sunnuntaina, toukokuuta 22, 2011

Katamme talon

Asioilta tullessani löysin ovenrivasta paperin, jonka terän arvasin heti: joko minulle halutaan myydä ikkunoita, tai sitten katto. Jälkimmäinen arvaus oli oikea, mutta tällä kertaa asialla olivat piirun verran tavallista sitkeämmät kauppamiehet.

Näihin asti yleensä yhteydenotot on tehty juurikin paperimainoksella. Yksi ikkunamyyjä on kilauttanut ovikelloa, ja hänen kanssaan tovin rupattelin. Kauppoja ei kuitenkaan syntynyt kun en sellaisille tarvetta nähnyt.

Tällä kertaa tunti, pari kotiin saapumisen jälkeen kilahti kello, ja löysin oveltani tyypin, joka oli tuonut sen paperin aiemmin. Astahdin pihalle kuuntelemaan, ja autosta astui ulos toinenkin. Dämn, olin alimiehitettynä astunut satimeen, sadattelin (naama kuitenkin peruslukemilla kavaltamattomissa, tietty).

Sanoin, etten ollut varsinaisesti harkitsemassa katon remppaamista, mutta tässä kohtaa myyntiduo otti käyttöönsä myyjän varsinaiset aseet, eli väsytystaktiikan. Listataanpa:

  • Olivat jo saaneet minut tekemään ensimmäisen drastisen omaa aktiivisuutta osoittavan liikkeen, eli astumaan ulos ovesta – mikä tokikin on lievempi liikahdus kuin myyjän päästäminen sisään...
  • Katosta pilkisti selvästikin periksi antaneita nauloja, joita en ollut pannut merkille, mutta joita on paha mennä kiistämäänkään kun ne erikseen osoitetaan. Tarvetta rempalle siis löytyi ihan katolle katsomalla.
  • Tarkemmalla syynäyksellä löytyi tuulen mukana potentiaalisesti irtoavia peltejä – joita toinen naputteli lainaamallani vasaralla takaisin. Avuliaisuutta, josta myyjälle kuin myyjälle kertyy kosolti bonuspisteitä asiakkaan silmissä.
  • Hinta-arviota eivät heittäneet lonkalta, vaan halusivat mitata katon, ja laskea mahdollisimman tarkan arvion.
  • Tupakin polteltavaksi tarjosi toinen. Jälleen tarjous, eli palvelus, eli kiitollisuudenvelan kartuttamista. Maksoin myöhemmin takaisin tarjoamalla vuorostani minä pötkyleen tuota keuhkosyövän lupausta. Tennisslangilla: tie! [siis se englanninkielinen sana, joka tässä tapauksessa ei tarkoita solmiota]
  • Sisään en päästänyt laskeskelemaan, en tarjonnut kahveja, vaan passitin lähimmälle huoltamolle juonimaan – tai siis passittivat itse itsensä kun pidin oveni kiinni (lähinnä kylläkin siksi, etten varsinaisesti halunnut esitellä kaoottista järjestystäni, minkä kerroin. Normaalissa kämpässähän kaoottisuus tarkoittaa, että imuroitu ei ole juuri tänään, mutta meikäläisen villassa merkitys on aidosti kaaos). Jos päästät myyjän kämppääsi, olet jo puoliksi tehnyt kaupat, sanoo ovimyyjien käsikirja.
  • Palasivat takaisin sovitussa aikamarginaalissa, ja istuimme pihalle naputtelemaan heidän läppäreitään (no en minä tietenkään heidän läppäreitään näpytellyt, sehän olisi julkeaa). Hinta oli laskettu, ja toinen alkoi selvittää maksukykyäni samalla kun toinen näytti omalta kompuutteriltaan lähiseutujen taloja (ladellen talonomistajien nimiä [mikä tunnetustikin on myös hyvä taktiikka: "olen luonut henkilökohtaisen suhteen asiakkaisiin, mikä tekee minusta luotettavan"]. Lisäksi, jos joku huusholleista olisi kilauttanut mentaalikelloa, voisin [kilauttaa ovikelloa ja] tarkistaa miten hommat on hoituneet), joten voi olettaa aikataulujen ja budjettien hoituneen sovitusti.
  • Sovittiin aika, jolloin toinen heistä palaa takaisin. Seurantakäynnit edistävät nekin kaupan syntyä. Mitä enemmän olet asiakkaan kanssa tekemisissä, sen varmemmin jotain vaihtaa omistajaansa.

Kaiken kaikkiaan onnistuneen manööverinsa ansiosta todella harkitsin katon remontointia, vaikka viimeaikoina olen pikemminkin ajatellut menojen vähentämistä ja talouden balansointia. Mutta siis talon arvohan siinä nousisi kummasti, yläkerrassakin voisi nukkua kesällä, varsinainen rupeama veisi vain pari viikkoa, ja kaiken kaikkiaan tyypit vaikuttivat reiman oloisilta. Homma varmastikin hoituisi niin kuin sen pitäisi, eikähän veloista muutenkaan ikinä eroon pääse.

Mutta tässä kohtaa astuu jälleen asiakkaan tehokkain tekniikka: "yön yli nukkuminen" peliin. Ehkä ajattelen kuitenkin enemmän sitä talouden tasapainottamista, ja kontrollikäynnillä totean asian siirtyvän hamaan tulevaisuuteen. Kuitenkin, tällä firmalla on etulyöntiasema sitten jos/kun alan haaveilla katosta.

...Ja sitä paitsi nyttemmin on astunut esiin asiakkaan pahin vihollinen: "lisää nukuttuja öitä", joka etäännyttää konkretiasta kätevän pumpulistisella otteella, ja saa ajattelemaan, notta "miksikäs sitä ei voisi"... Taasko tässä pitää päätöksiä tehdä? Miksi ihmisen elämässä ei voi hommata jotain päätösRobinsonia, jossa asiat vain lutviutuvat ilman omaa aktiivista panosta?

Mutta hypätkäämme esoteerisempiin sfääreihin – nimittäin ihan selvästi unversumi oli taas junailemassa tätä yhteydenottoa. Ensin repi se autotallin katosta pari peltiä irti, ja sitten ajoi poloisen allekirjoittaneen harkitsemaan autonvaihtoa – ja kun yllättäin näyttää siltä, että biili pysyy kuin pysyykin kasassa, jäi tuommoinen menttaaliraha-aukko kytemään. Kun ei tarvitse hommata sitä autoa, voi törsätä rahat johonkin muuhun. On se ovela tuo universumi.

Ei kommentteja: