lauantaina, helmikuuta 05, 2011

Millä aallonpituuksilla seilaat?

350px-EM_Spectrum_Properties_edit.svg.png

Skrubu kirjoitti asiaa, jota joutuu blogaileva ihminen aina miettimään, ankarasti äityy pohtimaan tuollaisia joskus, ja varsinkin jos sattuu olemaan vieläpä feisbuukissa – mikä mediaskeptisemmälle on lähestulkoon viuhahtelua.

Mikä ekshibitionismin määrä pitää olla ihmisellä joka kertoilee ihan kysymättä itsestään jatkuvasti kasvottomalle netille? Se, mistä kerrot, kertoo sinusta. Vaikka et muka puhuisikaan itsestäsi, puhut kuitenkin.

Minun on aina ollut vaikea nähdä eroa netissä hölisemisen ja reaalimaailmassa pulisemisen välillä. Mediahan siinä vaihtuu, mutta itsensäpaljastelun määrä ei – ehkä maailmassa olevan minäkeskeisyyden määrä on vakio?

Toiset ovat koko ajan äänessä siellä missä fyysisesti sattuvat olemaan. Toiset taas käyttävät näppäimistöä omaan äänenkannatteluunsa. Jotkut piirtävät. Yhdet tekevät musaa. Eri media, sama tarve.

Kaikki me haluamme näkyä; jos emme näy/kuulu/tunnu, emme ole olemassa. Tuo halu muuttuu ilmeisesti sitä perverssimmän oloiseksi, mitä kauempana omasta mediastamme liikutaan.

Verbaaliset ihmiset eivät läheskään aina tajua kirjallisia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä visuaalisia, jotka eivät ymmärrä kineettisesti orientoituneita, jotka eivät ehkä tajua musiikin kautta maailmaansa jäsentäviä, joille verbaaliset ehkä näyttäytyvät lähinnä rasittavina.

Eri aistien valtakunnissa ihmiset elävät aivan eri maailmoissa, puhuvat eri kieltä, ovat herkistyneitä eri aallonpituuksille.

---

Henkkohtaisesti olisin päässyt kasvuikäni niiiin paljon helpommalla jos netti olisi ollut olemassa. Oraalinen ilmaisuni oli täysin lukossa, eikä pöytälaatikossa ollut rss-seurantaa. Infoholismini vaati jatkuvaa kirjastossa istumista, eikä matskujen tallentaminen ollut varsinaisesti copy-paste-tyyppistä. Linkittäminen oli perin hankalaa.

Maailma oli pieni, eikä ollut ihan helppo törmätä omanlaisiinsa ihmisiin. Saattoi kuvitella olevansa aika omituinen tyyppi, ja ainoa lajissaan kun kukaan ympärillä ei tuntunut ajattelevan vähääkään samoilla suuntaviivoilla. Nykyään on vähän helpompi huomata miten moneen junaan meitä lopultakin on. Omituisia olemme kaikki (kyllä, myös Te siellä takarivissä).

---

Elävästi muistan yhden junareissun, puolentuhatta kilometriä ala-asteikäisenä yksin. Joku tyyppi istahti viereen ja rupesi kyselemään kuulumisia. Juttelua ajan kuluksi: mihinkä olet matkalla ja noin pois päin.

Koko keskustelun ajan ajattelin tyypin vain, mahdollisesti, onkivan tietoja seuraavan tihutyön kohteesta, ja vastailin mahdollisimman vähän, mahdollisimman monitulkintaisesti. En voinut tietää oliko tyyppi pahis vai ei, mutta varmuuden vuoksi: mitä vähemmän kerrot itsestäsi, sen pienempi mahdollisuus on puhua sivu suun ja joutua vaikeuksiin. Mahdoin olla aika turhauttava keskustelukumppani.

Mitä tiukemmin tuota periaatetta noudattaa, sen paranoidimmaksi tulee. Jos ei uskalla antaa itsestään mitään, ei myöskään saa mitään. Maailma rutistuu rusinaksi jonka sisällä koitat haukkoa henkeä.

Kun sitten vihdoin kehitys rullaa niinkin pitkälle, että keksitään nettipäiväkirjat, löytää rusinaturisti yhtäkkiä uuden maailman. Salanimellä tietystikin kirjoittaa, ja varoo jokaisella rivillä paljastamasta mistään mitään – vaikka hyvin tietää, että kerrontaa maustaisi kivasti yksityiskohtien viljely.

Kymmenisen vuotta myöhemmin ilmaantuu areenoille naamakko, jonne liittyy tovin emmittyään myöskin. Kas tämäpä vasta alusta, jossa ei ainakaan kannata kertoa itsestään mitään. Joku pahantahtoinen paskiainen kuitenkin väijyy juuri minun tietojani.

Mikä määrä paranoiaa on sopivasti? Pieni annos tuntuisi olevan "tervettä", mutta varovaisuuden kvantiteetti vaikuttaa valitettavasti myös sisällön kvaliteettiin.

Ei kommentteja: