perjantai 24. kesäkuuta 2011

Katonadolog: traumonautilla sattuu reisiin

Scribblerunbitethedust

Tässä juuri pohdiskelin tätä juhannussyndroomaa: miten en vietä sitä; miten odotan vain että se menee ohi, niin kuin kaikkien muidenkin juhlapyhien kanssa. Miten olen erakoitunut niin, että kukaan ei enää edes kysy, josko haluaisin viettää aikaa meikäläiselle vieraalla tavalla, eli sosiaalisesti.

Äskettäin myös blogasin lapsuuden traumoista, ja sitä, miten aion sukeltaa syvemmälle omiini. Ja sitten törmäsin Veloenan tekstiin:

"...en osaa olla miettimättä, miten paljon hyvää voitaisiin saada aikaan, jos ymmärrettäisiin, miten usein lasten kasvukivut ovat lihasten triggerkipuja. Ja miten laajat seuraukset triggerkivuilla saattaa olla."

Omat kasvukivut tekivät selvää jälkeä: en pystynyt enää juoksemaan, joten istuin sivussa liikuntatunnit, joista olin suunnattomasti nauttinut. Samoin, kun nyt ainakin vielä silloin kakaroiden leikit oli pitkälti juoksentelua eessuntaas, olin niistäkin sivussa.

En muista kauanko tätä jatkui, mutta niihin asti koulun parhaimmistoa ollut kuntoni repsahti täydellisesti. Puolentoista kilometrin lenkki oli jatkossa silkkaa tuskaa, ja joukkuepeleistäkin oli tatsi täysin kadonnut.

Tuo eristäytyminen säteili suoraan sosiaalisiin suhteisiin, viretilaan, ja molempien vajeneminen laski mielialan pohjille. Erakoituminen pääsi todella vauhtiin, niin että yläasteella olin jo imeytynyt tapettiin, hukannut kaiken sosiaalisen toiminnan alkeetkin. Itsetunto olematon, itseinho suunnaton. Näin itseni kaikkia muita huonompana ihmisenä.

Jos jollakulla olisi tullut mieleen passittaa poika hierojalle, olisi koko loppuelämä muotoutunut toisenlaiseksi. Sen sijaan enemmän tuntui pyörivän mielessä se, mahtoiko vekara vain olla laiska (vaikka juuri tuolloin suorastaan räytyi kirmaamisen tarpeesta). "Ei se nyt niin paljon voi sattua..."

Vanhemmat, jotka eivät tunnista traumaattista käytöstään, tukahduttavat myös reaktiot lapsen taholta (Ferenczin kaksivaiheinen traumatisaatio) sanomalla ”mitään ei ole tapahtunut”, ”älä välitä siitä”. Ikävistä asioista ei koskaan puhuta. [...] Ferenczi käytti unkarinkielistä termiä (vaikka muutoin ei kirjoittanut artikkeleitaan unkariksi) katonadolog ilmaisemaan tätä pois selittämistä.

Tuossa lainauksessa tapahtuu pieni loikka merkitysten tasolla, ensimmäisen sanan kohdalla. Tai supistaminen oikeastaan – myös koulussa olisi voinut kuvitella olleen jonkun, jolla olisi tullut mieleen suhtautua lapseen ihan tosissaan. Jos joku väittää, että häntä sattuu, voisi olettaa että häntä todella sattuu. Ja juuri skolessa voisi jollakulla juolahtaa mieleen mitä asian suhteen olisi tehtävissä.

Mutta olin tuohon tultaessa jo aiemmin saanut tuta, että varsinkaan lääkärikunnassa kipu ei ole relevanttia: nyrjäytettyäni nilkkani en saanut kyynärsauvoja. En kerta kaikkiaan pysynyt astumaan, mutta sitä ei haluttu helpottaa. Haluttiin vissiin kasvattaa luonnetta. Ja ainahan se johonkin suuntaan kasvaa...

Niin, no, en minä tosiaan kaipaa tähän päivään istuskelua notskilla, en kuulumisten vaihtoa, en toisia ihmisiä. Funkkis-ihminen ei osaa kaivata tuollaisia – tahtoo takaisin arkeen hän.

Ei kommentteja: