keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Dekomposti on vellonnan mahdollistava mielentila

Kirkasvalolampun loisteessa arvuuttelen josko roskasammio tyhjenisi tänään, kuudennellatoista viikolla. Sopimus puhuu kahdeksan viikon taajuudesta, eli sikäli voisi kuvitella. Jos ei tyhjene, pitää soitella perään. Tuonne ei mahdu enää mitään. Minkä takia sovittujen asioiden perään pitää soitella?* [<-Elä klikkaa, leijuta vainen hiirtä linkin päällä, ja näet alaviitteen. Jos tämä kokeilu nyt sattuu toimimaan...].

Toivottavasti itseni perään ei tarvitse.  Alkaa olla deadline käsillä, ja lopputulos kaikkea muuta kuin konkreettinen. Ei sen valmiiksi saattaminen erityisen pitkään vie kun vauhtiin pääsee, siis tuo tekemistekeminen, mutta luomistyössä on se vika, että tekemistekeminen on vain murto-osa itse prosessia.

Jotkut ehkä hallitsevat hautomisvaiheesta puhdepuolelle siirtymisen. "Senkus rupeat vaan tekemään," ohjeistaisi asioista vähemmän ymmärtävä. Mutta kenties niin tekee myös enemmän ymmärtävä? Vain tässä välitilassa asiaa vasiten vaikeaksi tekee.

Onko keskeneräisyyden peikko isompi kuin deadlinen peikko? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua, kysyisi tsykologi. Jos siis lopputulosta ei syntyisikään. Jos vetkuttaisi niin pitkään että enskari meni jo.

Minkä takia tuollaisia edes tarvitsee miettiä? En kai minä nyt, hyvänen aika, jätä tekemättä sellaista mitä olen luvannut tehdä – ei kuulu suomalaisen miehen luonteeseen semmoinen. Aikaa on ollut puoli vuotta, joten tekosyiden keksiminen vaatisi oman prosessinsa.

Toisaalta, miksi sen olisi valmiiksi tehnyt etukäteen? Ai niin, fiksuuttaan, mutta siis muuten. Jos tuollaista fiksuaatio-ominaisuutta ei ole tapana käyttää. Tiedän kyllä vallan hyvin, etten ole ihan yksinäni tämän taipumuksen kanssa – moni tarvitsee deadlinen saadakseen aikaiseksi, ja sitten poloiset tiristävät juuri ennen h-hetkeä biffinsä valmiiksi, vaikka unettomien öiden kautta.

Vaan tämä ei varsinaisesti ole allekirjoittaneen luontoa. Mieluummin olen etuajassa aina. Ja yhtäältä: vielä ehtii ilman unettomia öitäkin. Haenko minä tässä haastetta itselleni? Kun vielä tietää ehtivänsä, ei tarvitse ylittää itseänsä. Elämän seikkailullistamistako tässä taas alitajunta juonii?

Älyllinen ihminen ottaisi kyllä vaihteeksi sen GTD:n** käyttöön. Listaisi tekemistä vailla olevat duunit, jakaisi ne työvaiheisiinsa, löisi ne kylmästi kalenteriin ja voilà! Ei haittaisi vaikka auto jatkaa sinnikästä hajoamistaan kaikista parantamisyrityksistä huolimatta ja tallin katolta tuuli on vastikään repinyt pari peltiä; eikä projektiaatioiden [juu juu, ei taas ole oikea sana tuo] äkkiarvaamaton luonne, eikä se, että jokaiseen työvaiheeseen tarvitaan eri mielentila.

Siinä sitä vain sitten suihkisi menemään, että oho, jokos tämä tulikin valmiiksi, ja tämä, ja tämä; pitääkös tässä keksiä jotakin uutta mielen virkisteeksi.. Haha, ei tämän vuoden puolella. Sanoo pessimisti. Optimisti sanoo että niukin naukin loppuvuodesta ehkä. Ja kyynikko että hölöpönpölöpön, sie et poeka tiiä paineesta mittää – menet ja teet, ja lopetat tuon ruikutuksen.

"Eikun minä tässä vaan prosessoin, kato," yritän selventää, mutta saan tuiman läimäytyksen poskelle. Ankarasti heristää kyynikko sormea. "Ja liittyykö tuo otsikko nyt johonkin?" se kysyy. Haluaisin sanoa, että vaikka miten monella metaforisella tasolla, mutten uskalla.

---

*Ei tarvinnut. Ne ovat nämä landeolosuhteet vain sellaiset, että aina ei pääse perille tuommoisella isolla autolla. Ei nytkään päässyt, mutta lähemmäs kuitenkin kuin viimeksi..
**Getting Things Done – kyllä, tuohonkin on metodi, jos et vielä ole sattunut törmäämään.

Ei kommentteja: