kynsin hampain on pakko pitää julkisivua pystyssä, uskottavuuden vuoksi.

Minä sanon siihen että lällällää.

Ei kommentteja: