lauantai 14. toukokuuta 2011

Piiputtava determostaatti

Nyt kun olisi taas jonkin verran energiaa kirjoitella näitä postauksia, on Blogger kumossa niin, että lastuja ei voi laittaa paikalleen. Viimeisin kirjoitus on kadonnut eetteristä, eikä seuraavaa saa tuupattua.

Onneksi on tämä MarsEdit, jolla voi tallentaa ontuvat aatoksensa omalle koneelle, ja julkaista sitten kun se onnistuu [paitsi että juurikin tätä tekstiä copypeistaan tässä kun ei näytä lähettäminen onnistuvan, vaikka sentään jo kirjautumaan pääsee]. Huonompi puoli siinä lienee se, että jahka palvelin taas tasaantuu, tulevat kirjoitukset jälkijunassa tapetille.

Siinä taas sikäli ei suurta hallaa tapahdu, koskapa näissä harvemmin sen kummempaa akuuttisuusterää löytyy. Vaan kun tuntuu siltä, että jää omassa ajattelussaan jotenkin jälkeen. Jumittaa. Ei voi kirjoittaa seuraavaa jos ei voi julkaista edellisiä.

Yhtäältä tässä on tietystikin se, että varsinaisesti ei ole koskaan mitään, mitä haluaisi sanoa. Onko monilla sellainen olo, että juuri tämä pitää tulla ilmaistuksi, jotta maailma olisi ehjempi paikka?
Tai. Siis. Mitä on sanomisen tarve? Miksi meidän pitää tupata ajatuksiamme toisten aivoihin? Mikä on siinä, että juuri omat katsantokannat on olevinaan niin oikeita ja tärkeitä, että ne täytyy julkaista?
Julkaisemisella tarkoitan nyt jälleen kaikkea kommunikointia. Toisten media on puhe, toisten kirjoitus.

En tiedä onko omani juuri kirjoitus. Joskus olen niin kuvitellut, mutta... Kaikki aiheet lopulta tuntuvat yhtä lailla merkityksettömiltä. Ehkä olen nihilisti: parempi olisi olla hiljaa, niin virtuaalisesti kuin reaalimaailmassakin – millään sanomallamme ei lopulta ole merkitystä.

Apaattista. Tietysti kaikella sanomallamme on joku merkitys – mutta onko sillä taas merkitystä?

Eksistenssiangstiako tässä maalailen? Onko millään... Hopsan, tuohan on jo depressiivistä suorastaan.

Tempoilua. Ehkä vaikuttamisen tarpeeni on niin suuri, että masennun omasta piipittävästä volyymistani?

Mikä hemmetti on vaikuttamisen tarve? Mihin primaaliin vaistoon se on jäljitettävissä? Ja jos, niin kuin oletan, on... Eikö se sitten ole vain biologinen... funktio? Miten suuressa määrin me olemme kroppiemme orjia?
Luulemme uljaina kuskaavamme tomumajojamme haluamiimme suuntiin, kun todellisuudessa olemme vain matkustajia. Kuvittelemme tekevämme päätöksiä, mutta elimistömme on muovannut ne jo... Miten se oli? Seitsemän sekuntia aikaisemmin?
Joten mihin se on menossa, kroppa? Kohdusta hautaan jotain determinististä reittiä, jossa kuvittelemme olevamme kovinkin päteviä ja valintoihin kykeneviä, ja pointtina on kuitenkin lopulta vain joku hämärä kemiallinen intentio? Missä ambitiot? Missä täyttymys?

Niin että koita siinä sitten kehittää jotain painavaa asiaa. Tai edes kevyttä.

Ei kommentteja: