maanantaina, kesäkuuta 20, 2011

Traumonauttina kohti lapsuuden pohjamutia

Scribvictor

On ilmeisesti aika taas luodata hieman sielutieteellisiä aspekteja – puhun siis psykopatologiasta, joka noin sanana tarkoittaa jotakuinkin oppia psyykkisten häiriöiden ilmenemismuodoista, mutta jonka itse näen vähän laveampana sikäli, että uskon vakaasti ihan kaikkien kärsivän kaikenmoisesta henkisestä kenotuksesta.

Viime aikoina on kimppuun hiipinyt (jälleen) jotain epämääräistä ahdistuneisuutta, joka pikadiagnoosina mennee lokeroon "pitkittynyt ahdistuneisuushäiriö", ja jonka henkkohtainen historia kattaa suurin piirtein koko tähänastisen elämän.

Koskapa olen ikäni kärsinyt milloin minkäkin asteisesta ahistuksesta, olen tullut myös piii.iiitkään haalineeksi käsiini kaiken mahdollisen, josta saattaisi olla apua. Viimeiset puolisen vuotta olenkin kuvitellut jo selättäneeni ahin aiheuttajat – mutta viime aikoina olen taas havahtumassa siihen, että mattoon on saatu vasta pieni osa-alue. Ehkä tämä homma ei lopu koskaan.

Sosiaalisten tilanteiden pelot olen jotakuinkin saanut... en ehkä lopullisesti nujerrettua, mutta jotakuinkin holttiinsa. Nyt on siis aika käydä tämän laajemman kokonaisuuden kimppuun, ennen kuin se säteilee takapakkia tuohon aiemmin selkäänsä saaneeseen oirekimppuun.

On ollut mielenkiintoista seurata Terapiassa-sarjaa. Tuota paljon kiitosta saanutta keskusteludraamaahan ryhdyin katsomaan vasta jälkijunassa, kun alkuun oli mahdoton muistaa noita ohjelmakartan loppupäihin haudattuja vartin pätkiä. Ensimmäisen kauden katsoin vasta uusintakierroksella, Canal+:lta tsuumasin kolmoskauden, ja nyt on menossa siis kakkoskausi.

Kyseessähän ei tietystikään ole mikään opetusohjelma, vaan puhdasverinen draama (jota seuraan myös ihan audiovisualistina: miten pienillä keinoilla saadaan jännitettä pidettyä yllä), mutta teoria, johon nuo keksityt istunnot nojaavat, on ihan sama kuin käytössä olevien terapioidenkin – jotka toki haarautuvat metodologioiltaan mikä mitenkin kauas freudilaisilta juuriltaan.

Jokatap, olen henkkohtaisessa katsannossani kallistunut – ihan ilmankin tuota sarjaa – siihen käsitykseen, että lapsuuden traumat toden totta dominoivat itse kunkin nykyisyyttä, subliimisti mutta järkähtämättä.

Jokaisen näkemys maailmasta, ja omasta paikasta siinä, vinoutuu sitä enemmän mitä pidemmälle elämä kulkee. Lapsenahan mistään ei ymmärrä mitään, ja tulee kehittäneeksi toimintatapoja, jotka muodostuvat rutiineiksi, joilla hyvinkin tiedostamattomalla tasolla koitetaan pitää omaa itseä rikkoutumattomana. Toimitaan käytännössä automaattiohjauksella, jolla koitetaan ennakoida mahdollisia karikoita, ja kiertää ne niin kaukaa kuin mahdollista – jolloin jää huomaamatta monta muuta pohjakosketuspaikkaa ("Miten ihmeessä tässä nyt näin kävi?").

Kaikki ahdistuksen aiheet tuntuvat, ainakin tähänastisen ymmärrykseni mukaan, kietoutuvan tylsän yhdyssanan: "perusturvallisuus" ympärille. (Jos joku keksii vielä perustavamman tarpeen, niin kertokaatten.) Mikä tahansa uhka saattaa kaataa tuon, ja mitä kaukaisemmasta uhasta on kyse, sen syvemmälle itse ongelma on hautautunut.

Kaikki toiminta – ja toiminnan välttäminen – tähtää perusturvallisuuden ylläpitämiseen. Eksistentiaalisen ongelmasta tekee se, että käytännössä mitenkään ei voida pitää yllä täyttä turvallisuutta – sitä horjuttaa jatkuvasti milloin mikäkin asiaintola. Joten ratkaisu ei ole pumpuli, vaan sisäinen varmuus siitä, että selviää, tapahtui mitä tahansa.

Tässä taas auttaa se, että alkaa aktiivisesti selvittää, mistä omat selviytymismallit oikein kumpuavat. Me toistamme itseämme jatkuvasti – toimintamalleja jotka olemme ottaneet käyttöön todellisuuksiemme horjuessa ensimmäisiä kertoja. Jatkamme sitä, mitä infantiilissa vaiheessamme olemme kuvitelleet "oikeaksi" tavaksi vastata tietyn tyyppisiin haasteisiin.

Yhdeksi kompastuskiveksi muodostuu helposti se, että tiedollinen ymmärrys ei korjaukseen riitä – pitää saada tunnetasolla ratkottua solmut. Siinä kuitenkin on se hyvä puoli, että oivallukseen ei tarvita teoreettisia laskelmia tai muita aivojumppaliikkeitä, vaan ainoastaan yksinkertainen havainto: "kappas pentele, tuohan se on aina jumittanut".

Vaan ehkä se ensimmäinen vastaantullut valaistumisen hetki ei kuitenkaan eheytä vielä täysin – en tiedä onko sellainen edes mahdollista. Jokainen tulee tehneeksi sellaisen määrän virhearviointeja elämänsä varrella, että souvia riittää... todennäköisesti loppuelämäksi. Vai onko joku joskus tavannut ihmisen, joka ei olisi mistään kohtaa yhtään rikki?

Oli miten oli, taidan taas sukellella vähän syvemmälle psykohistoriaani. Saa nähdä millainen lintukala sieltä atraimeen tarttuu...

Ei kommentteja: