sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Käynnistyminen, osa N

Havahduin siihen, että sekä aivot että sooma olivat nuutumassa. Toki tämän olin tiedostanut jo pidemmän aikaa, mutta kun on energiavajeinen, ei tule toimittua – mikä sinällään on tietysti yhdenlainen oksymoroni.

Ajautuminen kohti apatiaa, jossa asiat kasautuvat takaraivolle ja inspiraatio pysyy hukassa kun mikään ei oikein maistu miltään, on jotain minkä viksumpi ihminen ehkäisee ennalta, mutta tällaisia slumppeja tulee siltikin aina, varsinkin jos takana on pidempi kiireinen rupeama ja käsillä seesteisempää aikaa.

Ei ole tarkoitus nyt yhtäkkiä ruveta reenaamaan maratonille ja basehyppy-parkour-valaistuneisuusmestariksi – tuommoiset ääritavoitteet (ja vähän pienemmätkin) kun tuppaavat tappamaan innostuksen sangen vauhdikkaasti.

Vaan sen ajattelin tehdä, että jälleen jumppaan aivojani, ynnä kroppaa, säännöllisesti, pienimmän vastuksen kautta. Vähän pitää olla kurinalaisuutta, mutta tiedän sitä sen verran itsestänikin löytyvän, ihan kokemuksesta, että onnistunen rempaisemaan itseni vähän vireämpään tilaan.

Vähimmällä vastuksella tarkoitan seuraavaa: joka päivä herättyäni aloitan rumpumeditaation (selitän kohta mitä tuolla meinaan), ja sen jälkeen kirjoitan puolen tuntia (en tänne, vaan ihan muuten vain – mutta ehkä vaikutukset säteilevät blogialustallekin). Vasta sitten alan kahlata itseäni maailmankartalle, eli lukemaan blogeja ja uutisia ja fb-päivityksiä – toimi joka on viimeaikoina aloittanut päivän aina.

Manjanataipumuksieni vastaisesti kun otin varaslähdön jo tuossa illansuussa (vaikka tulenkin jatkossa ajoittamaan tämän aamuun), ja rupesin tyhjentämään päätäni, huomasin sen jälleen yhtä hankalaksi kuin aina aloittaessa: huono oli asento; ajastin ei varmastikaan ollut lopultakaan päällä, minkä takia saattaisin vahingossa meditoida koko päivän; ajatukset koversivat holtittomana aallokkona aivonniemeä...

Joten tekemättömyysahdistusta lievittääkseni toikkaroin (edelleen silmät kiinni, jännää) tuonne rumpupatteriston taakse, ja aloin paukutella. Simppeliä biittiä, jota hidastin hidastamistani – kas kun se säätelee suoraan sydämen sykettä, ja toisekseen liian vauhdikas rumpalointi ei varsin edistä keskittymistä, niin kuin ei kaahaaminen yleensäkään.

Joten hermoja säästääkseni otan meditaationi ainakin tässä alkuvaiheessa rumpujen säestyksellä. Tulee samalla kehitettyä sisäistä metronomia, ja edelleen ontuvaa rumpujensoittotatsia, jota ei erikseen tule harjoitettua muuten.

Rumpumeditaatio ei ole mikään mystinen shamanismimetodi. Tai toisaalta, onhan se: säännöllisellä paukkeella on viritetty aivoja taajuuksille. Mutta siis nyt ei ole tavoitteena henkioppaiden kutsuskelu vaan ainoastaan liian skräpän poistaminen aatossfääristä. Siihen käy mikä tahansa keskittymistä vaativa toisteinen tekeminen, joten tällä kertaa se saa olla tuo.

Kuinka ollakaan, meditaatiokellon kilahdettua jatkoin soittamista vielä toisen mokoman, kun nyt olin vauhtiin päässyt.

Sitten kirjoitin sen puolisen tuntia ulos kaikkea sitä, mitä päässä oli muuten pyörinyt kuukausikaupalla – ei mitään suurta proosaa liene se, mutta olennaista onkin prosessointi. Kirjoittaminen on aktiivista unohtamista, ja unohtaminen taas edesauttaa sitä, etteivät ajatukset vyyhtiydy päässä.

Kun varaa tietyille tekemisille vartin päivässä, tulee laskeneeksi aloituskynnyksen sen verran alas, että touhu ei jää kesken, puuskaksi. Lisäksi siinä vartissa on ehtinyt jo päästä jonkinmoiseen flowhun, eikä ollenkaan välttämättä malta lopettaa siihen.

Jos siis ei millään saa aikaiseksi aloittaa niitäkään asioita jotka pitäisi, kannattaa uhrata se vaivainen vartti sille, että kokeilee josko kuitenkin saisi tehdyksi edes vähän. Toisinaan ei tosiaan sen pidempään jaksa, mutta siinä ajassa on jo jotain ehtinyt tapahtua. Ja kun tuosta tekee tavan, saa aikaiseksi yllättävän paljon.

Edellisellä kerralla, jokunen vuosi sitten, sain tällä tavalla lietsottua itseni sellaiseen kyytiin, että puolitoista vuotta myöhemmin piti jo vähän pysähtyä vetämään henkeä. Jos tällä kertaa muistaisi paremmin pitäytyä kohtuudessa.

Mutta siis ujutan jatkossa tuollaisia vartin slotteja vähän useampiakin, kropankin treenaaminen kun on viimeaikoina jäänyt täysin satunnaiseksi, ja siis kaikenmoista olisi projektia mistä valita. Pitää kuitenkin vähän kuunnella itseään, ettei ohjelmoi jokaista päivää täyteen kaikenlaista. Rutiineja ihminen kaipaa, mutta pakkotahtia ei.

Ei kommentteja: