torstaina, kesäkuuta 30, 2011

Kokovartalohengitystä

Scribtalk

Erakkotaipumuksellisella ihmisellä saattaa hyvin helposti unohtua se, miten hienoa on joskus ihan vain jutella asioista sen sijaan, että kelailee kaikkea päänsä meluisassa universomossa. Itse asiassa saattaa hyvinkin mennä 40 ensimmäistä vuotta, ennen kuin ylipäätään tajuaa miten paljon sellainen voi selkiyttää ajatuksia. Kaikkea sitä oppii.

Jännää on se, miten noinkin itsestäänselvät asiat voivat piileskellä pimennossa, täysin tutkan ulkopuolella. Siinä ovat ihan edessä, ja kuitenkaan niitä ei huomaa – kun ei ole tottunut havainnoimaan tuollaista. On tämä kyllä.

Kirjoittaminenkin on toki yksi tapa saada tolkkua, mutta ei kuitenkaan sellainen yleistyökalu, joka toimisi kaikkeen. Meillä on näitä instrumentteja, joista valtaosa ruostuu käytön puutteessa. Vain yhteen turvautuessa jää kroppaan hirvittävä määrä skräpää, jonka olemassaoloa ei tule panneeksi merkille, mutta joka pitäisi saada ulos jotta ajoneuvomme (rämä raajakulkuinen vehiikkelimme) kulkisi yskimättä.

Pitäisi muistaa käyttää kaikkia ilmaisuelimiä: puhetta; tekstiä; laulua; soittamista; veistoa; tanssia tai joogaa tai budoa tai mitä kaikkea pelaamista (ja leikkimistä!); kuvantekoa piirtämällä, maalaamalla, kameralla, kuvankäsittelyohjelmalla; ruuvaamista ja vasarointia – mitä kaikkea sitä onkaan – ihan vapaasti assosioimalla. (Kyllä, vapaasti assosioitu vasarointi tuottanee sangen mielenkiintoisia tuloksia...)

Koko olemassaolo on väreiden, laineiden, taajuuksien tuottamista ympärille. Ja uusien vaikutteiden sisäänottamista kaikkia kanavia pitkin. Holistisheuristista hengittämistä. Muuten jää paitsi vaikka mistä, kieppuessaan omien kalloluiden sisällä ties miten fiktiivisissä omatekoisissa maailmoissa – tai vielä pahempaa: toisten tekemissä maailmoissa, joita luulee itsensä tekemiksi. Lakkaa olemasta kun on niin olevinaan.

Täytyy toisinaan muistutella itseään, kaikenlaisista asioista. Kun vain muistaisi muistuttaa.

Ei kommentteja: