torstai 5. toukokuuta 2011

Hätävarjottelua

tn_kuva 8.jpg

Protestivaalit toivat meille näemmä hallituksen, joka ei kykene päätöksiin. Saimme mitä tilasimme. Vuosikymmenet jatkunut silmien ummistaminen yhteiskunnan velvollisuuksilta (– ja sitä kaihdinten varjoa olemme kollektiivisesti pitäneet yllä antamalla asioiden kulkea kuin niitä eivät edeltäisi päätökset, joita tekevät ihmiset, joiden muut ihmiset antavat niitä tehdä –) kellisti vesilasin pitkin lattioita, vaihtoi yksien eturyhmien edunajajat toisten samanlaisiin.

Yksisilmäinen metelöinti jatkuu, eri sanoilla mutta yhtä holtittomilla päämäärillä. Vaikea on olla kyynistymättä tätä kaikkea katsellessa.

Huonomminkin olisi toki voinut käydä – vaikkapa niin, että samat jäärät olisivat jatkaneet samaa umpihankea. Nyt saimme heidän rinnalleen jäärät, jotka haluavat takaisin sinne mihin ei ole paluuta. Parempi kai sekin, kuin että oltaisiin asein ryhdytty purkamaan infraa.

Joka tapauksessa, seuraavat neljä vuotta hortoillaan jossain täydellisen vastuuttomuden suossa, jopa enemmän irrallaan todellisuudesta kuin tähän asti (uskomatonta sinänsä; maailma on kuin onkin ihmeitä täynnä). Kun enemmistö kuvittelee meidän elävän jossain itseriittoisuuden saaressa, huomaamme pian olevamme sellaisella.

Kun lama seuraavan kerran rouhaisee, on apuja turha hakea ulkopuolelta – jos siis epäämme oman jeesauksemme muilta. Tämä on aika alkeellista matematiikkaa, ja siksi sitä on varmaan niin hankala noteerata.

Multaisella seiskeetluvulla elimme kuplassa, jossa kuvittelimme että ulkomaailmaa ei ole. Silloin sen mahdollisti suuri ja mahtava naapuri, jonka vaikutuksesta oltiin mieluummin hiljaa. Ei ollut ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä, ja jos sellaiseen sattui joskus törmäämään, ei rasistinen suhtautuminen ollut poikkeus.

Sitä ennen olimme Saksan alusmaa, ja sitä ennen Ruotsin. Yhdysvallat on omalla verhotulla markkinakoneistollaan pitänyt meitä kukkasena kämmenellä viimeistäänkin liukuhihnan keksimisen jälkeen. ...Jos nyt siis halutaan ajatella asiaa nimenomaan valtiopohjaisesti (niinhän ei historiassa kovin kauas taaksepäin päästä); aina kyse on kuitenkin (hyvinVoideltujen) yksilöiden ja heitä kumartavien massojen interaktiosta, joka naamioituu milloin miksikin instituutioksi, rakenteeksi, vääjäämättömyydeksi.

Konsaan täällä ei kuitenkaan ole säästytty vierailta vaikutteilta, ikuna ei ole omavaraisuudella mällätty. Kas kun meillä ei ole muuta kuin suota. Omavaraisina voimme enintäänkin kuokkia sitä, suomalmista valmistetuilla vermeillä.

Ei tarvitse silloin huolehtia muusta kuin siitä, ettei väki kuole nälkään. Kätsyä ja vaivatonta? Heimokin pysyy mukavan sisäsiittoisena kun ulkovaltoihin on yhteydet poikki. Paitsi jos joku organisoidumpi maa sattuu kaipaamaan lebensraumia. Montakohan vuotta siihen menisi?

Tokikaan en ole kritiikittömästi velkaantuvien maiden tai maahanmuuton lisäämisen puolella. Ongelmia aiheutuu molemmista, kulttuurien kohtaamisessa kun on semmoinen piirre. Mutta asioissa ylipäätään on sellainen ikävä puoli, että niistä aina aiheutuu ongelmia.

Ongelmien kanssa taas pitää vain opetella tulemaan toimeen – ne kun eivät katoa laittamalla silmät kiinni. Ja kun nyt tähän evoluution pisteeseen on päästy, voitaisiin koittaa katsoa asioita laajemmissa perspektiiveissä, omien välittömien intressiemme ulkopuolelle, niin eettisesti kuin kykenemme (– se ei ehkä ylettömään moraalin nousuun johda, mutta vähänkin on parempi kuin lasku).

Vaan edelleen: ehkä tämä meidän parlamentaarinen systeemimme on rikki?

Ei kommentteja: